Tervepä terve! Täällä Covid-19, itseään monistava idiootti, jatkuva mutaatio, joka sai teidät pysymään ennallanne entistäkin tanakammin.
Mutta mitä minusta! Varmaan haluatte kertoa toisillenne, millaiset ovat fiiliksenne nyt?
Työpaikan seminaarissa teille kerrottiin Nassim Nicholas Talebin käsitteestä ”antihauras”, hyvältä tuntui teoriassa, tosi hyvältä, saarnasitte siitä kotonakin, mutta sitten maailma sotki käsitteet konkretialla, ja nyt te haluaisitte vain munkkilaulaa sanaa hauras kaikesta, mitä olette ja mitä on.
Mutta onko haurauden sisään rakennettu se ristiriita, että jos on hauras, ei voi kovin pitkään ja lujalla volyymilla hokea, että haurashaurashaurashauras, koska, no, on hauras?
No entä sitten ristiriitaisuus? Tavoittaisiko se jotain olennaista ristiriitaisista tunteistanne? Miten ristiriitaista onkaan olla eristyksissä ja liikkumattomana, kun kaikki alkoi siitä, että teitä oli liikaa liikkumassa kaikkialla, ja nyt ainoa paikka, jossa voitte liikkua, on oma itsenne, ja – voi voi! – odotitte siltä niin paljon enemmän.
Nyt te kaipaisitte taas saksan kieltä. Sieltä löytäisitte varmasti yhden sanan kuvaamaan kaikkia tunteitanne: haurautta, vihaa, epävarmuutta, ristiriitaisuutta, pelkoa, rakkautta omaan nostalgiaan, yksinäisyyttä, epätietoisuutta, alistumista, lannistumista, suuttumista ja haikeutta sekä menneeseen että menneeseen HBO:n ohjelmatarjontaan tavalla, joka saisi kyyneleet valumaan omista silmäkulmistanne.
Joillakin teistä on sentään perhe! Muistatko sen Rytmin vessanpöntöstä kaikuneen monologisi; sen, jossa kaipasit lisää aikaa perheesi kanssa?
NO?! MILTÄ NYT TUNTUU? Kadehditko eronneita, lapsettomia kavereitasi, joiden suurin ihmissuhdeongelma on se, että muutin Tinderin abstraktioksi?
Tai muistatko, kuinka valitit sitä, että joudut menemään fyysisenä oliona töihin, kun voisit yhtä hyvin tehdä työt kotonasi?
NO?! MILTÄ NYT TUNTUU? Etätyöntekoosi kuluu päivässä 1–2 tuntia, turhaan palaveriin tunti, ja loppuaika kuluu huolehtimiseen, kuinka paljaaksi poikkeustila on tehnyt työnkuvasi onttouden.
Minähän olen kuin tavallista tylsempi valheenpaljastin! Perhe-elämä ei ollutkaan tyydytysten sarja. Etätyönteko toi jopa itsellesi näkyväksi työnkuvasi valheellisuuden, eikä – itse asiassa! – kenenkään tarvitse enää tavata sinua koskaan.
Ja kun sinulla olisi ollut aikaa tehdä mitä vain… kaikki ne sisälläsi kykkineet haaveet… et pystynyt keskittymään mihinkään ja siksi puit hätäsi sanoihin: ”Kellään suositella mitään sarjoja Netflixistä?”
Muuttuiko kaikki, mutta väärällä tavalla? Sellaisella, että jos siitä puhuisi rehellisesti, jäisi kiinni siitä, että on valehdellut muille ja itselleen koko elämänsä?
No huhhuh! Siksikö olet viime viikot kuvaillut tunteitasi niin kuin korostaisit kasvavaa solidaarisuutta itseäsi kohtaan?
Ja juuri kun kaikki oli niin hyvin! Uuden turvakulttuurin avulla oli saatu hiljaiseksi kaikki muu paitsi oma suu, koska väärät sanat, ajatukset, lauseet, eleet sattuivat, eikä niitä siksi saanut olla.
Sitten tulin minä, pahempi kuin väärä sana, tulin, menin, ja yllätys, täällä taas ollaan! Turvakulttuuri muuttui konkreettisemmaksi, nyt pitikin suojella ruumista, ei henkeä, joka ei yhtäkkiä tuntunut yhtään miltään.
"Kaikki tämä absurdi arki aiheuttaa ankaraa epätietoisuutta.”
Minä olen Covid-19, koronavirus, SARS-CoV-2, vaara lähinnä heikoille ja iäkkäille, mutta voin yllättää, koska menen kaikkialle, minne viette minut.
Lyhyessäkin ajassa olen nähnyt liikaa. Olen liikkunut yhdestä toiseen ja kolmanteen, kas, olen jo tuhansissa teissä, ja nyt minä voin huonosti.
Etätyöäiti on juonut neljä päivää sohvalla voimatta purkaa turhaumiaan työpaikallaan. Siksi äiti hoipertelee lastensa luo. ”Missä vitussa sun veli on? Kun se tulee kotiin, saa pakata kamansa ja lähteä! Nyt on poikkeustila ja kotona ollaan ajoissa!” äiti karjuu sängyssään istuvalle tyttärelleen, joka huoneen lattialla makailevan veljensä kanssa on jo pakannut laukkunsa sitä hetkeä varten, jolloin pääsee mummon luokse.
Hyvinkääläinen tarjoilijaperhe laskee turvavarojaan, kahdeksi viikoksi riittää, sitten ei tiedä, mitä tehdä, miten elämä muuttui näin nopeasti siksi Leevi & Leavingsin lauluksi, jota vielä hetki sitten karaokessa yhdessä laulettiin?
Kahden viikon taukoamattoman yhdessäolon jälkeen ullanlinnalaisperheen isä muuttaa Munkkiniemeen vuokra-asuntoon. Asunnon omistavat pankki ja muusikkopariskunta, joka joutui vuokraamaan asuntonsa ja muuttamaan lasten kanssa miehen vanhempien luo Vesilahdelle. (Onneksi vanhemmat sentään lupasivat muuttaa tartuntavaaran takia kellariinsa.)
Keuruulla Tupperware-kotikutsumyyjä herää uuteen aamuun ja soittaa Suomen mielenterveysyhdistyksen kriisipuhelimeen, jossa vapaaehtoistyöntekijä yrittää madaltaa kotikutsumyyjän itsetuhoisuuden tasoa, vaikka ihmettelee, miksei se ole korkeampi.
Mutta palataanpa teihin!
Muilla voi ehkä mennä konkreettisesti teitä huonommin… no, suoraan sanottuna, olisi ehkä kannattanut nähdä oma tulevaisuus muuallakin kuin Tupperware-astiassa… ikävää, kovin ikävää, ja tarjoilijoiden työtilanne (jne. jne. loputtomiin!) on toki sekin harmillista (tässä iso halaus teille terveyden ammattilaisille muuten, bravo!), mutta, hmmmm, kaikki tuo on kovin arkista verrattuna siihen teidän sisällänne lilluvaan abstraktiin, syvenevään ahdistukseen – kodin metatöistä puhumattakaan!
Pääsisipä pois tästä kaikesta niin kuin aina ennenkin on päässyt!
Teitä on kahdenlaisia. Brittijournalisti David Goodhart jaotteli kirjassaan A Road to Nowhere teidät jossakin- (somewheres) ja missä vain -ihmisiin (anywheres). Jossakin-kansa saa identiteettinsä paikasta, jossa on ja jossa on ollut. Missä vain -ihmisten identiteetti perustuu mahdollisuuteen syöksähtää ammatillisesti, virkistyksellisesti jne. minne vain Helsingistä Milanoon, New Yorkiin, Lontooseen, Balille hoitamaan itseään eteenpäin ja korkeammalle.
Minä käänsin asetelman ylösalaisin. Somewheret pysyivät paikallaan, elämä jatkui, mikäs tässä, pian on kesä, mutta Missä vain -ihmisistä tuli Ei missään -olioita; pysäytettyjä, poispääsyä kaipaavia päitä Teams-sovelluksessa, kotona, mutta ei koskaan kotonaan.
Te jakaannuitte myös äänen suhteen. Poikkeusolot saivat hiljaiset hiljaisemmiksi, ja äänekkäiden volyymi kasvoi. Te äänekkäät kerroitte ja kuvasitte etätyösängyistänne tylsistyttävää, virkistävää, kaipaavaa, inspiroivaa, haasteellista (kodin metatyöt!) jne. elämäänne, huhhuh, kyllä tuli pysähtyminen tarpeeseen, mutta milloin tämä pysähtyminen loppuu, haluan tavata työkavereitani.
Työttömyys oli räjähtänyt käsiin, valoa oli näköpiirissä yhä harvemmalla, ja te koitte relevantiksi ikävöidä työpaikallanne juoruavaa omaa ääntänne, jota kukaan ei nyt kuule.
"Mutta sitten tuli korona. Korona on kaikkien sukupolvikokemusten äiti.”
Minä en ole sukupolvikokemus. Teidän kaikki sodanjälkeiset sukupolvenne ovat olennaisilta osiltaan samanlaisia.
Boomereista eteenpäin sukupolvianne on yhdistänyt yksi ja sama halu: oman kehityksen pysäyttäminen siihen hetkeen, kun lapsesta kasvaa teini.
Katsokaa polvihousujanne, silmälasejanne, tennareitanne, uusimpia farkkujanne, nauravia sukkianne, nuoruusleikkauksianne. Katsokaa selain- ja ostoshistoriaanne, päivityksiänne, Instagramianne. Katsokaa roskakorianne täynnä sushi-rasioita, hampurilaispapereita, karkkipusseja. Katsokaa samoja tv-sarjojanne, ja niinhän te katsottekin.
Te olette kaikki millenniaaleja, boomereita, X-, Y- tai Z-sukupolvea, ei teissä ole muuta eroa kuin että millenniaalien kohdalla vihdoin luovutettiin ja narsismi poistettiin mielensairautena USA:n tautiluokituksista. Te kaikki olette Sukupolvi Miksmä?.
Ja teillä oli useimmilla asiat hyvin. Oli turvarahasto, oma asunto, sijoitusasunto, työpaikka muuttunut etätyöksi, ja silti sisällä hiersi kasvava tunne kaiken epäoikeudenmukaisuudesta. Piti junailla kesä Euroopassa, (lentää salaa Afrikkaan ja Japaniin), lapset oltiin tunkemassa Flow-viikoksi mummolaan, missä mun kahden viikon huvilakänni, nouseeko mun salkku, laskeeko se, mutta tässä ollaan, jumissa lämmitetyssä asunnossa terveen perheen kanssa, vittuako toi lapsi nyt haluaa, eikö se näe, että mulla voisi olla ajatus kesken, jos mulla olisi ajatus.
Koska te olitte lapsia, te teitte vanhuksistakin lapsia, itsenne näköisiä, avuttomia lapsia, jotka eivät kyenneet olemaan yksin. Mitä te oikein ajattelitte, kun komensitte äitinne joka päivä klo 16 parvekkeelleen, jotta te voitte ottaa hänestä valokuvan (”Laita päälles jotain kauhtunutta seuraavalla kerralla äläkä hymyile!”) dokumentoidessanne taideprojektiinne omia tunteitanne?
Schopenhauer ei tajunnut mitään määritellessään elämän tuskan ja tylsyyden väliseksi heiluriliikkeeksi. Tylsyys on tuskaa, kärsimys hetki, jolloin Netflix madalsi kuvanlaatuaan.
Te katsoitte ympärillenne kodeissanne ja tajusitte elävänne vankilassa, te olitte Primo Levi’s 501 osoitteessa Vankileirien saaristokuja 4 as. 2, 00500 Helsinki. Ja jos haluatte vielä kolmannen kirjallisen viitteen, teidän Godot’llanne oli oma lähetystunnus, ja puhelimellanne te seurasitte Godot’n kulkua odottaessanne itsellenne tilaamaanne syöttötuolia, joka kiersi pitkin Helsinkiä, miksi se on nyt Kalasatamassa, mitä se tekee Vuosaaressa, eikö se tule, eikö se tule koskaan, mulla on nääääääääälkä.
Loppu ei ollut lähellä, mutta kun leikkii lopun olevan lähellä, voi taantua huoletta sinne missä jo on. Te olisitte voineet tehdä mitä vain… kaikki ne haaveet… ja siksi te teitte mitä vain muuta. Tässä osallistumiseni koronahaasteeseen siitä, mikä elokuva, kirja, kappale, ravintola, sukupuolitauti on tehnyt itseeni suurimman vaikutuksen. Ja kun 2000–2001 syntyneet pääsivät ylioppilaiksi ja olivat tunkemassa eteenne, te tönäisitte heidät sivuun näyttääksenne oman ylioppilaskuvanne. Lapsissa on kuulemma tulevaisuus, ja te taannuitte lapsiksi, jotka alkoivat muistella heti synnyttyään menneisyyttään.
