Miten paljon mielenkiintoista tulevaisuutta onkaan jäänyt toteutumatta!

Ei saatu lentäviä autoja vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Ei karannut Kuu ulkoavaruuteen vuonna 1999, kuten tv-sarja Avaruusasema Alfa ennusti. Ei toteutunut edes se kaikki maailman tietokoneet lamauttava Y2K-katastrofi, jonka pelossa jotkut alkoivat viime vuosisadan kalkkiviivoilla hamstrata säilykkeitä maakuoppiinsa.

Etenkin 1900-luvun kolmannella kvartaalilla esitettiin usein hämmästyttävän harhaisia näkemyksiä juuri meidän nykyään elävien ihmisten ajasta. Hiihtolomalle Lapin tuntureille vai Marsin napajäätikölle? Kasvattaisinko Nurmijärven riippuvissa puutarhoissa kaksimetrisiä porkkanoita ilman multaa vai perustaisinko sittenkin puutarhakyborgipuodin isovanhemmilta perittyyn liikehuoneistoon avaruusasema Triplaan?

Itsekritiikin nimissä on tunnustettava, että jopa vanha ja vakaa Apu-lehti hairahtui julkaisemaan koomisen epärealistisia ennustuksia.

Viisikymmentä vuotta sitten, vuoden 1970 viimeisessä numerossa, Apu julkaisi Amerikasta ostetun, peräti kuusi ja puoli sivua täyttäneen artikkelin, jossa esiteltiin neuvostoliittolaisen kirurgin, professori Nikolai Amosovin ­kirjoittama kirja odotettavissa olevasta lähitulevaisuudesta.

Tiheästi präntätyssä artikkelissa kuvaillaan laajasti, millainen maailmasta piti Amosovin mukaan tuleman vuoteen 1991 mennessä.

Taukotehtävä: arvatkaa, ennustiko Amosov kyseiseen vuoteen sittemmin osuneen Neuvosto­liiton lakkauttamisen.

Monessa puolen vuosisadan takaisessa science fiction -visiossa kyettiin huimaan mielikuvituksen lennättämiseen, mutta harvoin sentään niin huimaan, että siinä olisi ennakoitu suuren ja mahtavan naapurimaamme poliittisen ja taloudellisen järjestelmän romahtaminen.

Amosovin kirjassakin neuvosto­järjestelmä kehittyy 20 vuodessa niin pitkälle, että sosialistinen lääketiede pystyy jo 1990-luvun alussa parantamaan sairauden kuin sairauden ja vieläpä korvaamaan minkä tahansa risaisen elimen uudella tehdaskappaleella tuosta vain.

Pieni aivojumppa: kuvitelkaa neuvosto­liittolaiset tekoaivot vuosimallia 1991.

Vain ikuinen elämä oli ihmiskunnalta vielä saavuttamatta, mutta senkin professori Amosov meille lupasi pikapuoliin, joten 2020-luvulle ­tultaessa hautajaiset olisivat Amosovin näkymissä varmaankin kuihtuneet muinaiskansantanhunäytösten täytenumeroksi.

Hyppäämme nyt Avun julkaiseman artikkelin kirjoittaneen George St. Georgen (kyllä, luitte oikein: Yrjö Pyhä-Yrjö) ja hänen ystävänsä Amosovin matkaan ja teemme pikakierroksen vuoden 1991 maailmassa, jossa kovin harva asia on ihanasti rempallaan.

Mikään ei ole mahdotonta nykyaikaiselle tieteelle. Pyhimykset tekivät ihmeitä ja taiteilijat toteuttivat unelmia. Nyt on tiedemiesten vuoro, vakuuttaa Amosov.

Aluksi hämmästyttävä osuma Amosovilta napakympin liepeille: Taskussa kannettava ­näköpuhelin on aivan yleinen. - - Kaupungit on yhdistetty toisiinsa millimetriaalloin, yhteys­satelliitit ja lasersäteet ovat pyyhkineet pois ajan ja välimatkat.

Amosov siis ennustaa kännykän ja internetin! Tosin jokusen vuoden etumaastoon, tosielämässä vuonna 1991 puhuttiin vielä Mobiran Citymaniin, siihen tiiliskiveen, jota Gorbatšovkin kävi Suomessa korvallaan pitelemässä ja joka aluksi maksoi yhteiskunnan rivimiehen kolmannesvuoden ­palkan verran. Ensimmäinen älypuhelin tuli markkinoille vasta vuonna 2000, mutta nettiin suomalaiset sentään alkoivat tutustua sankoin joukoin jo 90-luvulla.

