Meillä on uuden sukupolven naisvetoinen hallitus, jonka pääministeri on kuitenkin ensimmäinen naispääministeri, joka pysyy virassaan muutamaa kuukautta pitempään.

Meillä on ainutlaatuinen globaali kriisi, jollaisesta ei ole aiempaa kokemusta kellään. Jonka kestoa ei voi ennustaa, jossa pitää sekä taklata päällä olevaa tilannetta ja ennakoida kunkin alkaneen vaiheen kestoa. Jossa pitää noudattaa eri tyyppisiin olosuhteisiin laadittua perusoikeuksien ryteikköä ja törmätä erilaisiin aiemmin piilossa olleisiin hallintohimmelin valuvikoihin.

Jossa täytyy yrittää kriisin hellittäessä hillitä kiihtyvyyttä alamäessä ja luoda samaan aikaan optimismia kansalaisiin realistisella viestinnällä.

Eikä siinä kylliksi. Sekä kaasua että jarrua pitää käyttää niin alamäessä kuin mutkissakin ja varautua uusiin ylämäkiin.

Samaan aikaan omat kannattajat täytyy saada liikkeelle ja tuntemaan, että johto on heistä kiinnostunut.

Asioiden ja kohujen kehityskulkuja voi hahmottaa, mutta on vaikeaa, ellei mahdotonta, erottaa, mistä mikäkin johtuu silloin, kun useita eri asioita tapahtuu yhtä aikaa.

Miten, milloin ja miksi politiikan julkisuudesta tuli tällaista?

Ennen aikaan kommunistit marssivat omissa riveissään, keskustalaiset puhuivat tupa­illoissaan ja kokoomuslaisten näkemykset painettiin sellaisenaan Uuteen Suomeen.

Nykyään tunnistamme ehkä juuri ja juuri ne hetket, jolloin Vladimir Putin tai Donald Trump puhuu erityisesti omille joukoilleen – niin kummalliselta se muista kuulostaa.

Mitään uutta someajan kuplautumista tämä ei ole, mutta nykyaikana kaikki kuulevat kaikki viestit ja kukin tulkitsee ne omasta kokemusmaailmastaan käsin.

Eli kun "me keskustassa" tai "vihreiden mielestä" alkoi keväällä kaikua yhä useammin Annika Saarikon tai Maria Ohisalon suusta, ei ole mikään ihme, että Sanna Marinkin ilmoittaa veikkausvoittorahojen vähenemisen peruuntuvan myös SDP:lle tärkeiltä STM:n alaisilta järjestöiltä.

Kriisijohtaminen on moodi, josta on vaikea palata vaiheittain normaaliin ilman töyssyjä.

Sanna Marinin tiukka kontrolli pettää harvoin, mutta yksityiskohdat ovat paljastavia: järjestöt ovat tietenkin kansalaistoimintaa, eivätkä minkään ministeriön alaisia.

Samoin Marinin puhe, jossa kaikki rokottamattomat niputetaan yhdessä vastuuttomiksi ei ole kovin sosialidemokraattista, kun joukossa on myös syrjäytyneitä eli yhteiskunnan reunalla eläviä, joiden saaminen rokotettavaksi on vaikeaa.

Tämä on puhetta ylhäältä alas, ei osallistavaa kuten pandemian alussa, jolloin Marin jopa julisti, että ”hallitus tulee tekemään virheitä”.

Tällainen varauma ennakkoon on minun muistiini ainutlaatuista Suomen historiassa – ja kertoo siitä, että uuden ajan kriisijohtaminen voi olla myös avoimuus- ja empatialaji eikä vain nyrkin paukuttamista.

Niinpä kun 35-vuotias pääministeri haluaa viestiä kulttuuriystävällisyyttään, hän ei kutsu kylään Aki Kaurismäkeä tai akateemikko, kirjailija Hannu Mäkelää. Hän kutsuu kylään ne nuoremman kansan suosikit (joiden fanit eivät ole Kaurismäestä tai Mäkelästä kuulleetkaan), joilla on eniten instaseuraajia.

Jos aiemmin herrojen juhliessa oli tapana, että päihtymysvaiheesta ei valokuvia levitellä, nykyään Kesärannan tägäys selfieen hoidetaan takuuvarmasti itse.

Kyse ei ole siitä, ketkä pääsevät kylään – johon media keskittyi – vaan siitä, ketkä näkevät oman idolin hengaavaan hoteimmissa bileissä.

Yhdellä popparikestityksellä tavoittaa useampi sata tuhatta äänestäjää, jotka eivät ikinä lue mielensä pahoittaneiden boomereiden marmatuksia Facebookista ja paperisista sanomalehdistä.

Tai olisi lukeneet noita välineitä muutenkaan.

Politiikassa on aika ajoin isoja murroskohtia ja yleensä ne ajoittuvat kriisien jälkeen.

Itsenäisen Suomen historia ei ole tästä poikkeus: kansalaissodan jälkeen sekä amputoitiin väestön vasemmalta laidalta poliittiset oikeudet että koko joukko oikeuksia jaettiin toisille: äänioikeus laveni veroja maksamattomille, vaivaishoidon apua nauttineille ja kuntavaaleissa köyhille sekä naisille.

Naisia voitiin myös valita valtion virkoihin ja naimisissa olevat naiset saivat myös oikeuden ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta.

Suomen juutalaiset, tataarit ja romaanit saivat isänmaansa kansalaisuuden.

Toisen maailmansodan jälkeen oikein peräänkuulutettiin uusia kasvoja eduskuntaan. Iso osa näistä tulikin aiemmin kielletyn puolueen, SKDL:n ja sen jäsenjärjestön Suomen kommunistisen puolueen listoilta.

Perhepoliittisilla uudistuksilla ja työmarkkinamekanismeilla luotiin tulevaisuudenuskoa, mutta myös säädeltiin mielivaltaa.

Vaikeinta on ehkä hyväksyä, että iso osa työpaikoista, jotka katosivat pandemia-aallon alkaessa, ei enää palaa. Ja nekin, jotka säilyvät, muuttuvat – mistä siitäkin seuraa työn katoamista.

Otetaan vaikka etätyö: toista miljoonaa suomalaista siirtyi etätyöhön. Työkalut tähän olivat olemassa jo ennen pandemiaa, ja vaikka työpaikoille palataan takaisin, ei koko porukka enää raahaudu konttoreihin maanantai-aamusta perjantai-iltapäivään.

Suuryritykset kaikkialla maailmassa ovat ilmoittaneet, että ne eivät tarvitse enää yhtä paljon toimistotiloja.

Työttömiksi jää siivoojia ja kiinteistönhoitajia, aulavahtimestareita ja työpaikkaruokaloiden keittiöväkeä. Mutta myös bussinkuljettajia, jotka eivät vie yhtä paljon väkeä paikasta toiseen. Ja rakentajia, kun tilantarve ei kasva.

Tavallaan tämä ei ole uutta: Suomessa etätyöhön siirtyminen on jatkunut jo monta vuosikymmentä, mutta sitä on kutsuttu itsepalveluksi.

Esimerkiksi pankit siirsivät ensin asiakkaita tuulikaappeihin automaateille, sitten automaateilta koteihin verkkopankkeihin ja lopulta minne vain mobiileihin.

Pankkien henkilöstömäärä on laskenut kolmessa vuosikymmenessä laman 50 000 työntekijästä 20 000 ihmiseen – mutta samalla myös henkilöstön rakenne ja koulutustaso on muuttunut. Suurin työntekijäryhmä ei enää ole suorittavat, vaan johtotehtävissä toimivat. Suorittavan työn tekevät koneet, joita käytämme… me kaikki, omalla ajallamme.

Lama vauhditti pankkien digitalisoitumista ja samalla tavoin korona on kiihdyttänyt murrosta aloilla, joilla vanha oli jo murtumassa uuden tieltä kaksi vuotta sitten. Muutos ei koske vain työtä, vaan vapaa-aikaa, asioimista, kaikkea.

Verkkokauppa kaikkine eri muotoineen, tv-sarjojen striimauspalveluista ruokakauppaan ja ravintoloiden ulosmyynteineen, oli jo hyvässä vauhdissa eikä ole näkyvissä, että se kasvuloikka, joka tapahtui koronan aikaan, peruutettaisiin nyt kun hellittää.

Sellaiset monien elämäntavan kulmakivet kuin elokuvateatterit, pitkät ravintolaillat ja kivijalkakauppa ovat hätää kärsimässä.