"Reilu viikko sitten puhelimeni tipahti kuntosalin juoksumatolla, ja kuinka ollakaan, se jämähti tiukasti hihnan ja itse laitteen väliin. Minulle sattunut puhelinturma on pientä verrattuna vaikkapa vakavaan liikenneonnettomuuteen.”
Saanko matkustaa mökille, jos lupaan edes siellä piristyä?
Saanko halata lastani, jonka todistuksesta jouduin valehtelemaan Instassa?
Saanko halata itseäni, silittää hiuksiani, kuiskia korviini lempeitä sanoja?
Voinko matkustaa sisälläni, jos siellä ei ole mitään?
Minkä kappaleen tahdissa kädet taas pestiinkään?
Luomusitruuna, whattafuck?
Mikä ei tapa, tekee hauraammaksi. Te halusitte olla avuttomia uhreja.
Lehtien klikatuimpia juttuja olivat jo vuosia olleet neuvot, miten saada vaatteet sileäksi silittämättä, miten pestä hampaat, kuntoilla, keittää kananmuna, viikata vaatteet, virtsata.
Kun poikkeusolot ajoivat päältänne, teille tuli tilaisuus nostaa epätietoisuutenne tasoa. Perusoikeuksianne rajoitettiin, ja te annoitte auliisti vallan ja vastuun muille, jotta pääsisitte myöhemmin, vailla aikomustakaan tehdä itse mitään, ankeina valittamaan, kuinka niitä käytettiin väärin.
Te olitte aikuisia, jotka kysyitte, mitä te saatte tehdä, sen sijaan, että olisitte kysyneet, saako näin tehdä teille.
Kun Immanuel Kant toivoi kansalaisten noudattavan valtion lakeja, hän toivoi samalla, että kansalaiset säilyttäisivät vapautensa ajatella itse.
Te toteutitte vapauttanne ajatella kysymällä, tartunko minä hyttysistä, milloin ravintolat aukeavat, saako mennä mökillä saunaan, onko oikein, että Li Anderssonilla on tennarit jalassa, miksi olen tällainen, vaikka käytin kasvomaskia.
Te ette kysyneet, miten kävi niin, että valtio sai oikeuden tietää, missä olette, ja milloin tuo oikeus muuten loppuu.
Te ette kysyneet, miksi hallitus tekee päätöksensä median kasvattaman panikoinnin perusteella, kun media kuitenkin kasvattaa paniikkia oman ansaintalogiikkansa takia.
Te ette kyseenalaistaneet, että Pauli Rautiainen oli taas televisiossa.
Te ette kysyneet, että jos työttömyys nousi Pohjois-Pohjanmaalla vuoden takaisesta 77 prosenttia, miksi kärsimyksen kasvot annettiin taas helsinkiläisravintoloitsijalle.
Sanontanne mukaan jokainen sivilisaatio on vain kolmen aterian päässä kaaoksesta, ja siksi te kysyitte: Olen kyllästynyt noutoruokaan, milloin pääsen ravintolaan syömään? Kysymyksen te puitte sellaiseen muotoon niin kuin välittäisitte ravintolatyöntekijöistä, vaikka kyse oli vain omista tarpeistanne ja haluistanne, ja kun ravintolat vihdoin avasivat ovensa, te pelkäsitte taas eniten muita ihmisiä; sitä, että heidän tekojensa takia teiltä vietäisiin vapaus, vaikka on terassikeli. Solidaarisuus itseänne kohtaan ei tuntenut rajoja.
Tavallaan tuo kaikki oli ymmärrettävää. Maallistuneessa maailmassa ette hätänne keskellä etsineet Jumalaa, vaan teitte paniikissanne tamperelaisnaisesta Jumalanne. Häneen te olitte valmiit pettymään niin kuin Jumalaan lopulta petytään. Samalla pesitte pandemiahengessä kätenne: tottelitte käskyjä, kuinka kunnollisia olemmekaan, ja vasikoitte kiltteinä toisistanne, koska halusitte sälyttää vastuun muille, teistä ei enää ollut vaikeisiin, itsenäisiin päätöksiin ja vastuuseen.
Ja kaikki tiesivät tuon, koska kukaan ei tiennyt mitään. STM, ETM, hallitus, lääkärit, yrittäjät, media olivat kaikki yhtä hukassa, koska minä olin arvoitus kaikille, ja jos toimin toisin kuin arveltiin, olitte jo luoneet vastuunkiertojärjestelmän, jossa ongelma oli aina jonkun toisen aiheuttama, ei asioiden luonne tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mitään.
