Ihmisen rakkaus koiraa kohtaan on niin suuri, että suurempi on vain viha sutta kohtaan.

Kävin muutama vuosi sitten Tokiossa. Huomasin seuraavani kiinnostuneena, miten jotkut paikalliset työntelivät pieniä koiriaan lastenvaunuja muistuttavissa muodikkaissa koirakärryissä. Muistan lollahtaneeni hiljaa itsekseni ja ajatelleeni ”hullua”. Jonka jälkeen ajattelin heti perään: ”Onneksi me Euroopassa emme sentään ole menneet näin pitkälle, meillä koirien annetaan olla koiria.”

Viisi vuotta myöhemmin kukaan ei kuitenkaan meilläkään enää lotkauta korvaansa, jos sanoo menevänsä turren kanssa koiratanssiin – tai hankkivansa Mustille silmälasit. Koirille puetaan pieniä vaatteita, ja monille hauvelista näyttääkin tulleen pieni lapsen korvike. Tämä inhimillistäminen näkyy yhteiskunnassamme monin tavoin.

Milloin esimerkiksi koirien syntymäpäiväpalstoista tuli normaali asia sanomalehdissä? Koirathan eivät osaa lukea, ne korkeintaan käyttävät lehtiä siinä vaiheessa kun eivät ole sisäsiistejä. Ja olenko minä ainoa joka enää tässä vaiheessa kyseenalaistaa, jos onnentoivottajana on ”koiravanhemmat”? Juhani, sinä et ole siittänyt koiravauvaa ja Sirpa, sinä et synnyttänyt sitä.

Näin myös hiljattain pieneläinvastaanoton, joka mainosti, että heilläpä on koirien pallomeri, jotta ”pentu oppii että eläinlääkärin vastaanotolla on rokotusten lisäksi kivoja juttuja”. Tähän astihan koirien aktiviteetit ovat edes jollain tavalla teeskennelleet simuloivansa eläinten käyttäytymistä luonnossa. Mutta miten muovipallojen seassa räpiköinti on missään määrin koiralle lajityypillistä? Meidän on todellakin kysyttävä itseltämme: onko tämä se mitä koira haluaa?

Suomesta tulee myös tunnelimainen sisäliikuntainnovaatio koiraputki, joka on kehitelty, koska ”liukkaat kelit aiheuttavat koirille monenlaisia harmeja”. En sano että tämä putki on rakennettu etupäässä omistajien mukavuudenhalua ajatellen, mutta haluaisin nähdä omistajien ilmeen, kun he kuulevat, että koirien tassuissa on itseasiassa sisäänrakennetut liukuesteet, niin sanotut kynnet. Veikkaan, että silloin kyllä monia nolottaa.

Aion nyt vakavoitua hetkeksi. Ihminen rakastaa koiraa entistä enemmän vuosi vuodelta, se on tullut selväksi. Tämä rakkaus tuntuisi korreloivan suoraan sen kanssa, miten vihaamme erästä toista eläintä vuosi vuodelta enemmän. Sutta. Epäjohdonmukaista, koska kyse on pohjimmiltaan samasta eläimestä.

Selitän: jos ihminen näkee asutuksen lähellä Canis lupuksen, paikallinen metsästysseura ampuu sen seulaksi valtavan tohinan ja tunnekuohun vallassa. Mutta jos kysessä on Canis familiaris, sille rakennetaan pallomeri.

Jos aikamatkailu ikinä tulee mahdolliseksi, minulla on suunnitelma. Aion matkata 10 000 vuotta takaisin ajassa sen leiritulen ääreen, jossa ryhmä karvaisia ihmisiä istuu jja syö mammuttia. Sitten aion viittoilla ympärille norkoileville susille, että ÄLKÄÄ TULKO LÄHEMMÄS, TÄMÄ ON ANSA. Näyttäisin puhelimestani kuvaa mäyräkoirasta ja kähisisin: TÄMÄ ON KOHTALONNE, JOS ANNATTE DOMESTISOIDA ITSENNE. VAI HALUATTEKO, ETTÄ TEITÄ KÄRRÄTÄÄN KYMMENENTUHANNEN VUODEN KULUTTUA YMPÄRI TOKIOTA LASTENVAUNUISSA?