Eletään vuotta 2006. Pitkä, vaalea nainen istuu helsinkiläisessä leikkipuistossa ja katselee pienen tyttärensä touhuamista hiekkalaatikolla.
Kesäisenä aamupäivänä leikkipuisto on täynnä, mutta muut äidit pitävät hämillään ja ujostellen etäisyyttä. Kukaan ei uskalla istua vaalean naisen viereen aloittamaan juttelua, sillä nainen on julkkis, yksi Suomen tunnetumpia elokuvatähtiä.
Yleensä leikkipuistoissa tittelit heitetään hiiteen ja ollaan vaan äitejä, joten tilanne on poikkeuksellinen. Julkkiksia on ennenkin näkynyt puistossa. Tosin kerran äidit vetivät henkeä, kun itse Jari Litmanen tuli pelaamaan jalkapalloa lasten kanssa.
Jokin tässä naisessa ujostuttaa muita äitejä.
Lopulta on pakko istua naisen viereen ja aloittaa juttelu. Hetken kuluttua puhutaan taaperoarjesta, kurahaalareiden hinnoista, rikkonaisista yöunista, vesirokosta. Niistä asioista, joista äidit aina leikkipuistoissa puhuvat, eikä ollenkaan elokuvista.
Ensitapaamisesta on nyt 12 vuotta. Laura Malmivaaralla, 44, on edelleen sama leveä hymy ja välitön, helposti lähestyttävä olemus. Vaikka Lauraa ärsyttää ulkonäöstä puhuminen, hän on yhtä kaunis kuin silloin eräänä kesäisenä aamuna leikkipuistossa vuonna 2006.
Laura asuu Helsingissä. Hiekkalaatikolla leikkinyt tytär Alma on nyt 13-vuotias ja Aino 11-vuotias.
Millainen äiti sinusta tuli?
– Aika rento. Minulla on aina ollut tosi kivaa lasten kanssa. Minusta tuli oman äitini kaltainen äiti, huolehtiva. Nykyään lähinnä ammattikuski.
Kuvataiteilijamiehensä Laura tapasi baarissa neljä vuotta sitten. Pari elää onnellista uusperheen arkea kolmen tyttären kanssa.
Tänä päivänä Lauran eristäytyminen on itse valittua. Laura jättäytyi freelanceriksi vähän yli vuosi sitten työskenneltyään vuodesta 2008 lähtien KOM-teatterissa.
Vuosien näyttelijähommien jälkeen hän huomasi kaipaavansa sitä, mihin oli lapsesta lähtien kasvanut kiinni: valokuvaamista.
Kajaanissa syntynyt Laura on pohjalaista pappissukua, jossa on ollut useita herännäisen herätysliikkeen vaikuttajia, piispoja ja kokoomuslaisia poliitikkoja. Äiti on hammashoitaja, ekonomi-isä työskentelee nykyään ostojohtajana. Toisesta veljestä tuli kitaristi ja toisesta jääkiekkoilija.
Kun Laura oli 12, perhe muutti Järvenpäähän.
– Kuvaaminen alkoi siitä, kun sain hyvän kameran isältä. Oli uskomattoman kiehtovaa rajata sitä kaikkea, mitä ympärillään näki. Kuvaamisesta tuli suorastaan intohimo, oma yksityinen juttu. Liityin Järvenpäässä kameraseuraan ja vietin siellä kaikki ajat koulun jälkeen koko yläasteen ja lukion. Kannoin kameraa kaikkialle.
Lauraa alettiin pyytää kuvaajaksi rippijuhliin ja häihin. Taidoille oli paljon käyttöä.
Vuonna 1992 Laura kirjoitti ylioppilaaksi Sibelius-lukiosta ja rohkaistui yrittämään Taideteolliseen korkeakouluun, mutta ei päässyt. Välivuoden hän opiskeli Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Vuonna 1994 Taideteollisen korkeakoulun ovet vihdoin avautuivat, ja Laura opiskeli valokuvataidetta neljä vuotta.
Vuonna 1998 valokuvaaminen jäi, kun Laura pääsi toisella yrittämällä Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle.
– Olin siihen mennessä esiintynyt paljon, tehnyt mainoksia ja mallin töitä, ja taustalla kyti halu tehdä jotain muutakin kuin kuvata. Rakastuin näyttelijään, joka vei mukanaan teatterin maailmaan, Ylioppilasteatterin porukoihin. Kun oli jonkin aikaa nähnyt teatterin tekemistä, alkoi tuntua vaikealta palata takaisin kameran taakse. Valokuvaajat ovat yksintekijöitä, ja minulla heräsi yhteisön kaipuu, ihailin näyttelijöiden tiivistä sosiaalisuutta.
”Siihen läjään” ei kuitenkaan ollut helppo mennä.
– Valokuvaajana olin tottunut havainnoimaan, näyttelijänä joutuu antamaan itse jotain, heittäytymään ja paljastamaan. Eihän kuvaaja paljasta! Alussa se oli pelottavaa: ”Kattooko ne mua? Miksi ne kattoo? Mitä ne odottaa? Älkää katsoko!” Aikamoinen ristiriita mennä teatterikouluun sillä mielellä, että ”älkää katsoko minua”.
