Sukupolvikiistelyt ovat kaikista kinasteluista parhaita, sillä aikaa ei tarvitse käyttää sen miettimiseen, millä puolella olisi. Rintamalinjat on painettu henkilö­todistuksiin eikä niistä pääse irti. Sukupolvet ovat niin vakiintuneita luokkia, että omilla näkemyksillä ei juuri ole merkitystä, sukupolvea ei voi vaihtaa niiden mukaan. Millenniaaleihin kuuluvat tiettyjen vuosien välillä syntyneet ja vain he. Ei ole niin, että millenniaaleja ovat kaikki 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välissä syntyneet sekä Marko ja Hanna, joilla on ikäistään nuorekkaammat ajatukset ja meno.

Tämä kaikki on huojentavaa. Voi toimia niin kuin oman sukupolven ajatellaan aina toimivan, sillä lopulta kaikkea päädytään pitämään sukupolvityypillisenä. Tai kuten Jyrki Lehtola tämän numeron esseessä kirjoittaa: ”Vanhusten tehtävä on väheksyä nuoria, koska ne ovat nuoria. Nuorten tehtävä on rakastaa itseään, koska ne ovat nuoria.”

Kaikki aiheet eivät tietenkään taivu sukupolvien väliseen jankkaamiseen, mutta osa on kuin siihen tehtyjä. Sellainen on esimerkiksi keskustelu koulusta ja siitä, mitä sille pitäisi tehdä. Maa on täynnä eri sukupolvien asiantuntijoita, mutta oma kokemus aiheesta ei yksin selitä hanakkuutta heitellä mielipiteitä. Eihän niitä juuri esitellä juomavedestä tai vaatekaapeistakaan, joista monilla on kokemusta.

Koulupuheesta tekee suosittua mutta samaan aikaan hankalaa se, että koulu on kuin rakkain popmusiikki. Vuosi 1991 oli varmasti poikkeuksellisen hyvien rocklevyjen vuosi, mutta vielä vähän paremman siitä on aina tehnyt sen sattuminen meidän nelikymppisten teinivuosiin. Myös kokemukset koulusta ovat nuoruuden formatiivisilta vuosilta ja kriittinen reflektoiminen siksi vaikeaa ja tuskallista.

Helsingin Sanomissa oli joulukuun puolivälissä laaja kokonaisuus nuorten mielenterveyshäiriöistä ja lukiolaisten kokemista paineista. Mielenterveyden häiriöitä on eri tutkimusten mukaan jopa joka neljännellä 12–22-vuotiaalla. Yksi iso nuorille paineita aiheuttava tekijä taas on lukioaikaista menestystä ja valintoja tähdentävä yliopistojen taannoinen pääsykoeuudistus. Lukion korkeakoulukurssi, joka ei ole pakollinen mutta suositeltava, tai pitkä matikka, joka on otettu yliopistovalinnan eikä omien intressien tai kykyjen tähden, ovat tutuiksi käyneitä esimerkkejä lukiolaisia kuormittavista tekijöistä.

Ja varmasti kuormittavat, niin kuin mitkä vain standardit ja tavoitteet, jotka ovat jonkun toisen. Ulkopuolelta asetetut toiveet ja odotukset ovat liikkuva maali, joka vain hengästyttää, on kyse sitten koulusta, töistä tai ihmissuhteesta.

Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala piti Hesarin jutussa yhtenä pahoinvoinnin syynä sitä, että vanhempia on eri tavoin työnnetty kauemmaksi lasten elämästä. Lasten ja nuorten harteille on jäänyt liikaa vastuuta omasta pärjäämisestä. Kaltiala mainitsi Omakanta-­palvelun, jossa vanhempi ei päässyt näkemään yli 10-vuotiaan lapsensa terveystietoja, sekä vanhempien kyvyttömyyden saada aikaiseksi yhteistä aikaa tai keskustelua lapsen kanssa.

Minne vanhemmat sitten on lastensa elämästä työnnetty? Lehtiä lukemalla vastaus on helppo: aikuiset on työnnetty tai he ovat menneet lapsen luota koulun luokse, hyvin aikein toki. Huolehtimaan siitä, että jälkeläinen pääsee mahdollisimman hyvään kouluun, tai siitä, että nuoria saadaan ripeästi työelämään. Huonot seuraukset tiedetään viimeistään nyt.

Kun mieltä jäytää ajatus siitä, että tämä valinta ei ehkä ole omani tai että onkohan täällä pinnisteltävä vähän liikaa pärjätäkseen, on kyse riittämisestä. Tai pikemminkin riittämättömyydestä: omat taidot, sinnikkyys tai halut eivät riitä siihen, mitä halutaan tai mitä pitäisi olla. Olo on kuin juoksu­kilpailussa, jossa kärki karkaa, vaikka mitä tekisi.

Pelkkä ajatus tällaisesta koulunkäynnistä saa surulliseksi. Syy on tietenkin sukupolvityypillinen: toista se oli meidän aikaan! Niin oli, mutta ei siksi, että koulut olisivat olleet parempia. Syy on juuri riittäminen. 25 vuotta sitten paikkakunnan huonoimmassa lukiossa kokeista saadut kasipuolet nimittäin riittivät siihen, että oli luokan parhaimmistoa.

Mikään muu koulusta saatu ei ole kannatellut samalla tavalla.

Twitter @niklasthesslund

Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi