Luulen, että tämä ajatusprosessi käynnistyy ympäristön vaikutuksesta. Pohjoisen erämaamaiset havumetsät ja tunturit tuntuvat aina irtiotolta arkisesta miljööstä, ikään kuin matkoilta toiseen aikaan ja paikkaan.

Mielikuvissani näen hirventaljoihin pukeutuneet pohjoisen luonnon karaisemat metsästäjä-keräilijät, jotka vaeltelivat liuskekärkiset keihäät käsissään samoja metsäpolkuja karhujen kanssa.

Viime jääkauden ollessa laajimmillaan manner-Eurooppaa peitti kolmen kilometrin paksuinen jääkerros. Kun jäätikkö alkoi vetäytyä verrattain nopeasti, maa alkoi kohota, ja jään moukaroimaan maahan syntyi järviä.

Kun jääkausi päättyi ja jäätikkö alkoi vetäytyä, kivikautiset ihmiset seurasivat jääpeitteen reunaa. Ensimmäiset metsästäjä-keräilijät saapuivat näille nurkille todennäköisesti päin ja levisivät eri puolille niemimaata. Sittemmin ihmisiä näytti saapuvan eri suunnista eri aikaan – ei ollut yhtä suurta kansanvaellusta.

Jäätikön vetäydyttyä suurin osa Etelä-Suomea jäi veden alle. Lapissa oli kuitenkin heti maata näkyvissä. Pohjoiseen suuntasivat myös luolakautiset reppureissaajat.

Pian jään alta paljastunut maa alkoi saada kasvipeitettä. Maiseman valtasivat jäkälät, koivumetsät ja haavat, ja kun sää lämpeni entisestään, mäntymetsät levisivät pohjoisinta Lappia myöten. Metsästäjä-keräilijät saalistivat muun muassa peuroja, hirviä ja hylkeitä sekä kalastivat lohta. Astellessani pohjoisella maaperällä tuntuu jännittävältä ajatella, että vaikka luonto on muuttunut lukuisin tavoin ”suomalaisten” alkuhämärän päivistä, paljon siitä on vielä jäljellä.

Maatamme vuosituhansia asuttaneiden ihmisten ympäristöstä puuttui yksi asia, joka meille nykyajan metsäläisille on itsestäänselvä: metsäkuusi.

Ensimmäiset kivikautiset ihmiset eivät tienneet kuusesta mitään.

– Tuolloin nykyisen Suomen metsäkuva oli kovin erilainen, se oli avoimempaa mänty- ja koivuvaltaista maisemaa. Leikkimielisesti voi ajatella, että kun puu ilmestyi Fennoskandiaan idästä 3 000–5 000 vuotta sitten, ihmiset olisivat voineet pitää sitä nykytermein vieraslajina, Helsingin yliopiston lehtori ja metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen toteaa.

Metsäkuusen leviämisen Suomen niemimaalle mahdollisti ilmaston kylmeneminen ja kosteuden lisääntyminen, mikä paransi kuusen kykyä kilpailla männyn ja koivun kanssa.

Nykyään kuusen levinneisyysalue kattaa koko Suomen, ja kuusivaltaisten metsien osuus on koko metsäpinta-alasta noin kolmannes.

Kuusi puuttuu ainoastaan uloimmilta saaristoalueilta ja Lapin tuntureilta.

– Se johtuu siitä, että metsäkuusi on kosteiden ja suhteellisen viljavien maiden puulaji. Se on yleinen tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla ja korpisoilla. Kuusi vaatii ravinteikkaamman ja kosteamman paikan kasvaa kuin mänty.

Meille tämä ikivihanta havupuu terävine neulasineen on niin tuttu näky sekä maalla että kaupungissa, ettei siihen välttämättä tule kiinnitettyä huomiota. Ellet sitten satu työskentelemään metsätalouden tai matkailun parissa – tai olemaan kaltaiseni kuusipuun palvoja.

Minkälainen puu metsäkuusi oikein on?

Metsäkuusi tai tuttavallisesti kuusi jakautuu Suomessa kahteen alalajiin: euroopankuuseen (Picea abies subsp. abies) ja siperiankuuseen (Picea abies subsp. obovata).

Euroopankuusi on maamme pisin luontainen puulaji, se voi kasvaa Suomessa jopa yli 30 metrin pituiseksi. Sillä on monia eri muotoja perinteisestä kartiomaisesta pallomaisiin ja pylväsmäisiin. Luonnonmetsässä yksikään kuusi ei ole samannäköinen, vaan jokaisella puulla tuntuu olevan oma tapansa nousta kohti taivasta.

Meillä euroopankuusi on levinnyt Etelä- ja Keski-Suomeen.

