Lapsuuden joulut. Olin alituisesti huolissani, miten vanhemmat selviytyvät koettelemuksesta – erityisesti isä, hänellä oli taipumusta jännitettyihin, lopulta epärealistisiksi luhistuviin aikatauluihin.

Joskus 1960-luvulla kehkeytyi perinne, että jouluaattona piti kokoontua puolenpäivän aikaan kuuntelemaan radiosta, kun Suomen Turku julisti joulurauhan. Sen jälkeen ei sopinut enää lähteä toimittamaan asioita tai touhuta muutenkaan joutavia.

Armoton takaraja osoittautui toisinaan ylivoimaiseksi. Yhtenä jouluaattona olimme viemässä vaaleansinistä hyasinttia Esko Syrjäselle, Jehovan todistajalle, joka poikana sairastamansa polion runtelemana istui loppuelämänsä pyörätuolissa. Kun kellon havaittiin olevan jo kolme minuuttia yli kaksitoista, se oli isälle sietämätön tappio. ”Nyt se perkeleen joulurauhan julistuskin ehti mennä”, hän rähisi. Myös arvovaltatappio. Saabin käsivaihde rääkäisi pahasti. Polttoainemittarin punainen varoitusvalo vilkkui, pelkäsin aina, että bensa loppuisi kesken matkan ja kaikki menisi pilalle.

Yritin aina hoitaa kaikki tilanteet niin, ettei mitään hirveää tapahtuisi. Siitä saattaa olla peräisin se loppuelämääni värittänyt mielenmaisema, jossa yritän jonglöörinä pitää ilmassa koko ajan useampia palloja hyvin tietäen, että eräänä kauniina päivänä niitä tulee yksi liikaa, ja kaikki on lopussa.

En ollut varma, oliko isä tietoinen polttoaineen varoitusvalosta, mutten tohtinut sanoa siitä. Se olisi saattanut katkaista viimeisenkin oljenkorren.

Haisevat hyasintit ja myrkylliset joulutähdet ostettiin piirimielisairaalan puutarhasta, jossa potilaat kävivät kuntouttavassa työssä. Eivät he kyllä kuntoutuneet, se oli B-mielisairaala. Heitä näki kävelemässä säädettyä parin kilometrin lenkkiä jähmeästi, seisovin katsein, kädet suorina sivulla soutaen.

Jouluillan seremonioihin osallistui Serafiina ”Fiina” Kaitakoski. Hän oli jo Ståhlbergin presidenttikaudella ollut töissä isoisän kasvihuoneilla. Hänen sormensa olivat reuman tai jonkin muun vaivan takia jäykistyneet koukkuun niin, että tuntui pelottavalta kätellä häntä.

Viimeisenä joulunaan Fiina ei jaksanut tulla vanhainkodista isovanhempieni taloon. Kävimme häntä tervehtimässä aatonaattona. Hän istui keinutuolissa tonttulakki päässä ja itki äänettömästi, hampaaton leuka tärisi. Radiosta tuli Maa on niin kaunis. Se jäi viime muistokseni Fiinasta. Sietämättömän surullista vieläkin.

Äidillä oli jokin psykologinen patoutuma joulupöydän vihreistä herneistä. Hän unohti ne aina hellalle pieneen kattilaan, johon ne kuivuivat illan mittaan kelvottomiksi. Siitä muodostui eräänlainen pakollinen ohjelmanumero, jota ilman joulutunnelmasta olisi puuttunut jotakin.

Taloa lämmitettiin kivihiilellä, isoisä kävi heittämässä sitä lapiolla kattilan tulipesään, kunnes tuli niin vähävoimaiseksi, ettei enää jaksanut käydä pannuhuoneessa. Piti asentaa öljylämmitys. Isoisä kuoli heti sen valmistuttua. Miespolvet vaipuvat unholaan.

Vinoon asennettu kynttilä sytytti kuusesta oksankärjen palamaan. Sitä sitten joukolla kiljuttiin ja sammutettiin. Ja sitten joulu olikin ohi, ja sain vetäytyä konvehtirasian ja lahjakirjan kanssa huoneeseeni ja huokaista huojennuksesta taas yhdeksi vuodeksi.