Prohorovilla on asunnossaan kolmiulotteinen televisio, joka on yhdistetty tele-kirjastoihin. - - Teemat ovat pysyneet pohjimmiltaan samoina – rakkaus, mustasukkaisuus, ystävyys, konnuudet, subjektiivisuudesta ja henkisestä rajoittuneisuudesta syntyvät ­kohtalokkaat ­väärinkäsitykset.

Ok, ulottuvuuksia tuli ennustettua vahingossa yksi liikaa, mutta muutenhan Amosov ­hahmottaa periaatteessa oikein ainakin 40 seuraavan vuoden tv-viihdetarjonnan – ja siinä sivussa kotitietokoneet.

Lupaavan alun jälkeen Amosovin mopo alkaa hiljalleen keulia. Kirjailija-­kirurgi odottaa, että vuonna 1991 ­ihmiset ovat tottuneet varakkuuteen, hyvään terveyteen, vapauteen. He pitävät niitä selviöinä. Toki tuo päti vuonna 1991 osaan ihmiskunnasta, mutta ei sen enemmistöön, ei edes vuonna 2020.

Eivätkä kaikki ihmiset hyvinvointivaltioissakaan pidä lueteltuja asioita vieläkään – tai enää – itsestään selvinä, kun diktaattorit alkavat olla taas pienen tauon jälkeen muodissa ja sosiaalinen media auttaa kaikkia maailman tyhmiä, hulluja ja ilkeitä ­löytämään toisensa.

Pelko on lähes poistettu ja ihmisen riippuvuutta toisista jyrkästi vähennetty. Taloudellinen turvattomuus on sellaisenaan täydellisesti hävinnyt. Valtio tyydyttää kaikki tarpeet.

Hieno homma!

Entä työnteko? Sellainen riesa ihmisillä nimittäin tuntuu vielä 90-luvullakin olevan, ja Amosov syyttää siitä biologeja:

Jos biologit olisivat todella älykkäitä – mitä he eivät ole – he eivät pystyisi luomaan teorioittensa avulla vain keinotekoista ihmistä, vaan myös itseään sääteleviä robotteja, jotka ottaisivat tehtävät itselleen ja selviäisivät omin avuin.

Kaikesta biologien kyvyttömyydestä huolimatta tekoäly on Amosovin mukaan jo luotu vuonna 1991, tosin vain Japanissa. Piipahdetaan siis ­katsomassa, miten japanilaisilla Avun artikkelin vuosimallia 1970 mukaan menee.

Mitä kehittynein kemia tuottaa yli puolet heidän ravinnostaan. - - Työvoiman hyväksikäyttö on tehokkaimmillaan: parantumattomimpienkin rikollisten aivot tehdään vaarattomiksi sähköllä tuhoamatta heidän kykyään suorittaa yksin­kertaisia, hyödyllisiä tehtäviä.

Tuollainen zombiarmeija onkin varmasti ­tarpeen, jos tyhmät biologit eivät kerran saa aikaan tarpeeksi omatoimisia tekoihmisiä ­hanttihommia hoitamaan.

Mutta onhan japseilla se yksi tekoäly ­sentään, Mister Omyokone.

Hän on kone, biologinen supertietokone, mutta häneen on myös liitetty tunteet ja vaistot… hän voi omaksua ja sulattaa melkein hetkessä kaikki häneen syötetyt tiedot ja säilyttää ne muistissaan ikuisesti.

Mister Omyokone, miellyttävän näköinen nuorimies Asimovin mielestä, on siitäkin kiva, ettei häntä tarvitse valvoa, koska hän ei pysty suunnittelemaan mitään kielteistä eikä vahingollista. Päinvastoin, hän rauhoittelee keskustelukumppaniaan: tyhmät koneet eivät koskaan valloita ihmistä ja viisaat vain auttavat häntä.

Terminator-elokuvan tekijät olivat jo 80-luvun alkupuolella omaksuneet huomattavasti karumman käsityksen tapahtumien kulusta: 4. elokuuta 1997 maailman ensimmäinen tekoäly tulee tietoiseksi ja tuhoaa saman tien ihmiskunnan suur­kaupungit ydinaseilla.

Palatkaamme siis vuoteen 1991, jotta Amosov ehtii kertoa meille New Yorkista ennen maailmanloppua.

Tietokoneet johtavat suurten monopoli­yritysten koko liiketoimintaa.

Tuo ennuste pitää vielä jotenkin kutinsa, mutta… ammattiyhdistykset vaativat nyt 25-tuntista työviikkoa nykyisen 30-tuntisen sijasta. Ei aivan nappiin. Muistu­tukseksi vielä, että Amosov siis puhuu Yhdys­valloista vuonna 1991, ei Sanna Marinin ­hallituksesta vuonna 2020.

Entä Yhdysvaltain johdon toiminta? - - hallitus ottaa yhä enemmän valtaa. Vanhan ajan vapaan yritystoiminnan puolestapuhujat valittavat katkerasti: ”Veroja, veroja, veroja. Ne verottavat vielä maan kommunismiin!”

Sitähän republikaanipuolueen muinaiset änkyrät pelkäsivät jo vuoden 1964 vaaleissa ja saivat lopulta vuonna 2016, vuosikymmeniä ­kärsittyään ja pohjatyötä sitkeästi tehtyään, ­mieleisensä presidentin.

Amosovin mukaan he pelkäävät yhä sanoja – ’sosialismia’, ’kommunismia’, ’suunnitelma­taloutta’. Ennemmin tai myöhemmin he voittavat pelkonsa tai keksivät toisia hyväksyttäviä ­termejä noiden sanojen tilalle. Sitä odotellessa Yhdysvaltain kaikkein korkein johto käyttää vielä muutaman viikon ajan jonkinlaista (mahdollisesti) siirtymäkauden sanastoa kuten ’asbadidizziz’, ’bipartiss solucius’ ja ’United Shayss’.

Vasemmistolaisella yhteiskunta­suunnittelulla on Amosovin mukaan silti saavutettu jotakin jopa Yhdys­valloissa jo vuoteen 1991 mennessä: - - rotuongelma, joka oli täällä niin kipeä - - on vähitellen ratkeamassa – biologisen yhdentämisen avulla. Hallitus myöntää erityisen verohelpotuksen ­kaikille erirotuisille aviopareille, ja kaikkialla on paljon tummaihoisia lapsia, joista jotkut ovat todella viehättäviä.

Black Lives Matter -mielenosoituksista ja ­-mellakoista Amosov ei mainitse halaistua sanaa, mutta ne alkavatkin vasta 2010-luvulla.

Amosovin huuruisimmista kangastuksista mainittakoon vielä Neuvostoliiton nerokas ­ratkaisu mielenterveysongelmiin, ”psykiatrinen kaupunki” Valim lähellä Moskovaa. - - kaupungissa ei ole tunteita eikä sukupuolisuutta. Poti­laiden kaikki eläimelliset vaistot tukahdutetaan kemiallisin keinoin, jotta psykiatrien työ helpottuisi. Kemia ja sähkö ovat tärkeimmät aseet.

Ajatuskoe: millaista olisi elää vakavista ahdistuneisuushäiriöistä kärsivänä koeihmisenä Kremlin johtamassa psykiatrisessa kaupungissa?

Yleväksi lopuksi sekä Amosovin kirjassa että Avun julkaisemassa artikkelissa todetaan, että vaikka kaikki maailmankaikkeuden kaavat ­ovatkin tieteen löydettävissä, yhtä ei ole löydetty edes vuoteen 1991 mennessä, nimittäin käyttökelpoista jumalan kaavaa.

Amosovia arvosteltiin jo omana aikanaan ”epätieteellisestä satuilusta”, mutta ei hän mikään helppoheikki ollut, kaikkea muuta.

Nikolai Mihailovitsh Amosov (1913–2002) oli ukrainalainen sydänkirurgi, keksijä ja menestyskirjailija, joka tunnetaan monista kirurgiaan ja sydäntautien hoitoon liittyvistä innovaatioistaan. Vuonna 2008 ukrainalaiset tv-katsojat äänestivät Suurin ukrainalainen -ohjelmassa Amosovin kaikkien aikojen toiseksi suurimmaksi maanmiehekseen. Hänet päihitti ainoastaan Jaroslav I Viisas (978–1054), muinainen Rostovin ja Novgorodin ruhtinas ja Kiovan suuriruhtinas.

Meidän jälkiviisaiden on helppo hymähtää Amosoville, mutta 60-luvun puolivälissä hän edusti ajalleen erittäin tyypillistä yhteiskunnallista optimismia ja uskoa tieteen väistä­mättömään riemuvoittoon.

Samoilla linjoilla oli jopa Yhdysvaltain ­presidentti Lyndon B. Johnson sanoessaan: Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme. Puhumattakaan kaikkien ­aikojen menestyneimmän tieteissaagan, Star Trekin, alkuperäisestä idealismista: ihmiskunta on lakannut tappelemasta keskenään ja lähtenyt voimansa yhdistäneenä opastamaan koko ­Universumia kohti alati enenevää ihanuutta.

