Viisikymppisenä Kaija Maria Junkkari oli ikävuosistaan alkuun kauhuissaan.
”Olisin halunnut olla viisi vuotta nuorempi. Nyt en ymmärrä, miksi”, hän sanoo.
Tamperelaiset Kaija Maria, 67, ja Lari Junkkari, 69, ovat monelle Eevan lukijalle tuttuja. He ovat toimineet kouluttajina ja terapeutteina ja vastanneet usean vuoden ajan lehden sivuilla lukijoita askarruttaneisiin kysymyksiin.
Junkkareiden tuore kirja Muutakin kuin numeroita käsittelee vanhenemisen taitoa. Omakohtaisiakin kokemuksia aiheesta löytyy ja runsaasti.
”Kaija Maria on kerännyt vanhenemiseen liittyvää aineistoa ja kirjoittanut suurimman osan. Minä olen tuonut kirjaan miehen näkökulman”, Lari sanoo.
”Kirjasta ei olisi tullut mitään ilman sinua”, puoliso kiittelee miestään.
Yhteistyönä kirja syntyi, ja se koostuu niin haastateltavien tarinoista, kirjoista ja elokuvista poimituista lainauksista kuin omista havainnoistakin.
”Lukijalle kirja toimii kuin peilinä vanhenemiseen”, Lari sanoo.
“Sisälläni on aina asunut kuusikymppinen”
Kuusikymmentä vuotta täyttäessään Kaija Maria Junkkari tunsi tulleensa kuin kotiin.
”Ehkä minussa oli aina elänyt pieni kuusikymppinen. Olin lukenut ja pohtinut ja yrittänyt ymmärtää elämää. Sain sieltä pohjan, jonka varassa osasin edetä.”
Mitään ristiriitaisia ajatuksia syntymäpäivä ei nostanut esiin.
”Sinussa on aina ollut vanha sielu, hyvässä mielessä. Et ole juossut jokaisen impulssin perässä vaan halunnut tutkia, mitä elämä syvimmillään on”, Lari sanoo puolisolleen.
Kun Kaija Maria Junkkari täytti 65 vuotta, vuodesta muodostui erityisen merkittävä. Silloin tapahtui paljon. Hän jäi eläkkeelle seurakunnan perheneuvonnasta. Kaikkein läheisin ystävä sairastui syöpään ja kuoli. Samana vuonna perheeseen syntyi ensimmäinen lapsenlapsi.
”Elämän arvaamattomuus näytti molemmat puolensa. Niin suuren surun kuin ilonkin.”
Samalla kasvoi huoli, millaisessa maailmassa pikkuinen tulisi aikuisena elämään. Ilmastonmuutos tuntui entistä vakavammalta uhkalta.
Entä sitten, kun jalat eivät enää pelaa?
Larille miehenä suhde ikääntymiseen on ollut toisenlaista. Hän on nähnyt jossain kaukaisuudessa uhkaavan avuttomuuden tilan, eikä ole pitänyt näkemästään. Hän ei haluaisi kulkea sitä kohti. Pitkään hän ajatteli myös, että se ei tulisi koskemaan millään tavoin häntä.
Vanhenemista Lari on yrittänyt lähestyä positiivisen ajattelun kautta.
”Olen yrittänyt hakea ikävuosista ja numeroista kepeyttä ja vitsiäkin. Luvussa 66 on ruotsiksi käännettynä seksiä, ja se tuo mieleen myös vapauden symbolina pidetyn, Yhdysvaltoja halkovan valtatie Route 66:n.”
Luku 68 taas muistuttaa Euroopan radikaalista vuodesta.
”Se oli minullekin nuoruudessani tärkeä.”
Lari Junkkari nauttii vaeltelusta pohjoisen karuissa maisemissa. Kun hän katseli alkukesästä allaan levittäytyvää tunturimaisemaa, hän mietti, tulisiko joskus aika, jolloin hän ei pääsisikään kiipeämään tunturin rinnettä ylös.
”Tiedän, että sekin päivä tulee”, Lari sanoo.
”Hossan kansallispuistoon pääsee pyörätuolilla. Siellä saa nauttia luontokokemuksista, vaikkei pystyisi itse liikkumaan”, Kaija Maria huomauttaa.
”Niin, saa nuuskutella suopursujen tuoksua”, Lari jatkaa tyytyväisenä.
