Sinulta on pyydetty jo vuosia elämäkertaa, mutta olet kieltäytynyt siitä useasti. Mikä projektissa mietitytti?

– Elämäni on minun omani, eikä se kuulu muille. Ajattelin pitkään, etten halua jakaa kokemuksiani. Lopulta Elämäni-kirja syntyi, mutta urheilu edellä. Ehkä formulauralle haluavat nuoret ymmärtävät teoksen luettuaan, miten vaikeaa sinne on päästä.

Olet joutunut tekemään paljon uhrauksia urasi aikana ja paiskinut paljon töitä, kokemistasi onnettomuuksista puhumattakaan. Onko loukkaantumisista edelleen vaivaa?

– Vammat ovat parantuneet hyvin, mutta oireet ovat nyt vanhemmiten tulleet takaisin. Etenkin selkärankamurtumani vaivaavat. Olen kiitollinen, että olen selvinnyt hengissä kaikesta, mitä olen tehnyt. Monta kaveria on lähtenyt matkan varrella.

Sensuroitko kirjasta paljon asioita?

– Yksityiselämääni kuuluvat asiat rajasin pois, koska ne eivät kuulu muille. Jouduin myös jättämään sellaisia työjuttuja kertomatta, joista olen luvannut olla vaiti.

Miltä elämäsi muistelu tuntui?

– Hienolta. Monet asiat, jotka tuntuivat aikoinaan vähäpätöisiltä ovatkin myöhemmin muuttuneet isoiksi. Muistelu teki minusta entistä kiitollisemman ja nöyrän ihmisiä kohtaan, jotka ovat auttaneet minua matkan varrella.

Kadutko mitään?

– Aina on jotakin. Mutta asiat, jotka olen tehnyt, muodostavat sen, mikä olen nyt. Olen oppinut elämästä paljon. Olen nykyään huomattavasti rauhallisempi ihminen kuin kirjan alussa. Vaikka helpommalla olisin ehkä päässyt, jos joskus olisi ollut enemmän järkeä.

Onko sinulla tulevaisuuden suunnitelmia?

– Kalenterissa on aika tyhjää. Poikani Max aloitti nyt ajamisen, joten ehkä keskityn siihen. Päivä kerrallaan, en ole koskaan ollut hyvä suunnit­telemaan asioita pitkälle.