Ei se 1960-luvulla tuntunut haihattelulta ­ollenkaan: huimaa vauhtia edennyt avaruuden valloitus yhdessä elintason ennennäkemättömän kohoamisen kanssa tuntui lupaavan, että Saturnuksen renkaille pyyhälletään suunnilleen jo seuraavaksi pikkujouluksi sambaamaan.

Aika nopeasti se vaihe tosin jäi taakse, tulivat Vietnamin sota, Brezhnev, öljykriisi, saastuminen, Rintamäke­läiset ja lopulta jopa Kekkosen höperöityminen. Uusi tulevaisuus alkoi näyttää yhä useammin dystopialta, vanha tulevaisuus taas 60-luvulta. Sir Paul McCartney sanookin ­elämäkerrassaan Eilinen, että kun hän ajattelee 60-lukua, hän ei tunne katsovansa menneisyyteen vaan jonnekin todella kaukaiseen tulevaisuuteen.

Palatkaamme vielä hetkeksi kotimaan asioihin.

Täälläkin ennustettiin tulevaisuutta, ja ylpeinä me suomalaiset voimmekin tänään todeta, että yksi maailman parhaista ja realistisimmista oraakkeleista 60- ja 70-luvun vaihteessa oli Suomen Yleisradio.

Vinkki: mene Ylen Elävään Arkistoon ja etsi sieltä ohjelma nimeltä Onko kaupunki ikuinen järjestelmä (1969).

Kovin nopeasti ei Helsinki tule muuttumaan avaruusajan kaupungiksi, ei ainakaan vuoteen 2000 mennessä, ennustaa ohjelman juontaja, mutta antaa helläsydämisesti sentään pikku­sormensa tieteisuskovaisille: varmaahan ei ole, käytetäänkö autoja vielä vuonna 2000.

Aivan erityisesti pisteitä kyseisessä ohjelmassa korjaa niinkin epäromanttinen tulevaisuudenluontikeskus kuin Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto.

Liikennesuunnittelupäällikkö, diplomi­-­ insi­nööri Väinö Suonio puhuu järkevästi muun muassa metrolinjoista, bussien ja raitiovaunujen siirtämisestä omille kaistoilleen sekä kaupungin yksinoikeudella valvomasta pysäköinnistä. ­Pikkusormensa hihhuleille tosin antaa ­Suoniokin lupaamalla liikkuvia jalkakäytäviä.

Yleiskaavapäällikkö, diplomiarkkitehti Jaakko Kaikkonen puolestaan visioi ”Helsinki kakkosta Pasilan nykyään autioille alueille”. Kaikkonen oli todellinen näkijä. Käykääpä vilkaisemassa, miltä Pasila nykyään näyttää ja mitä sinne on vielä rakenteilla.

Jotta ei tulisi kilpailevaa mediataloa liikaa kehuttua, pitää muistuttaa, että Ylen ­Tampereen pää sortui ainakin kerran ­kohtuuttoman naurettavaan riman­alitukseen syöttämällä lapsille tapolaakin ­mustempaa scifi-jöötiä. Syväjäädytetty opettaja (1971) kertoo opettajasta, joka jäädytetään vuonna 1971 ja sulatetaan vuonna 2034.

Tohlopin muinaisten oraakkeleiden mukaan ainakin tamperelaiset ovat vuonna 2034 tylyjä ja jäykkiä, pelkkiä pillereitä popsivia elämiskoneita, joiden nimet ovat numerosarjoja.

Ulkona liikkuminen on avaruussäteilyn takia kuolemanvaarallista ilman suojavarusteita. ­Niihin varusteisiin kuuluvat muun muassa ­muodikkain korokepohjin tuunatut Nokian Hai-kumisaappaat ja ponchon tapaiset, ultra­coolit lurex-paidat.

Suojavarusteitta pihalla kekkuloineet ­holtittomat hampuusit lähetetään toipumaan Universum-laitokselle Plutoon, mikä ei vihjaa kovin budjettiystävällisestä sote-ratkaisusta, vaikka sellainen siis ilmeisesti on – sinänsä toki hieman epäuskottavasti – saatu aikaan vuoteen 2034 mennessä.

Kenties kaikkein epäuskottavin yksityiskohta Syväjäädytetyssä opettajassa on silti kohtaus, jossa oppilaat nousevat seisomaan opettajan astuessa luokkaan.

Toisaalta tässä on vielä 14 vuotta aikaa, ja sanottiinhan jo 60-luvulla, että 2000-luvulla mikä tahansa on mahdollista.