"Tämä lienee varhaisin lapsuusmuistoni.”
Teidän narsistisemman, yhä tyrkympiin terapeutteihin tukeutuvan ihmiskäsityksenne kulmakiveksi on taottu viime aikoina se, että jokainen tunne tai kokemus on sallittu eikä toinen voi sitä kritisoida.
Kyllä voi! Jotkut tunteet ovat itsesääliä, huomionhakuisuutta, vahingollista projisointia, kalastelua, itselleen valehtelua, harhoja.
Siksi te aloitte kuvata omia tunteitanne ilmaisulla ”me kaikki”.
”Meillä kaikilla on tosiaan ollut raskas kevät. En tule haikailemaan näitä aikoja”, te kirjoititte, vaikka ette harkinneetkaan työttömänä, asunnon menettäneenä itsemurhaa, mutta tosiaan AIKA LAILLA KYLLÄSTYNYT OLO.
”Tänä kummallisena keväänä joudumme kaikki miettimään, mitä tarkoittaa olla ruudun välityksellä yhdessä”, te aprikoitte, koska huomasitte, että nyt muutkin tekivät sitä, mitä te teitte ilman poikkeustilaakin, odotitte ruudulta parempaa elämää.
”Me kaikki olemme samassa veneessä”, te kirjoititte rantatuoleiltanne.
Onneksi media ilmoitti, että on ihan hyväksyttävää olla sellaisia kuin olette. Helsingin Sanomat palkkasi korona-asiantuntijakseen teatteriterapeutti Maaret Kallion, joka nopeasti oikeutti sekä taantumisenne että solipsisminne kolumniotsikollaan ”Sinunkin mielessäsi asuu pieni lapsi, ja juuri nyt hänellä voi olla erityisen tärkeää asiaa”.
No nimenomaan! Nyt oli jokaisella lapsella asiaa! Tässä melankolialla masturboiva kuva tyhjästä Helsingistä, tässä niitä viisisataa. Tässä havahtuminen siihen, että työpaikkaruokalan kaalikääryle olikin itse asiassa oikein maittava. Tässä pala koronapäiväkirjaani, jossa banaaleja tunteita ja piinaavan yksityiskohtaista arjen kuvailua yhdistelemällä yritän tavoittaa knausgårdilaisen yhdentekevyyden avaruuden. Tässä kyynel, tässä toinen, tässä muisto, tässä toinen, milloin viimeksi nauroin, panettaako, ei paneta, panettaa, ikävä mennyttä, milloin viimeksi join ravintolassa tuopin, kyynel.
Kun 1. kesäkuuta Lappi tulvi ja USA paloi, valtamedian suurin uutinen oli terassille dokaamaan päästetty vauva.
Ja kun teillä oli tunteita, todellakin oli tunteita, muiden viaksi riitti se, että ne eivät porskutelleet omissa tunteissaan tai esittivät niitä yhtä epäuskottavasti kuin te itse. Sanna Marinin kiitetty asiallisuus alkoi muuttua kylmyydeksi, ja Krista Kiuru oli ensin liikaa itsensä, sitten liikaa joku muu. Koska tekin enää vain esiinnyitte, muidenkin sisällön oli oltava siinä, miten ne onnistuivat esiintymisessään.
Te halusitte minun olevan seuraus teidän (eli toisten) teoistanne, jotta voitte syyttää muuta kuin kaiken sattumanvaraisuutta. Minä olisin tulevaisuudessa vältettävissä, jos vain te (eli toiset teistä) muuttuisitte.
Siksi te aloitte syyttää olemassaolostani lihansyöntiä ja matkustamista. Tietyssä mielessä se pitikin paikkansa, mutta minä syytän veganismia siitä, miten te otitte minut vastaan ja unohditte kaiken muun paitsi omat tunteenne.
Tunteissanne pyöriskely oli alkanut jo aiemmin, mutta se huipentui Lihattomassa lokakuussa, kampanjassa, jossa teitä yllytettiin olemaan syömättä lihaperäisiä tuotteita yhden kuun ajan.
Maailman parantaminen ei tunnu miltään, jos ei saa kertoa, miltä maailmanparantaminen tuntuu. Lihaton lokakuu synnytti lukuisia analyyseja omasta lihattomasta tovista. Ja koska eläimille oli annettu tunteet, ne moninkertaistuivat ihmisessä, joka jätti eläimen syömättä, ja tässä aika pitkä reportaasini siitä, MILTÄ MINUSTA TUNTUI, KUN SÖIN HETKEN ERILAISTA RUOKAA KUIN YLEENSÄ.
