Disko on alkamassa: tiskijukan pöytä on valmiina, sisäpiha koristeltu ja näyttelijä Tuija Piepponen diskovetimissä valmiina hommiin.

Mutta osallistujat… pieni hetki vielä. Heitä vasta tuodaan paikalle, sillä tahti on tavallista hitaampi.

Tässä diskossa yleisöllä on näet kävelykeppejä, pyörätuoleja ja rollaattoreita, mutta se ei haittaa menoa ollenkaan!

On kesäkuinen maanantai Helsingissä, Helsingin Seniorisäätiön Pakilakodissa, Suovatalon sisäpihalla. Sillä aikaa, kun viimeisiä diskoilijoita haetaan paikalle, kaksi nuorta miestä ehtii kertoa uskomattoman tarinansa.

Vuonna 2015 joensuulaissyntyinen Mikko Haapalainen, 44, ja hyvinkääläinen Joni Tammisalo, 29, aloittivat geronomiopinnot Metropolia ammattikorkeakoulussa.

Geronomi on vanhustyön asiantuntija, joka työskentelee erilaisissa ikääntyneiden hyvinvointiin liittyvissä tehtävissä sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla.

Käytännön harjoittelujaksolla Mikko pääsi töihin helsinkiläiseen palvelukeskukseen. Hän kiinnitti huomionsa erääseen rouvaan, joka ei puhunut kenellekään mitään, vaan eristäytyi muista.

– Joka päivä asukkaat tuotiin oleskeluhuoneeseen, ja YouTubesta laitettiin soimaan soittolista, joka sisälsi vanhoja, ”mustavalkoisia” kappaleita. Kahden viikon päästä alkoi itseltäkin mennä hermot, Mikko miettii.

Eräänä päivänä hän rikkoi kaavan ja laittoi soimaan jotakin muuta, Eero Koivistoisen jazzia 1970-luvulta.

Hiljainen rouva puhkesi puhumaan. Selvisi, että rouva oli viettänyt koko nuoruutensa erilaisten muusikoiden ja taiteilijoiden kanssa. Musiikki palautti muistot mieleen. Rouva alkoi jutella Mikon kanssa joka päivä.

Palvelukeskuksen pienryhmässä Mikko alkoi soitella ikäihmisille jazzia ja rokkia.

Samaan aikaan toisaalla Joni Tammisalo mietti tämän päivän vanhustenhoitoa. Sitä, kuinka ikäihmiset niputetaan helposti yhteen unohtaen, ettei kaikkien maku ja elämänkokemus ole identtinen.

– Ei pitäisi kysyä, minkä ikäinen olet, vaan minkä ikäinen tunnet olevasi. Mitä musiikkia olet kuunnellut, millaisissa bileissä aikanaan käynyt, millaista elämää elänyt? Kysyä ne haaveet ja toiveet, sillä eivät ne katoa ikääntyessä, Joni sanoo.

Sitten tuli pikkujoulu. Pienessä sievässä nämä kaksi kaverusta törmäsivät baarissa toisiinsa ja huomasivat ajattelevansa asioista samalla tavalla. Mikolla oli taustallaan tiskijukan kokemus, Jonilla taas haave kehittää jonkinlainen ”Hyvä elämä vanhukselle” -tapahtuma eli tuoda vanhustyöhön jotakin muodikkuutta, mediaseksikkyyttä.

– Bilettäminen ei katso ikää, kun sille annetaan mahdollisuus. Se on samalla toimintakyvyn edistämistä, kuntoutumista, yhdessä tekemistä, hauskanpitoa ja ennen kaikkea yksinäisyyden vähentämistä.

Kun Elvis nousi pinnalle vuonna 1956, tämän päivän 80-vuotiaat olivat 16-vuotiaita. Beatlesin nousun aikoihin he olivat yli parikymppisiä ja Abban perustamisen aikana yli kolmekymppisiä.

– Meiju Suvas totesi meille kerran, että hipitkin vanhenee, Joni sanoo.

Miehet keksivät alkaa järjestää diskoja vanhuksille.

Laatuaan ensimmäinen mummodisko järjestettiin syyskuussa 2017 Helsingin Tavastialla. Väkeä alkoi virrata paikalle – ja sitä tuli paljon. Lopulta Tavastialla biletti yli 700 ihmistä, ja invataksit loppuivat kaupungista kesken.

Mummodisko alkoi kiertää ympäri maata seniorikeskuksissa, palvelutaloissa ja hoivakodeissa. Alussa tuli paljon hylkyjä, koska bensakulujen takia miesten oli pakko pyytää diskosta pientä maksua. Mutta pikkuhiljaa mainoksista parhain, viidakkorumpu, alkoi toimia.

Tähän mennessä mummodiskoja on järjestetty yli 300 kappaletta, ja ne ovat tanssittaneet 10000:ta ihmistä noin 15 eri kaupungissa.