Ärtyisyys lisääntyy vanhemmiten
Kaija Maria on joutunut kasvotusten oman avuttomuutensa kanssa jo paljon aiemmin. Hän oli 41-vuotias, kun häneltä löydettiin aivokasvain. Kasvain saatiin poistettua leikkauksella.
”Jouduin jo silloin tekemisiin elämän haurauden kanssa. Olisin voinut kuollakin.”
Hän sairastaa myös epilepsiaa, joka voi viedä lyhyeksi aikaa puhekyvyn. Se on lisännyt pelkotiloja, muttei ole saanut kaihtamaan esiintymisiä. Tosin nykyisin Kaija Maria pitää luentoja vain yhdessä miehensä kanssa.
Muistisairaudet huolestuttavat molempia, ja saattaahan vanhuus tuoda muitakin terveyteen liittyviä ongelmia, kuten nivelrikkoja ja sydänvaivoja.
”Käytän hormonikorvaushoitoa, ja siitä on ollut paljon hyötyä muun muassa nukkumiseen”, Kaija Maria sanoo.
Molemmat arvelevat ärtyisyyden lisääntyvän helposti vanhemmiten. Lari kertoo tunnistavansa sen itsessään. Hän on kuitenkin päässyt 69-vuotiaaksi ilman isompia vaivoja.
”Vaikka olen iloinen ja ystävällinen mies, tulen ärtyneeksi ja vähän kyyniseksikin pinnallisista ilmiöistä, joita pidän turhanpäiväisinä. Silloin minusta tulee tuhahtelija. Ei sellainen mielensäpahoittajan tyyppinen, vaan ennemminkin sellainen Clint Eastwood, joka on parhaissa vanhan miehen rooleissaan ärähtelevä.”
Sekin ikääntyvää miestä sieppaa, kun törmää tylyyn käytökseen.
”Me suomalaiset saatamme välillä olla niin mykkiä ja epäkohteliaita toisillemme. Pienet ystävälliset sanat tekisivät kaikkien olosta paremman.”
Epätyypilliset eläkeläiset
Lari arvelee olleensa omassa elämässään vähän liiankin kiltti.
”Olen alkanut tunnistaa sen todellisen Larin ja sanoa itselleni, ettei tarvitse olla joka hetki niin kiltti.”
Kaija Marian mielestä Lari on syntynyt vaimoaan pehmeämmäksi.
”Olet jo geeniperimäsi ansiosta temperamentiltasi minua joustavampi”, Kaija Maria kuvailee.
Eläkeläisiksi Junkkarit eivät osaa kutsua itseään, vaikka ikänsä puolesta sitä ovatkin. Vanhuskin tuntuu vielä kaukaiselta luonnehdinnalta.
”Jos jäisin auton alle ja lehdessä kerrottaisiin auton tönäisseen Pyynikillä vanhusta, en tunnistaisi uutisesta itseäni”, Lari sanoo.
Kaija Maria näkee itsensä tietokirjailijana. Ja on mieluummin sitten vaikka seniori tai ikäihminen kuin vanhus.
”Olen kirjoittanut kirjoja jo niin pitkään, että se on kuin elämäntapa, joka jatkuu jossain muodossa edelleen.”
Larilla roolit vaihtuvat. Hän on teologi, mutta välillä työyhteisökouluttaja, ja toisinaan olutharrastaja.
”Eläkeläinen-termi kertoo tuloista, eläkkeestä. Miksei ihminen määrittelisi itseään jonkin muun asian kautta ja kertoisi vaikka olevansa intohimoinen puutarhaharrastaja”, Lari kysyy.
Molemmilla on kodin yhteydessä oma työhuone. He viettävät kotona paljon aikaa yhdessä, ja se lisää parisuhteen jännitteitä.
Hormonit ohjailevat mielialoja
Keskinäiseen huonotuulisuuteen Kaija Maria ja Lari ajautuivat myös omassa suhteessaan, kunnes päättivät pistää sille stopin.
”Kun on omia vaivoja ja pieniä pettymyksiä, toinen alkaa ärsyttää, vaikkei olisi tehnyt mitään”, Kaija Maria sanoo.
”Sinäkin sait yhteen aikaan kiukkukohtauksia, joita kiltti poika ei aiemmin saanut”, hän huomauttaa miehelleen.
Hormonit ohjailevat mielialoja, miehillä testosteroni, naisilla estrogeeni. Molempien tuotanto vähenee iän myötä.