Tämä on se maisema, jossa valtavalla ja nopealla lainarahoituksella molemmat pandemiasta eniten kärsineet globaalit suurvallat – Yhdysvallat ja Euroopan unioni – ovat lähteneet kisaan kurimuksesta paljon vähemmällä selvinneen Kiinan kanssa.

Puhe vihreästä siirtymästä tarkoittaa yksinkertaisesti uusien, korvaavien työpaikkojen luomista niille aloille, joille kasvu voidaan rakentaa kestävästi, sekä digiyhteiskunnan vaatimusten mukaan että ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Riskit siinäkin tietenkin on: niin kauan kuin korot ovat matalalla, eivät korkokulut ole kovin iso erä valtioiden menoissa.

Vähemmän on puhuttu siitä, että myös rahojen lainaajien etu on pitää talouden pyörät pyörimässä. Tai siitä, että kun ulkomaanmatkailu ja kotimainenkin huvielämä pysähtyi kuin seinään, länsimaiden keskiluokalle jäi satoja miljardeja käyttämättä eli kansantalouden tilinpidossa säästöön.

Eli kun valtiot saavat helposti lainarahaa, koska niillä on verotusoikeus, niin viime kädessä pandemian vuoksi kotitalouksille säästöön jääneet rahat ovat valtioiden ottamien lainojen vakuuksia.

Kun kyse on näin isoista muutoksista politiikan mannerlaatoissa, on vaikea erottaa, mikä on normaalia nahistelua monipuoluehallituksen sisällä, mikä opposition tavanomaista profiilin nostoa ja mikä taas aitoa politiikan muutosta, jopa ideologistakin sellaista.

Ensin koko hallitus sopi lokakuussa 2020 energiaveron uudistuksesta ja sitä myötä turpeen alasajon aikataulusta. Yksimielisesti. Sen enempää vihreät kuin keskustan kenttäkään ei älähtänyt.

Johtuen energian muusta hinnanmuodostuksesta alkoi kuitenkin nopeasti näyttää siltä, että turpeen käyttö vähenee paljon kovempaa vauhtia kuin oli tarkoitus.

Perussuomalaisilla oli kesäkuun 2021 kuntavaaleissa parhaat mahdollisuudet napata suurimman puolueen asema sellaisissa kunnissa kuin Parkano ja Kihniö, joissa turvetuotanto näyttelee suurta roolia.

Näissä alettiinkin levittää keväällä huhua, jonka mukaan keskusta on kääntänyt selkänsä turvekansalle – mikä sai keskustan kentän huutamaan hätääntyneenä apua puoluejohdolta, jonka oli esitettävä näyttäviä tekoja turveväen kohtalon pehmentämiseksi.

Perussuomalaisten täsmäohjus osui maaliinsa: suo, kuokka ja Jussi on keskeistä suomalaista perinnekuvastoa. Turpeen rauhoittaminen sen hyödyntämisen sijaan on ollut iso poliittinen täyskäännös.

Saarikon ponteva esiintyminen turveväen puolesta oli kuin bensaa liekkeihin kulttuurialoille. Vasemmistoliitto heräsi nopeasti tukemaan näiden pyrkimyksiä, mikä osaltaan johtikin vaaleissa monen aiemmin vihreitä äänestäneen kulttuurivaikuttajan näkyvään pettymykseen vihreisiin, ja edelleen osaltaan vaikuttamassa vihreiden vaalitappioon.

Näin keskusta jäi kahden tulen väliin, persujen ja vihreiden. Tässä raossa Saarikko teki parhaansa pyrkimällä profiloimaan puolueen toiseksi johtavaksi hallituspuolueeksi SDP:n rinnalle. Pääministeri Sanna Marin oli valmis suostumaan tähän välttääkseen isomman hallituskriisin, mutta lopputuloksena keskustan ja vihreiden kannatus kuntavaaleissa laski eivätkä SDP tai vasemmistoliittokaan nujakasta paljoa kostuneet.

Vaali-innon lopahtaminen vei persujen kampanjastakin loppunousun ja kuten monesti kuntavaaleissa ennenkin, kokoomus oli ainoa voittaja, omaksikin hämmästyksekseen.