Tammikuussa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA myönsi projektille hankerahoituksen, jonka ansiosta mummodiskot voivat nyt jatkua seuraavat kolme vuotta. Kumpikin miehistä järjestää niitä nyt päätyökseen, Seniorisäätiö on vahvana tukena taustalla.

Kun toista mummodiskoa suunniteltiin, näyttelijä Tuija Piepponen sai puhelinsoiton Jonilta. Nuori mies kysyi, lähtisikö Piepponen juontamaan. Piepponen vastasi myöntävästi. Ideassa oli jotakin riemastuttavaa.

Piepponen on reissannut poikien kanssa jo 2,5 vuotta seremoniamestarina. Piepponen juontaa, jutustelee, tanssii itse ja maanittelee muitakin tanssimaan, laulaa välillä mukana. Mikko hoitaa musiikin, Joni katsoo, että kaikki toimii ja hakee välillä mummoja tanssimaan.

– Eräässä diskossa oli hyvin epäileväinen rouvashenkilö, joka ei millään suostunut tanssimaan, vaikka Joni haki kahdesti. Kolmannella yrityksellä Joni lankesi rouvan eteen polvilleen: ”Tämä on viimeinen yritys.” Rouva lähti tanssimaan, Piepponen nauraa.

– Joku kuuntelee, joku tanssii, joku löytää mielessään muistoja, ja joku vain nauttii elämyksestä, tässä ja nyt. Ihaninta on katsella ihmisten ilosta vilkkuvia silmiä. Mummodiskossa ei tarvitse sääliä tai päivitellä vanhuutta, ainoastaan pitää hauskaa. Ja kun meillä on hauskaa, muillakin on. Pitää vaan uskoa, heittäytyä!

Joskus on jopa niin hauskaa, että menopelit unohtuvat. Kerran erään mummodiskon loputtua nurkasta löytyi hylättynä pyörätuoli ja rollaattori.

Yksi Pakilakodin diskoilijoista on 80-vuotias Marja-Liisa Päivänsalo. Hän pääsi ennen diskoa kauneudenhoitoon. Helsingin Seniorisäätiön vapaaehtoistyön suunnittelija, kulttuurintuottaja Matleena Kaurila pöyhi kiharoita, laittoi huulipunaa ja lakkasi Päivänsalon kynnet.

Päivänsalo on papin tytär Ilmajoelta. Myöhemmin hän muutti Haarajoelle ja työskenteli seurakunnan keskusarkiston puhtaaksikirjoittajana. Hän meni naimisiin ja sai neljä lasta, yhden tytön ja neljä poikaa. Lapsenlapsia on nykyään ”aika liuta”.

Aikanaan Marja-Liisa Päivänsalo oli innokas tanssija.

– Vanhemmat eivät olisi päästäneet, mutta halusin mennä – ja toki sain sitten luvan. Veljetkin aina ihmettelivät, että taasko se haluaa mennä tansseihin. Parasta oli valssi ja tango. Tanssiminen on hyvää liikuntaa, ja aina löytyi myös juttuseuraa.

Mummodisko vierailee Pakilakodissa pari kertaa vuodessa. Vanhusten arkea pyritään piristämään monella tavalla. Pakilakodissa on vieraillut esiintyjiä aina Kansallisteatterin kiertuenäytelmästä muusikoihin ja sirkustaiteilijoihin. Mummodiskoon Kaurila keräsi fysioterapeutin avulla kolmisenkymmentä ”jytähenkisintä”. Koronaviruksen takia diskoilijoiden määrä pidettiin pienenä.

Disko alkaa. Piepponen jammailee sisäpihalla huopahattu päässä, lei kaulassa ja diskohousut jalassa. Vaikka suurin osa diskoilijoista ei jaksa seistä, kädet taputtavat, jalka lyö tahtia, hymyt leviävät kasvoille.

Hoitajat vetävät hyväkuntoisimpia asukkaita pyörätuoleista seisomaan ja joitakuita jopa tanssimaan. Matleena Kaurila tanssittaa Marja-Liisa Päivänsaloa. Mikko pyörittää levylautasella Abbaa, Bee Geesiä, twistiä ja Jussi Raittisen Metsämökin tonttua. Yleisö laulaa Piepposen kanssa ”mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun”.

Piepposen lisäksi mummodiskoissa ovat vierailleet esimerkiksi rap-artisti Signmark, Olavi Uusivirta, Meiju Suvas, laulava koira ja Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band. Tällä hetkellä käydään neuvotteluja siitä, saisiko diskoon silmäiloa naisille – miehille sitä on jo järjestetty. Mummodiskoissa ovat esiintyneet burleskityyliin suuntautuneet tanssiryhmät Stinkin’ Kittens ja Minkit sekä burleskitanssija Mimmy Snowflake.

– Kyllä papoilta leuka loksahti, kun Mimmy alkoi pyöritellä tupsuja, Piepponen nauraa.

– Ei pidä pelätä, että joku ei tykkää, sillä joku toinen voi tykätä, Joni hymyilee.