”On suurena vaarana, että on pahalla tuulella suurimman osan ajasta. Silloin on otettava vastuu omasta elämästä ja muutettava käytöstä”, Kaija Maria sanoo.
Junkkarit päättivät yhdessä, että äyskimisen sijaan he puhuisivat toisilleen ystävällisesti.
”Mietimme, haluammeko jatkaa kiukuttelua vai olisiko kummallakin mukavampaa, jollemme purkaisikaan omaa väsymystämme toiseen”, Lari sanoo.
Kaija Maria puhuu halusta ilahduttaa ja palvella toista. Siihen he nyt pyrkivät.
Seksuaalinen kyvyttömyys pelottaa miestä
Miehen mielialaan voi vanhetessa vaikuttaa seksuaalisen kyvyn väheneminen, ja se saattaa ahdistaa.
”Miehet ovat niin fiksoituneet siihen, että penis toimii. On iso juttu, jos mies joutuu sanomaan, ettei enää seiso”, Lari sanoo ja arvelee siihen löytyvän syynsä jo ihmisen biologiasta.
”Miehellä on psyykkinen tarve nähdä itsensä vahvana. Jo perinteisesti mies on taistellut ja suojellut ja metsästänyt ja hankkinut elantoa. Miehen on vaikea suostua avuttomuuteen”, Lari sanoo.
”Ja mennä lääkäriin ja tutkimuksiin”, Kaija Maria lisää.
Larikin tunnistaa sisältään nousevat miehiset pelot.
”Mietin elimistöäni ja sitä, että ei kai se minua petä. Sehän on ollut kaikki vuodet kaverini.”
Mutta eivät vanhojen ihmisten suhteet ole niin seksittömiä kuin nuoremmat usein kuvittelevat.
”Vaikkei kahdeksankymppisten seksielämä olisikaan enää kovin yhdyntäkeskeistä, niin suhteissa voi olla paljon suutelua ja hyväilyjä. Tissit pyöritellään ja selät pestään. Eroottinen läheisyys on monipuolista.”
“Herkistyn helpommin, mutta se ei nolota”
Molemmat ovat huomanneet muuttuneensa vuosien myötä tunteikkaammiksi.
”Herkistyminen ja itkut lisääntyvät, ja se ei nolota. Ei vähääkään”, Kaija Maria sanoo.
Lari ei pysty katselemaan kuivin silmin televisiosta edes vuosittaista joulupukin rekiajelua.
”Minua liikuttaa siinä Lapin kauneus, poro ja vanha tarina, joka ankkuroi joulupukin maailmalla Suomeen. Herkistyn niin, että kyyneleet tulevat silmiin.”
Hetket, joissa näkee elämän kauneuden ja hyvyyden, koskettavat.
Toisaalta oman elämänkokemuksensa pohjalta ymmärtää myös elämän särkyvyyden. Kun syksyisin näkee pienten ensiluokkalaisten kulkevan koulutietä iso reppu selässään, herkistyy taas.
”Silloin miettii, että voi kunpa tuon pienen koululaisen elämä olisi hyvää ja hän löytäisi aikanaan oman paikkansa maailmassa.”
Mutta jos Kaija Maria on huomannut vuosien myötä itkemisen lisääntyvän, niin lisääntyy myös huumori ja hulluus ja viisaus.
“Sisälläni asuu yhä kujeileva poika”
Junkkareiden puheissa vilahtelevat erilaiset iät. On numeroita ja vuosia, mutta sen ohella on sosiaalinen ikä, jonka määrittelevät yhteiskunta, kulttuuri ja muut ihmiset.
Henkilökohtaisen iän taas ratkaisee ihminen itse.
”Aira Samulinkin määrittelee itse sen, millainen hän haluaa nyt yhdeksänkymppisenä olla”, Kaija Maria huomauttaa.
Sisäinen ikä voi siis olla jotain muuta kuin biologinen, ja ihminen tuntea itsensä ikäistään nuoremmaksi?
”Joo, ihan poikaseksi”, Lari Junkkari vastaa nauraen.
”Löydän kaaren nykyisestä iästäni kujeilevaan nuoruuden poikaan, enkä enää jännitä, mitä muut käytöksestäni ajattelevat. Minua ei myöskään pelota olla vanha höppänä. Tämähän on minun elämäni”, Lari sanoo.
Vanhukseksi Lari voisi kuvailla itseään, mutta silloin hän haluaisi olla ortodoksisen ajattelun vanhus, ei ikävuosien määrittelemä.
