Leppäkertut viihtyvät puissa ja pensaissa, myös lepissä. Leppäkerttu ei kuitenkaan ole saanut nimeään leppä-nimiseltä puulajilta, vaan punaisesta väristään. Ennen vanhaan suomen kielen sana leppä tarkoitti verta.

Leppäkertun nimi liittyy myös monissa kielissä naisiin. Leppäkertun englanninkielinen nimi on esimerkiksi ladybird tai ladybug (rouva lintu tai rouva ötökkä) ja ruotsinkielinen nimi taas ­nyckelpiga (avainpiika).

Eri leppäkerttulajit syövät erilaista ravintoa. Joillekin maistuvat kirvat, toiset taas syövät esimerkiksi punkkeja, hyönteisten toukkia, kasveja tai siitepölyä ja mettä.

Leppäkertut liikkuvat paikasta toiseen ravinnon perässä. Kirvoja syövät leppäkertut saattavat ahmia jopa 50 kirvaa päivässä. Joskus leppäkertut syövät myös toisiaan, eli leppäkerttujen toukkia ja jopa juuri itse munimiaan munia.

Ihan kuten muutkin kovakuoriaiset, myös leppäkertut kehittyvät ensin munasta toukaksi, koteloituvat sitten ja kuoriutuvat lopulta aikuisena leppäkerttuna.

Leppäkerttujen munat ovat pieniä ja yleensä keltaisia. Leppäkerttu munii kasvien lehtien alapinnalle. Viikon kuluttua munista kuoriutuu pieniä toukkia, joiden ruumis on krokotiilimainen.

Kun toukka on luonut nahkansa neljä kertaa, se kiinnittyy kasvin lehdelle ja kasvattaa ympärilleen kotelon. Viikon jälkeen kotelosta kuoriutuu aikuinen leppäkerttu. Aikuisena leppäkertut eivät enää kasva.

Jos leppäkertuilta loppuu ruoka tai niiden elinympäristön lämpötila kohoaa liikaa, ne saattavat vaeltaa pitkiä matkoja suurina joukkoina. Leppäkerttujen vaelluksen voi huomata esimerkiksi siitä, että rantavesiin tai -kallioille kerääntyy yllättäen isoja leppäkertturykelmiä.

Leppäkertut ovat varsin hyviä lentäjiä. Niiden tyypillinen lentokorkeus on 150–500 metriä ja lentonopeus 30 kilometriä tunnissa.

Jotkut linnut ja hyönteiset syövät leppäkerttuja. Vihollisiaan vastaan leppäkertut ovat kuitenkin varustautuneet hyvin. Niiden näyttävä ulkonäkö ja kova kuori viestivät, että ne eivät kelpaa ravinnoksi.

Joskus, kun leppäkerttua pitää kädessä, voi näyttää siltä, että se pissaa. Sen erittämä keltainen neste ei kuitenkaan ole virtsaa, vaan leppäkertun jaloista erittyvää pahanmakuista nestettä, jolla se puolustautuu vihollisiaan vastaan.

Aikuiset leppäkertut elävät vajaan vuoden kesästä seuraavaan kevääseen tai kesään. Talven ajaksi ne vaipuvat horrokseen, kuten kaikki vaihtolämpöiset eläimet. Niiden elimistö tuottaa talven ajaksi suojaavia nesteitä, joiden turvin ne selviävät kovistakin pakkasista.

Yleensä leppäkertut etsivät itselleen turvallisen talvehtimispaikan karikkeesta tai kaarnan raoista.

Ennen vanhaan Suomessa uskottiin, että jos ihmisen kädelle laskeutui leppäkerttu, se merkitsi suurta onnea. Jos leppäkerttu levitti siipensä, ihminen sai esittää toivomuksen.

Leppäkerttuja ei saanut vahingoittaa, sillä se tiesi onnettomuuksia. Entisaikoina leppäkerttujen avulla myös ennustettiin. Esimerkiksi, jos leppäkerttu lähti lentoon ihmisen kädeltä, sen ajateltiin ennustavan poutasäätä.

Seitsenpistepirkko on Suomen kansallishyönteinen. Joskus myös harvinaisempia leppäkerttulajeja, kuten ahdepirkkoa ja viisipistepirkkoa luullaan seitsenpistepirkoiksi. Jos löydät pienen seitsenpistepirkon näköisen leppäkertun, se on todennäköisesti viisipistepirkko.

Ahopirkon tunnistaa helposti: sen pohjaväri on kirkkaankeltainen ja siinä on runsaasti mustia täpliä. Ahopirkkoa kutsuttiin ennen myös nimellä 22-pistepirkko. Se viihtyy puutarhoissa ja tienpientareilla ja syö ravinnokseen härmäsieniä.

Seulapirkko on pohjaväriltään musta ja sen peitinsiivissä on 14 vaaleaa tai kellertävää täplää. Se pitää kuivista ja paahteisista paikoista ja sitä tavataan ympäri Suomen.

Kosteikkopirkon pohjaväri on vaaleanruskea ja sen siivissä on 19 mustaa täplää. Se elää kosteilla alueilla, esimerkiksi rantaniityillä. Kosteikkopirkko talvehtii piiloutuneena vesikasveihin.

Kaksipistepirkon punaisissa siivissä on kaksi mustaa täplää. Se elää ruusupensaissa ja lehti- ja havupuissa ympäri Suomen.