Tämä olikin viimeinen kerta tällä hallituskaudella, kun Marin vielä esiintyi neutraalina päivänpoliittisten kiistojen yläpuolella hallitsevana erotuomarina muiden kiistellessä.

Kulttuuriväen nostaessa uuden älämölön lokakuun alussa keskustalaista kulttuuriministeri Antti Kurvista vastaan ei asettunutkaan enää vain pääministeri Sanna Marin, vaan myös ja erityisesti SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin, joka korosti kulttuurin, sosiaali- ja terveysjärjestöjen sekä nuorisotyön rahojen olevan juuri sosialidemokraattisen puolueen sydäntä lähellä.

Kuten turvekiistassakin, kyse oli vanhojen päätösten muuttamisesta, kun vaikutukset olivat pandemian ansiosta aiemmin oletettua suuremmat. Mutta nyt SDP ei uskaltanut jäädä sivustakatsojaksi.

Oli tultu pisteeseen, jossa äänekkäimpien päähän potkittujen ymmärtämisestä kukaan ei halua myöhästyä, koska nurkan takana ovat seuraavat vaalit. Vaikka tammikuun hyvinvointialuevaaleissa onkin vain rajallisesti rahavaltaa jaossa, niiden alla puolueiden kannatustutkimukset uutisoidaan taas aiempaa isommilla otsikoilla.

Gallupeja ei yksikään poliitikko rakasta, mutta aina ne tunnelmaa sähköistävät. Ja näiden täysin uusien vaalien myötä puolueiden koneistot ovat virittäytyneet jatkuviin taisteluasemiin. Maakuntavaalit 2022, eduskuntavaalit 2023, presidentinvaalit 2024… tiedossa on pelkästään vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Mitä seuraavaksi? Ainakin näyttää siltä, että puolueiden väliset erot ovat äärimmäisen pieniä eikä yksikään nouse juuri 20 prosentin yli. Viime eduskuntavaaleissa pääministerin paikka ratkesi noin kymmenellä tuhannella äänellä.

Jos on perussuomalaisten nousu ollut isoin pakan sekoittaja, on puolueen asema myös muuttunut sen jälkeen, kun Jussi Halla-aho nousi linjan määrittäjäksi.

Halla-aholaisuus on ainoa aate, jonka puolueen lähimmät ehdokkaat hallituskumppaneiksi, kokoomus ja keskusta, ovat selväsanaisesti torjuneet kesän 2017 hallituskriisissä, kun puolue Soinin vaihduttua Halla-ahoon lensi ulos hallituksesta. Riikka Purraa ovat niin hän itse kuin kaikki muutkin luonnehtineet saman linjan jatkajaksi, eikä kokoomuksessa tai keskustassa olla eri mieltä.

Näillä näkymin Purrasta ei voi tulla ainakaan pääministeriä eikä kovin helposti muutenkaan hallitusherraa – ja populistipuolueella onkin eniten vaikutusvaltaa mahdollisimman isona oppositiossa, ilman hallitusyhteistyön mukana tulevien kompromissien panttivankeutta.

Itse asiassa tämä aika on sittenkin tuonut kovin vähän uutta hallituspohjiin. SDP:n, keskustan ja kokoomuksen kolmikosta on edelleen ja jatkossakin kaksi hallituksessa ja kolmas oppositiossa. Siitä seuraa se, että jännitteitä on hallituksen sisällä yhtä paljon kuin hallituksen ja opposition välillä, mutta niistä selvitään, kuten on selvitty koko Kekkosen jälkeinen aika. Ihan boomerimalliin siis.

Vielä ei ole myöskään merkkejä, että populistit pyrkisivät muuttamaan sääntökirjaa koko ajan ja se on hyvä, koska muuten sitä voidaan muuttaa myös, jos perussuomalaiset palaavat joskus hallitusvastuuseen.

Kansakunnalle taatusti turmiollisinta olisi, jos sääntö on se, että ei ole sääntöjä.

Kun demokratia ei ole maailmalla mitenkään taattua, näyttäisi siltä, että suomalaiset kuitenkin laajasti ymmärtävät sen merkityksen.

Silloin voi kaikessa rauhassa huvittaa itseään milloin milläkin ohimenevällä kohulla, kun perusasiat ovat kunnossa.