”Ortodoksisessa maailmassa vanhus on ohjaaja, ja hän voi olla iältään yhtä hyvin viisikymppinen kuin vaikkapa satavuotias. Haaveeni on olla tulevaisuudessa juuri sellainen vanhus, henkinen opas, joka keskustelisi ihmisten kanssa siitä, mitä elämä on. Se olisi hurmaavaa.”
Kaija Maria on tyytyväinen nykyiseen ikäänsä.
”Ajatella, olen edelleen hengissä tämän ikäisenä”, hän ihmettelee.
Vanhus ei ole aina tyyni ja viisas
Sitä molemmat kavahtavat jo etukäteen, jos hoitokodissa hoitajat puhuisivat heille aikanaan kuin lapsille.
”Jos alettaisiin puhua lässyttäen ja suhtautua niin, etten ymmärtäisi mitään, alkaisin äristä”, Lari uhkaa.
”Kuin Clint Eastwood”, Kaija Maria jatkaa ja uskoo, että käyttäytyisi samalla tavalla.
”Muuttuisin vihaiseksi ämmäksi, jos minua ei otettaisi tosissaan.”
Lari huomaa ympyrän sulkeutuneen siinäkin, että hän on palannut nuoruuden harrastuksensa, valokuvauksen, pariin. Hän on löytänyt taas taiteilijan itsessään.
Kaija Maria puolestaan löysi 60-vuotiaana kokonaan uuden harrastuksen. Nykyisin hän seuraa intohimoisesti jalkapalloa, kun hän näki kerran kotona auki jääneestä televisiosta sattumalta Espanjan maajoukkueen pelaavan.
”Katselin ja ajattelin, että hyvänen aika, tämähän on kuin taidetta!”
Jalkapalloharrastus on edennyt niin pitkälle, että Kaija Marian aloitteesta on tehty ottelumatka ulkomaillekin.
Vanhuksia pidetään tyyninä ja viisaina. Harmonisina ihmisinä, jotka hymyilevät ystävällisesti. Aina se ei pidä paikkaansa.
”Ei vuosien myötä automaattisesti viisastu eikä viisaus ole vain harmoniaa. Siihen tarvitaan rehellistä itsetuntemusta ja sovintoa oman elämän kanssa.”
“Kuoleman miettiminen on terveellistä”
Kaija Marian mielestä viisasta vanhuutta olisikin päästää irti vanhoista pettymyksistä tai ainakin yrittää elää niiden kanssa niin, ettei katkeroituisi.
Hyvään vanhuuteen kuuluvat Junkkareiden mukaan myös ystävät, eri-ikäisetkin.
”On tärkeää hankkia ajoissa nuorempiakin ystäviä. Ja jos sairastuu, on vertaistukiryhmiä, joista saa tukea ja löytää ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella.”
Kuolemaa Kaija Maria sanoo miettivänsä lähes päivittäin.
”Kuoleman miettiminen on terveellistäkin. Se lisää kiitollisuutta siitä, mitä on.”
Kristillinen maailmankatsomus on muokannut pohjaa ajattelulle.
”Uskon, että kun kuolemme, jotain jää jäljelle. Kuoleman jälkeinen aika tuntuu jopa mielenkiintoiselta. Siellähän on jo paljon tuttujakin”, hän jatkaa.
Liittyy ajatukseen tietysti haikeutta ja ikävää, kuten ero lastenlapsista. Lari muistuttaa ihmiselämän olevan kuin hippunen virrassa.
”Se on lyhyt leimahdus, vain pienenpieni kipinä universumissa.”
Mummokommuuni ja luontoterapia
Jos Kaija Maria jäisi leskeksi, hän ei haluaisi elää yksin.
”Hakeutuisin johonkin mummokommuuniin”, hän lisää.
Lari on viihtynyt aina siellä, missä on paljon ihmisiä ja jotain tapahtuu. Hän on nauttinut suuresti juhlista ja illanistujaisista.
”Nyt lähden kameran kanssa kävelylle ja rynnistän usein luontoon ja metsään. Jaksan katsella puuta nakuttavaa tikkaa käsittämättömän pitkään tai käydä keväällä päivittäin kuvaamassa saniaista, joka avautuu kippuraisesta pienestä nupusta isoksi kasviksi.”
Luonnon ja elämän mysteerin tutkiminen on kiehtovaa.
Kuvat: Kirsi Tuura
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 8/2017.
