Keväiset aamut Pohjois-Karjalan IIomantsissa ovat vielä vapun alla hyytävän kylmät. Lunta on etenkin varjopaikoissa vielä runsaasti ja lintujen konsertit vaimeita. Aurinko hellii Seppälänvaaran maisemaa, josta aukeaa huikea maisema kauas Ilomantsinjärven yli aina Naarvan kylälle asti.
Vielä pari vuosikymmentä sitten Seppälänvaara oli riveihin istutettua koivikkoa, kun Aaro ja Riitta-Miina Piipponen ostivat sieltä omaksi pienen, vain 1,8 hehtaarin suuruisen tilan. Vuokra-asunto Ilomantsin kirkonkylältä jäi taakse.
– Halusimme oman kodin, tilaa ja lapsille lämpimän leikkipaikan. Pienillä rahoillamme emme pystyneet ostamaan kuin vaaranpäällisen, eikä meillä ollut rahaa kuin alakerran remontointiin, talon emäntä Riitta-Miina Piipponen kertoo.
Tästä alkoi Seppälänvaaran uusi huomen takaisin arvokkaaksi kulttuurimaisemaksi, alkuperäiskarjojen säilyttäjäksi, luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjäksi ja kuusilapsiseksi vähitellen kasvaneen perheen rakkaaksi kodiksi. Se lämmin leikkipaikkakin löytyi lapsille navetasta eläinten keskeltä.
Kun kävin tilalla edellisen kerran viime vuoden kesäkuussa, tuntui, kuin olisin astunut lapsuuteni Pohjois-Karjalaan. Metsälaiduntavia karjoja, huikeita vaaramaisemia ja luonnon rikasta monimuotoisuutta lintuineen, kasveineen ja hyönteisineen. Kesäyön taika oli todellinen.
Ilmankos Piipposille tullut vieras oli kuvaillut kokemustaan ”astumisella toiseen todellisuuteen”.
Näissä maisemissa pidetään myös Lehmäleirejä, joita Piipposet pitävät kesäisin tilallaan. Leireillä tulijat hoitavat neljä päivää tilan töitä käsinlypsyineen ja eläinten ruokkimisineen ja hoitamisineen vanhojen käytäntöjen mukaan. Elämystä ei tarvitse edes mainostaa. Kaikki paikat perheille ja aikuisille menevät saman tien kaupaksi ja jonottajia riittää.
Lehmäleirit järjestetään yhteistyössä läheisen Mustikkamäen pitopalveluyrityksen kanssa. Leiriläiset yöpyvät Mustikkamäellä ja päivät kuluvat Lehmäleirillä Seppälänvaaralla.
Ensi kesänkin kaikki neljä Lehmäleiriä ovat jo täynnä. Seppälänvaaraan tulijat ovat pääasiassa pääkaupunkiseudulta, mutta tulijoita on riittänyt aina Ruotsista, Venäjältä, Ranskasta ja Saksasta saakka.
– Kun eräs saksalainen suuren yrityksen naisjohtaja saapui meille ensimmäistä kertaa, hän oli stressistä kireä kuin viulunkieli ja istui lypsämään lehmiä käsin kuin transsissa. Sama johtaja on tulossa miehineen Lehmäleirille myös tulevana kesänä. Mies on pyytänyt päästä kalaan ja minulla onkin mielessä hänelle juuri sopiva, kirkasvetinen kalajärvi, Aaro kertoo, mutta manaa samalla pilalle ojitettuja soita, jotka ovat pilanneet paitsi maakunnan vesiä, myös entiset riekkomaat.
Navetassa soi kaihoisasti Ylen ykkönen ja siltä kuuluvat vanhat sävelet. ”Jos helmiä kyyneleet ois, mua rikkaaksi mainita vois…”
Pariskunta sanoo olevansa elämäänsä tyytyväisiä, vaikka päivät ovat pitkiä ja fyysisen työn täyttämiä.
– Rikastumisesta on kyllä joutunut luopumaan.
Eniten Piipposia korpeaa EU-byrokratia, joka vie hirveästi aikaa, joskus ylimääräistä rahaakin. Jokainen laitumenvaihto, korvamerkki, muutos ja eläin on merkittävä pilkuntarkasti.
Tilaa säännöllisesti tarkastavat virkamiehet eivät myöskään anna mitään armoa, vaikka hullunlehmäntaudit ja muut epäeettisillä tuotantotavoilla Keski-Euroopassa aikaan saadut ongelmat olisivat Ilomantsin perinnetilalla yhtä kaukana todennäköisestä kuin Kuu ja Maa.
Alkuperäisrodut hoitavat perinnemaisemaa
Piipposilla on omia ja vuokramaita noin 70 hehtaaria. Pääelinkeino on arvokkaiden perinnemaisemien hoito, josta vastaavat tilalle hankitut tai siellä syntyneet alkuperäisrotujen, kuten itäsuomenkarjan lehmät sekä kainuunharmaslampaat ja yksi suomenhevonen.
Karitsoita syntyy tilalle koko ajan lisää. Toukokuun vaihteeseen mennessä niitä on syntynyt jo parikymmentä.
Tilalla on noin 60 lammasta ja kymmenen lehmää, joista osa vaeltelee pihaton pälvimailla ja lumessa ja osa odottaa kevään vapautta navetassaan.
Lisäksi Piipposten tilalla on Savitaipaleen kannan kanoja sekä vuohia. Toki täällä on myös kissa.
– Maisemanhoito tuottaa tilan tuloista ehkä 60–70 prosenttia. Lisäksi Euroopan unioni maksaa tukia alkuperäiskarjojen säilyttämisestä. Myymme myös jonkun verran maitoa yksityisille ja teemme hieman juustoja, Riitta-Miina Piipponen kertoo mennessään lampolaan ruokkimaan huutavia orpoja karitsoja.
Lampolan perältä löytyy pieni karsina kahdelle karitsalle, jotka niiden emo oli hylännyt. Tilan emännän mukaan hylkäämisen syynä oli luultavasti se, että emon ”täti” (tai joku muu lammas) oli nuolaissut karitsoita ennen aikojaan, joten niihin tarttunut vieras haju aiheutti hylkäämisen.
– Näin tapahtuu välillä. Karitsat olisivat ilman pulloruokintaa kuolleet nälkään tai ne olisivat surutta tilsitty kuoliaiksi lampolassa, Riitta-Miina kertoo.
Aamun ruokintakierros on ensimmäinen. Edessä on vielä 3–4 samanlaista kierrosta. Työt tehdään pääosin käsin, vaikka idyllisestä hirsinavetasta löytyy myös lypsykone.
– Kädet eivät enää kestä käsin lypsämistä.
Muurikki-lehmä on lampaiden suosikki
Tilan isäntäväen ja eläinten välinen tunnelma on lämmin. Jokaisella eläimellä on nimensä, jotka emäntä Riitta-Miina osaa luetella sukupuineen ulkoa.
Lampolasta lähtiessäni lampaat kerääntyvät eläkepäiviään viettävän Muurikki-lehmän ympärille ja painautuvat hellyttävästi kiinni sen turkkiin.
– Lampaat hyväksyivät Muurikin heti joukkoonsa.
Riitta-Miina Piipposen mukaan tilan eläimiä ei myydä lihoiksi, vaan ne saavat elää täällä elämäänsä loppuun asti. Vain joistakin ylimääräistä pässeistä Piipposet saavat täytettä pakastimiinsa.
– Yritämme saada ruokamme tilalta, etenkin juureksista, kasviksista ja maidosta.
Vaikka neulomisbuumi on Suomessa päällä ja suomalaisesta villasta puhutaan ilmiönä, tämän tilan lampaiden villoista suurin osa menee haaskiolle, kuten monilla muillakin lammastiloilla.
Villasta maksetaan surkea euro kilolta, joten niiden myynti ei juuri kannata, eikä täällä ostajiakaan suuremmin ole. Aikaakaan suuren lammasmäärän villojen jatkojalostamiseen ei ole.
Palataan vielä Piipposten rakkaustarinan alkuun. Vesilahdelta kotoisin oleva Riitta-Miina ja kiihtelysvaaralainen Aaro tapasivat opiskeluaikoinaan Helsingissä. Aaron mukaan tämä tapahtui tanssikursseilla.
– Yöunet ja ruokahalut menivät. Niin järisyttävä kokemus se oli, Aaro kuvaa rakastumistaan.
Molemmat valmistuivat agronomeiksi Helsingin yliopistosta. Silloin he huomasivat kaksi yhtä aikaa avoinna ollutta työpaikkaa Ilomantsin maatalousoppilaitoksessa ja saivat sieltä virat.
Kun pariskunta sitten hankki Seppälänvaaran tilan, Riitta-Miina siirtyi tilalle emännäksi ja Aaro vaihtoi Joensuun kaupungin hommiin.
Hän sai mainetta kehityspäällikkönä, joka keksi markkinoida Pohjois-Karjalan tyhjentyneitä maaseutuasumuksia ja tiloja uusille ja halukkaille tulijoille.
– Osa niistä tiloista ja taloista on vieläkin käytössä, Aaro kertoo.
Hän jäi pois kehityspäällikön hommistaan muutaman vuoden ennen eläkeikää pari vuotta sitten, sillä kotitilalla tarvittiin lisää auttavia käsiä.
Aaro taluttaa uutta A.S.William -nimistä sonnia pitkin Seppälänvaaran pihaa. Tulokkaan sukujuuret ulottuvat Miina Äkkijyrkän alkuperäiskarjaan.
Seppälänvaaralla eletään keskellä salomaita, jossa viili luonto tulee kotikulmille asti. Täten lisätöitä aiheuttavat myös pedot, etenkin kauempana päätilalta sijaitsevilla laidunlohkoilla.
Nyt tilan pihalla lojuu 2 600 metriä paikalliselta riistanhoitoyhdistykseltä saatua petoaitaa, joka pitäisi saada pystyyn eri laidunlohkoille.
– Olen ajatellut palkata hommaan ukrainalaisia, mutta saa nähdä miten tämä onnistuu, Aaro Piipponen sanoo.
Ukraina näkyy Piipposten pelloilla muutenkin, sillä eläinten juottoastiat loistavat lumessa Ukrainan väreissä. Illalla isännän pitäisi vielä käydä juhlistamassa Venäjän Mustanmeren lippulaivan Moskivan upottamista meren pohjaan.
Mukaan juhlaan tulee naapurivaaran perinnetilan isäntä Sauvo Henttonen.
Vaikka Ukraina on kaukana, Venäjän raja aukeaa railona vain muutaman kilometrin päässä. Tuttu ja turvallinen rajaseudun maailma on muuttunut hetkessä taas paljon pienemmäksi.
Kyyttöjen määrä kasvaa
Suomalaiset alkuperäiskarjarodut eli itäsuomenkarja (kyytöt), lapinlehmä ja länsisuomenkarja, ovat pelastaneet suomalaiset vuosisatoja nälkäkuolemalta. Ne ovat olleet lempeitä, sitkeitä, vähään tyytyväisiä ja hyvin poikivia.
Karjalan menetys ja paremmin maitoa tuottavien ayrshirelehmien invaasio sotien jälkeen olivat tappaa suomalaiset alkuperäiskarjat sukupuuttoon.
Pahimmillaan esimerkiksi kyyttöjä arvioidaan Luonnonvarakeskuksen (Luke) mukaan olleen jäljellä enää 50 lehmää ja alle kymmenen sonnia.
Nyt itäsuomenkarjaa lienee jo noin 1 000 yksilöä. Siitä kuuluu kiitos suomalaisten vankiloiden karjanhoidolle, eräille karjankasvattajile, ammattiopistoille ja Euroopan unionille. Kyyttöjen geeniperimää on myös säilötty sperma- ja alkiopankkeihin.