Siperiankuusi, tai näin kavereiden kesken kynttiläkuusi, on tuttu Lapin postikorttimaisemista, joissa lumi on peitellyt harvapuustoisen maiseman. Maamme pohjoisosat ovat ainoita paikkoja, joissa siperiankuusi on yleisempi kuin euroopankuusi. Kynttiläkuusi onkin sopeutunut elämään arktisten olosuhteiden keskellä. Se on eteläisempää kuusiserkkuaan kapeampi, lyhytkasvuisempi ja lyhytoksaisempi.

– Pohjoisessa lumitaakka on yksi luonnonvalintaan vaikuttava tekijä, minkä vuoksi leveäoksaisten euroopankuusten sijaan metsämaisemaa hallitsevat kynttilämäiset siperiankuuset. Toinen merkittävä syy on, että pohjoisilla leveyksillä puita kasvaa harvemmassa. Kynttilämäinen kuusi pääsee pitkän latvuksen avulla sitomaan alhaalta paistavan auringon valoa tehokkaasti, puun latvusmuodon ekologiasta väistökirjansa tehnyt Kuuluvainen toteaa.

Kummankaan kuusen alalajin muodot ja korkeus eivät tietenkään ole sattuman summaa, vaan ne ovat luonnonvalinnassa kehittyneet kilpailutekijöiksi. Luonnonvalinta suosii niitä, joiden ominaisuudet sopeutuvat parhaiten vallitsevaan ympäristöön ja ilmastoon. Siksi metsäkuusi pystyi ylipäätään levittäytymään Suomeen tuhansia vuosia sitten.

Sosiaalisessa mediassa kiertää lukematon määrä talvisia luontokuvia, joiden keskiössä ovat tykkylumen veistelemät kynttiläkuuset. Jos saat niiden taustalle vielä öisellä taivaalla loimuavat revontulet, olet napannut digivalokuvauksen napakympin.

Kuvankauniilla maisemilla houkutellaan turisteja Suomeen kokemaan talven ihmemaan taikaa. Monille ulkomaalaisille voi helposti syntyä käsitys, että Koillismaan ja Lapin vanhojen kuusikoiden piirtämät talvimaisemat ovat yhtä kuin Suomen metsäluonto.

Jokainen, joka on kesällä tai talvella tallustellut ja hiihdellyt pohjoisen luonnontilaisen kaltaisissa metsissä, on kokenut jotakin, jota ei voi muualla Suomessa kokea. Tykkylumen peittämien kynttiläkuusien keskellä seistessä voi hetkeksi unohtaa olevansa Suomessa ja kuvitella saapuneensa vaikka tarujen Narniaan.

Kun tuo kuva piirtyy tunkkaisen toimistoilman sakeuttamaan mieleeni, alan jo haaveilla, että voisin teleportata itseni kuvaruudun ääreltä pohjoisen vaaraisten kuusimetsien keskelle. Enkä taida olla haaveeni kanssa yksin.

Hiljattain jaoin sosiaalisessa mediassa kuvan Kuusamon vaaroilla ottamastani lumen peittämästä kynttiläkuusesta, jonka alle kirjoitin: ”Isona minusta tulee kynttiläkuusi”. Lukuisat ihmiset innostuivat kommentoimaan asiaa ja tunnustamaan rakkauttaan karun kaunista vanhaa puuta kohtaan. Kuusamolaislähtöisen kirjailija Tommi Kinnusen kanssa menimme niin pitkälle, että rupesimme puolileikillämme miettimään kynttiläkuusten faniryhmän perustamista.

Mikä kynttiläkuusessa lumoaa? Kenties hämärä kuusikko heijastelee pohjoisen kansan melankolian sävyttämää mielenmaisemaa.

Kun horisontti on jossakin tiheiden oksien takana ja valonsäteet eivät löydä meitä, hämärä metsä herättää alkukantaisia vaistoja. Kenties se vie aikamatkalle esi-isiemme jäljille, kivikautisten ihmisten luokse. He elivät itseään mahtavampien luontokappaleiden keskellä.

Ymmärtääksemme kuusen lumoa meidän täytyy kenties katsoa paljon lähemmäksi kuin tuhansien vuosien taakse. Niinpä päätin jatkaa somekeskustelua kynttiläkuusikuvasta ja lähetin viestin Kuusamosta vuonna 1992 pois muuttaneelle kirjailija Kinnuselle.

– Minulle kynttiläkuuset ovat niitä aitoja ja oikeita kuusia. Toki Kuusamossa näkee tavanomaisiakin kuusia, mutta nehän ovat istutettuja puita, Kinnunen vastaa.

Kuusamon vaaroilla ja Lapissa luontaisesti kasvaneet vanhat kynttiläkuuset ovat aivan toista maata kuin talousmetsien kuuset. Istutetun kuusen merkitys metsätaloudelle on suuri, sen osuus kotimaisen raakapuun kokonaiskäytöstä on yli 40 prosenttia. Kuusi on massa- ja selluteollisuuden pääraaka-aine.