Päälle iski pian megajulkisuus. Laura poimittiin Aku Louhimiehen elokuvaan Levottomat Teatterikorkeakoulun penkiltä. Kuvausten aikaan hän oli 25-vuotias ja opiskeli ensimmäistä vuottaan. Elokuva oli yksi vuoden 2000 katsotuimmista.
Suomessa on vähän sellainen mentaliteetti, että kun on tullut julkisuuteen näyttelijänä, pitäisi myös pysyä näyttelijänä. Miksi pitää joksikin valokuvaajaksi ryhtyä?
– Tunnistan tuon lokeroinnin ja yritän olla menemättä siihen. Kuvaaminen on minun tapani katsoa maailmaa. Minua ei ole vähätelty, olen itse vähätellyt itseäni. Alan helposti pienentää itseäni ja omaa osaamistani. Tosin pikkuhiljaa alan tulla siitä tietoiseksi. ja kun sen tiedostaa, sitä voi hälventää.
Vuosien mittaan Laura on kuvannut näyttelijöitä esimerkiksi Viirukselle, Komille, Jurkalle ja Kansallisteatterille ja Teatterikorkeakoululle. Lauran käsialaa ovat esimerkiksi elokuvien Riisuttu mies ja Käsky julisteet.
Vuodesta 2008 lähtien hän on kuvannut kustannusyhtiö Siltalalle kirjailijamuotokuvia, silloin tällöin myös WSOY:lle.
Vuonna 2015 Laura piti ensimmäisen näyttelynsä Taiteilijakuvia, joka koostui kymmenen vuoden aikana kuvatuista muotokuvista.
– Muotokuvaus on valokuvauksessa häviävä muoto. Perhepotretteja ei enää oteta, nykyään ne ovat kännykällä napattuja lomaselfieitä. Otan itsekin selfieitä, tosin en ole ikinä kuvannut itseäni niin paljon kuin omat lapset nykyään kuvaavat itseään. Kun sain 15-vuotiaana pokkarin, en suinkaan alkanut kuvata itseäni, vaan kuvaelmia kaatopaikan roskiksista!
Moni kokee, että Lauran kuvattavana on helppo olla, koska kuvaaja itsekin on joutunut usein kuvattavaksi.
– Ymmärrän kyllä, että joskus on pelottavaa olla kuvattavana, ja arvostan sekä kunnioitan sitä pelkoa, koska minuakin on kuvattu paljon. Itseäni katsoessani olen samalla tavalla kriittinen: Näkyvätkö juurikasvu ja silmäpussit? Olisiko pitänyt nukkua enemmän?
Laura Malmivaara haluaa, että kuvattavat kokevat olevansa arvokkaita ja kauniita.
– Heillä on lupa olla kuvissani juuri sellaisia kuin ovat. Jos naurattaa, saa nauraa, ja jos on sisäänpäin kääntynyt, yritetään vähän aukaista. Mutta en koskaan sano, että ”hymyile niin, että hampaat näkyy”, niin kuin minulle on sanottu.
Laura sanoo miettivänsä joskus, millainen hän olisi ihmisenä, jos olisi aikanaan jäänyt vain kuvaajaksi.
– Entä jos minua ei olisi katsottu niin paljon? Jos koskaan ei olisi joutunut käsittelemään sitä, millaista on olla katseen kohteena?
Ikä tuo miesnäyttelijälle karismaattisuutta, naisnäyttelijöitä aletaan vaihtaa nuorempiin, uusiin ja tuoreisiin kasvoihin – oletko kokenut tämän?
– Kävin juuri katsomassa Viulisti-elokuvan, jossa esiintyy kurssikaverini Matleena Kuusniemi. Se ei ainakaan tue tuota väitettä.
Kuinka lempeästi osaat tänä päivänä katsoa itseäsi?
– On yllättävää ja jopa mielenkiintoista huomata, että tässä vaiheessa, 44 vuoden iässä, saattaa olla kyllästynyt siihen itseensä, jonka on nähnyt lukemattomissa kansikuvissa. Tämä aika ei tue juonteita, väsymystä, ihmisten syvää ja rauhallista ominta olemusta. Täytyy olla raikas, energinen ja kaunis. Ja kyllähän minä sen osaan. Mutta se on tekemällä tehty, se on hyvin ammattitaitoisten ihmisten yhdessä rakentama Laura Malmivaara.
Laura haluaisi ihmisten antautuvan kuvattaviksi sellaisena kuin ovat, välittämättä silmäpusseista ja kaksoisleuoista.
– Ulkonäköhuolet ovat turhia. Ketään ei kiinnosta, miltä näytät, koska kaikki ovat huolissaan siitä, miltä itse näyttävät.
Eli olisi ok, jos Avun kansikuvassa Laura Malmivaaralla olisi mustat silmänaluset ja pari kaksoisleukaa?
– Hyvä kysymys. Miten kuplan voi puhkaista, kun itsekään ei ole siihen valmis?
Löydät Laura Malmivaaran Kohtaamisia-muotokuvasarjan ensimmäisen osan tuoreesta Avusta numero 3/2018!
Teksti: Eve Hietamies
Lue myös:
