Näin suuren päivälehden nettisivuilla hälyttävän otsikon: Herra X ei voi sietää metsää. Tämä cityhenkilö kailottaa haastattelussa, kuinka ”todellakin hengaa mieluummin Champs-Élysées’llä kuin jossain pöpelikössä:” Kaveri kokee varmasti olevansa rohkea, uskaltaahan hän inhota luontoa, joka on pyhä. Kuinka väärässä hän onkaan. Se on ihan yhtä rohkeaa kuin kertoa vastaantulijalle, että hänellä on ruma tukka. Se on pelkästään tyhmää.
Samassa haastattelussa toinen iloinen luontovihaaja kehuu kuinka Pariisissa kukaan ei ihmettele, miksi hän ei halua metsään. Ei varmaankaan, koska pariisilaiset eivät tiedä, mikä on metsä. Sen sijaan he tietävät, mitä on asua ahtaasti riitaisassa kaupungissa, jossa gettojen kurjistuminen kasvaa rivakkaa vauhtia.
Luontoa pitää kunnioittaa
Luonto oli täällä ensin. Siihen pitää suhtautua kunnioituksella ja kiinnostuneesti. Metsä on mahdollistanut sen, että esi-isämme saivat turvaa ja ravintoa. Eihän se voi olla jotain, mitä ei voi sietää! Metsän vihaaminen on kuin polttaisi rahaa nuotiossa – siinä ei vain ole mitään järkeä. On lukematon määrä syitä, miksi luontoa pitää kunnioittaa. Jos oikein tarkkoja ollaan, me olemme itsekin osa luontoa. Jos vihaa luontoa, vihaako myös itseään, luonnon luomaa?
Viime kesänä vietin viisi viikkoa aika lailla luonnon armoilla. Ei mukavuuksia, ei sähköä, ei taloja, ei mitään. Ihmiset kyselivät reissun jälkeen, oliko hirveää. Hirveää? Miten ihmeessä? Mehän elimme luonnossa. Se on ihan normaalia, että ihminen elää luonnossa.
Suuri osa kysyjistä ei tajunnut pointtiani lainkaan. Että me ihmiset elämme kyllä luonnon kanssa ihan hyvin yhdessä, jos vain haluamme. Suuri osa maailman ihmisistä tekee edelleen niin. Luonto on paljon muutakin kuin hyttysiä ja käärmeitä, joilla niilläkin on tärkeät tehtävät ekosysteemissä. Hetkinen, mutta mikäs tehtävä meillä ihmisillä olikaan ekosysteemissä? Tai autoilla, kaupungeilla, kännyköillä? Ai niin, ei mikään!
Luonnosta kannattaa olla edes vähän kiinnostunut
Suomessa tehtiin tutkimus, jonka mukaan 83 prosenttia suomalaisista pitää metsää melko tai erittäin tärkeänä. Kaksi prosenttia pelkää metsää. Miten sellaiset ihmiset on kasvatettu? Ymmärrän, että kiinnostuksen kohteet ovat ensisijaisesti muualla, mutta eikö ole kansalaisvelvollisuus olla edes vähän kiinnostunut omasta luonnostamme. Vai onko tämäkin sitä kuuluisaa rikkautta, kun ollaan niin erilaisia?
Luonnosta eriytyminen näkyy monella akselilla. Ei ymmärretä eläinten tarpeista tuon taivaallista ja inhimillistetään niitä innokkaasti. Inhimillistämisen myötä ei tajuta, mitä eläin todella tarvitsee ja milloin se on tyytyväinen.
Kuvitellaan, että ihminen, marsu ja pensas ovat samalla viivalla ja ihmetellään, kun kaikki eivät innostukaan hyvästä konsertista.
Briteissä tehtiin 2013 tutkimus, jonka mukaan vain viidennes brittilapsista on kokenut jotain, mitä kutsutaan oikeaksi luontosuhteeksi. Osa oli sitä mieltä, että luonto on likainen ja vaarallinen.
Onneksi emme vielä ole siinä pisteessä. Emmehän?