– Isoäitini perusti sukumme valokuvaamon vuonna 1924, ja jo aivan ensimmäisissä postikorteissaan hän on kuvannut tykkypuita. Isäni jatkoi kuvaamoa, ja tykkyiset puut toistuvat hänenkin kuvissaan. Me sisarukset olimme isän mukana, kun kynttiläkuusia mentiin kuvaamaan aina huikean kovalla pakkasella ja niin, että paikalla oltiin auringon noustessa, Turussa asuva Tommi Kinnunen kertoo.

Kasvuympäristömme vaikuttaa vahvasti sihen, miten määrittelemme ja arvotamme luonnon. Perinteisessä mielessä metsä on edustanut jatkuvuutta. Kun metsän antaa kasvaa luonnon tahdissa, sukupolvet nousevat ja kaatuvat ja aikakaudet vaihtuvat, mutta metsä on ja pysyy.

Tosin me, jotka elämme tällä aikakaudella, tiedämme vallan hyvin, että nykyään metsä jatkuvuuden symbolina on totta enemmänkin mielikuvissa ja runoudessa kuin oikeassa elämässä.

– Ehkä kaipaan kynttiläkuusien välityksellä lapsuuden kotiin. Kai se on sitä ikävää, kaipausta menneisiin aikoihin, jolloin maailma avautui selkeänä ja yksinkertaisena, kirjailija Kinnunen kiteyttää.

Metsän luontaisessa kehitysprosessissa kuusen tarina on aivan toisenlainen kuin ihmisen hallitsemassa kulttuurimaisemassa.

– Esimerkiksi metsäpalon jälkeen sukkessio eli metsän luontainen kehitysprosessi alkaa lehtipuuvaltaisella vaiheella. Tällöinkin kaikki muut puulajit näyttävät olevan edustettuina, vaikkakin mänty ja kuusi tulevat perässä. Vasta, kun lehtipuut lopulta kuolevat, havupuut ottavat vallan, metsäekologian dosentti Kuuluvainen selittää.

Metsän luontaisessa sukkessiossa jo yksin lehtipuiden valtakausi kestää helposti pitempään kuin ihmisikä. Voi siis kulua toistasataa vuotta, ennen kuin kuusi nousee yhdeksi metsän komeimmista puista.

– Kuusessa erityisen mielenkiintoista on se, että se kilpailee valosta aggressiivisesti. Nuorella iällä se sietää erittäin hyvin lehtipuiden ja muiden varjostusta. Saavutettuaan lopulta optimaaliseen pituutensa ”aikuinen” kuusi pystyy hyödyntämään kilpailevien puulajien valontarvetta ja varjostamalla vetää niiltä tylysti jalat alta. Siksi se on viimeinen puulaji metsän kehityksessä.

Tehometsätalouden tarpeisiin istutetuissa metsissä ei pitkiä luontaisia prosesseja pääse syntymään.

Ihminen kiihdyttää metsän luontaisia vaiheita hakkaamalla puut, kun ne saavuttavat puuntuotannon kannalta täyden iän. Lisäksi metsäteollisuus suosii tiettyjen puulajien kasvatusta, jolloin syntyy yhden valtapuun talousmetsiä.

Metsän luontainen loppuvaihe, jossa jopa 300-vuotiaat kuuset ovat ottaneet vallan, ei tahdo sopia ihmisen metsälle asettamiin tavoitteisiin.

– Metsäteollisuus on tietenkin elintärkeä osa maamme taloutta, mutta kyse on tasapainosta. Suomessa on vanhoja metsiä jäljellä enää viitisen prosenttia, Lapin eteläpuolella alle kolme. Valtaosa metsäpinta-alasta on valjastettu teollisuuden tarpeisiin. Tasapainon löytämiseksi meillä on vielä paljon tekemistä, Kuuluvainen to­teaa.

Kenties ristiriita ihmisen ja luonnon välillä osaltaan selittää, miksi pohjoisen vanhat kynttiläkuuset vetävät ihmisiä puoleensa eri puolilta Suomea. Tituleeraamme itseämme metsäläisiksi, vaikka harva meistä pääsee ikääntymään luonnonmetsän rinnalla.

Ymmärtääksemme todella luontosuhteemme saloja meidän on Freudin sijaan tarkasteltava luonnon omia kehitysprosesseja. Kivikautisten metsäläisten jälkeläisiä kun tässä ollaan.

Tai kuten kirjailija Kinnunen kiteyttää tämän suuren kysymyksen oikukkaan luonteen viimeisessä minulle lähettämässään viestissä:

– Mistä me puhumme silloin, kun puhumme kynttiläkuusista?