Näkemieni elokuvien perusteella olisin odottanut kovempaa paniikkia. Huutoa ja kirkumista, itkuakin, mutta en ainakaan muista mitään näistä. Ehkä liike, jonka lentäjä oli joutunut tekemään, ei ollut niin äkkinäinen vaan hallittu mutta nopea lentokorkeuden laskeminen. Niin alas, että talojen katot ja kaupunkien valot saattoi erottaa helposti koneeseen pimeässä syysillassa.

Olin menossa tapaamaan tyttöystävääni, joka pusasi väitöskirjaansa Englannissa. Jossain vaiheessa, kun kone oli jo saapunut saarivaltakunnan yläpuolelle, ohjaamosta hajosi ikkunaruutu. Näin meille matkustamoon kerrottiin, ja siksi viimeiset sadat tai kymmenet kilometrit Manchesteriin oli lennettävä paljon tavallista matalammalla.

Ennen lentoa olin lääkinnyt lentopelkoani lentokentän baarissa. Koneessa turruttavaa apua sai tarjoiluvaunuista, joita lentohenkilökunta veti pitkin käytävää. Luultavasti tästä syystä en joutunut paniikkiin, mutta tietenkin tiesin, mitä kokemuksesta seuraisi. Lentäminen houkutteli jatkossa entistä vähemmän. Niin vähän, että lentoja on tuon syksyn 2007 jälkeen ollut vain kourallinen. Niin vähän, että viime syksynä tuo taipumus tai pelko oli helppo jeesustella periatteeksi: en lentäisi enää lainkaan. Päätöksen vaikutus mihinkään on tietenkin olematon. Se vähentänee toki myös muun perheen lentämistä, mutta senkin vaikutus on mitätön. Rahtikoneet lentävät, vaikka isokin joukko turisteja siirtyisi matkailemaan maata pitkin. Ja niin edelleen.

Oman vähäisen lentämisen ja matkustelun muita vaikutuksia on silti mielenkiintoista miettiä. Onko tuntunut siltä, että olisin jäänyt jostakin paitsi, kun en ole juuri lennellyt? Ei koskaan. Kaksi vuotta jatkunut kotona kököttäminen on ollut hyvä happotesti mahdolliselle kaukokaipuulle. Jos mietin, missä haluaisin olla mieluummin kuin aloittamassa taas samaa päivää uudestaan, päädyn aina samaan kahteen vaihtoehtoon. Mökillä tai saaristossa.

Häämatkaa ja kahta reissua Amerikkaan mietin kyllä usein, mutta jälkimmäisiä siksi, että viikkoja kestäneillä matkoilla saattoi ehkä oivaltaa ja ymmärtää paikallisesta elämän­menosta ja kulttuurista jotain, nähdä enemmän kuin vain pintaraapaisun. Viikonloppulomista eurooppalaiskaupunkeihin ei juuri ole jäänyt jälkiä, sillä kohteesta riippumatta ohjelma on ollut aina sama: syömistä, juomista, shoppailua ja pari taidemuseota. Jos olisi halunnut havahtua ihmisoikeusrikkomuksiin, huonepalvelun olisi pitänyt kantaa ne kaikenpuolisesta elostelusta väsyneiden silmien alle.

Ajatus siitä, että matkailu avaisi silmiä vieraille kulttuureille tai epäkohtien näkemiselle, luottaa ehkä muutenkin turhan paljon keskivertoturistiin. En usko hetkeäkään, että voisin päästä lomalla niin syvälle aiheeseen kuin aiheita vuosien ajan työkseen tutkiva toimittaja- tai dokumentaristiryhmä, jonka valmis työ on sitten katsottavissa kotisohvalta.

Onko vähäisestä lentämisestä tai päätöksestä olla lentämättä ollut sitten hyötyä? On. Moraalinen hehku lämmittää päivä päivältä enemmän, kun ilmasto- ja ympäristötietoisuus on lyhyessä ajassa räjähtänyt. Tapansa moraaliksi nostanut pikkuporvari ei voisi saada ajan henkeä enemmän valintansa puolelle. Ilmiö on tietenkin tuttu ja laajempi ja siksi huvittava.

Teemme jotain, ja keksimme sille jälkikäteen hyvät perustelut. Kun lapsi lopettaa kilpaurheilun, keksimme nopeasti monta asiaa, jotka kilpaurheilussa on pielessä ja haitallista. Kun tilalle tulee tauoton konsolipelaaminen, alamme nähdä siinä monia hyviä puolia.

Matkailusta kirjoittaa myös Riikka Suominen Imagen numero 2/2022 kolumnissaan. Manchesterin-lennon vaurioituneesta ikkunalasista puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomat aikoinaan. Soitin kentältä lehden toimitukseen vanhalle kaverille, joka kirjoitti aiheesta pienen uutisen. Kävi ilmi, että koneen yhteen kuusikerroksisen ikkunan ruutuun oli tullut särö.

Twitter: @niklasthesslund

Sähköposti: niklas.thesslund@a-lehdet.fi