Poikkeustila antoi näiden tunteiden vallata sen tilan, jossa olisi voinut syntyä ajatuksia, kysymyksiä, vastahankaisuutta, mutta te aloititte koronajuttunne sanoilla ”Niin kauan kuin muistan, olen kammonnut joulua”. Ja kun teistä tuli hiljalleen ”me kaikki”, oma kestämättömyys, itsensä raiskaaminen omalla haikeudella, laajennettiin poikkeustilan yleiseksi reaktioksi.
Loputtomalla tunteilullanne te halusitte näyttää, että otatte minut vakavasti, mutta päädyitte nopeasti näyttämään, että otatte vakavasti vain itsenne ja kykynne tunnelmointiin, jossa melankolianne puuroutui suuhunne.
"Mutta hellin mielessäni fantasiaa. Sen nimi on kesä.”
”Tunne vihollisesi”, kirjoitti johtamisoppaanne Sun Tzu, mutta koska kukaan minua ei tuntenut, koska muutuin koko ajan, te jäitte odottamaan. Avaudu. Kerro, kuka olet.
Avautumiseni odotus sai teidät kovin hauraiksi.
Teistä ei ole odottamaan. Odotus hajottaa teidät, tiede on liian hidasta kesämatkasuunnitelmillenne. Minä olen vapauden ja vankilan väliin piirretty viiva, jonka päällä te googlaatte tulevia lentojanne.
En minä ole mysteeri, tavallinen virus vain, hetki ajassa, itseään kopioiva typerä mekanismi. En ole mitään sen kummempaa, ihmiskunnan historia on kertomus siitä, kuinka tuotte kaltaisiani matkoiltanne mukaan, levitätte niitä ympäristöönne ja sitten kaikki sanovat: ”OHO!”
Eroni edellisiin kollegoihini on siinä, että apokalyptisistä ilmastonmuutosdramatisoinneistanne huolimatta te luulitte päässeenne kehittyneiden länsimaiden asukkeina siihen historian pisteeseen, jossa teille ei ihmisjoukkoina enää tapahdu pahoja, hallitsemattomia asioita.
Otitteko minua itse asiassa koskaan vakavissanne, vai ihastuitteko kylmän, lumisen kevään keskellä itseenne vakavana ihmisenä, koska leikitte lopun olevan lähellä?
En minä ole loppu vaan, kuten Bruno Latour on todennut, kenraaliharjoitus kaikkeen tulevaan.
Nyt te puhutte aikuista esittäen ”uudesta normaalista” ja kuinka kaiken joutuu arvioimaan uudelleen, mikä on varma merkki siitä, että odotettavissa on sitä samaa vanhaa normaalia, vain entistä omahyväisempänä ja julmempana.
Hegelin mukaan opitte historiasta vain sen, että ette opi historiasta mitään, mutta mitä siitä, elämä jatkuu ilman teitäkin. Ette te ole maapallolle niin tärkeitä.
”Taivaan portit ovat auenneet”, totesi juuri avatun Roskapankin asiakas Ilta-Sanomille. Vapaus oli koittanut, ja vaikka Jumala on kuollut, on taivas ainakin toistaiseksi auki aamuyhdeksästä iltayhteentoista.
Pian kamerat kuvaavat teitä karjumassa Populuksessa ”I WILL SURVIVE!” sylki ja hiki lentäen, silmät kiinni, voitonpäivä, sota arkea vastaan on voitettu, kodin metatyöt kukistettu kuin fasismin nousu.
Seuraavaksi odotettavissa on talouskatastrofin lisäksi aurinkomyrsky, vuosia kestävä globaali sähkökatkos, Pohjanmeren tsunami, superbakteeripandemia, USA:n etelän tuhoava supermyrsky, poliittiset kaaokset, maanjäristykset Chilessä ja Kaliforniassa, sisällissota, valtioiden romahdus, mutta sitä ennen:
”Haluan diskoon.”
Tervepä terve, nähdään taas pian!
Lainausmerkeissä olevat sitaatit eivät ole peräisin aamuyön somepäivityksistä, vaan ns. valtamediasta, usein palkittujen toimittajien koronakirjoituksista.
