Image 02/2016: Talvisena päivänä Suomi on synkkä ja pimeä. Synkkää ei ole vain silmien edessä. Takana on monta huonojen uutisten päivää, viikkoa ja vuotta. On talouden taantuma, korkealla sinnittelevä työttömyys, hallituksen leikkauspäätökset, maata repivä, aggressiivinen ilmapiiri ja jälleen kerran kaatuneet yhteiskuntasopimusneuvottelut. Tällaisena aikana on löydettävä keinoja kamppailla masennusta vastaan.
Ensimmäisenä mieleen ei tule kilo suklaata vaan Sixten Korkman, Suomen viisain mies. Jos joku osaa kertoa, päättyvätkö ankeat ajat koskaan, se on hän.
Suomen tunnetuimman ekonomistin työhuone sijaitsee Aalto-yliopiston Töölön kampuksella, Luonnontieteellisen museon naapurissa. Taloustieteen professorin huone on pieni ja asiallinen: työpöytä, pari tuolia, joitakin kirjoja. Myös Korkman itse on vähäeleisen tyylikäs, hänellä on valkoinen kauluspaita ja tummat suorat housut. Kädenpuristus on napakka, hän vaikuttaa hieman varautuneelta.
Pitkällä urallaan Korkman on toiminut muun muassa Valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajana, ETLAn ja EVAn toimitusjohtajana sekä eri tehtävissä Suomen pankissa ja Helsingin yliopistossa. Hän on seurannut aitiopaikalta lähes kaikkea, mitä Suomen taloushistoriassa on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut.
Kirjoissaan ja Helsingin Sanomien kolumneissaan hän avaa talouden kimurantteja kysymyksiä kansantajuisesti. Viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Väärää talouspolitiikkaa – Talouden kriisit ja opilliset kiistat hän pohtii talouteen liittyviä erimielisyyksiä aatehistorian valossa.
Korkman on käytetty asiantuntija myös mediassa. Edelliseksi illaksi hänet oli pyydetty kommentoimaan televisioon neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta, mutta hän ei päässyt: viikko-ohjelmassa oli miesten jumppaa. Aamulla SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly ilmoitti Etelärannassa neuvottelujen kariutuneen.
”En tajunnut, että tämä kuvio oli juuri nyt oikeasti hajoamassa käsiin”, Korkman sanoo.
”Kyllähän Suomessa osataan riidellä, mutta en uskonut, että täällä voitaisiin olla näin tyhmiä!”
Hän siteeraa 1970-luvun demaripääministerin Kalevi Sorsan avaussanoja myyttisen maineen saaneessa Korpilampi-seminaarissa: Syyllisiä on turha hakea. Olemmehan kaikki täällä.
Korkmanin ääni soljuu huoneessa kuin rauhoittava musiikki. Johnny Cashia tai Frank Sinatraa, kyllä, kuin Sinatran ajattoman karismaattinen Fly Me To The Moon.
Korpilammella mukana oli poliittisten puolueiden, etujärjestöjen ja elinkeinoelämän eliitti. Tarkoitus oli löytää taloudellisesti epävakaana aikana yhteinen linja, jota kaikki voisivat tukea. Se löytyi, ja sittemmin toive ”Korpilammen hengestä” on noussut esiin yhteiskunnallisesti epävakaina aikoina.
Nyt kansantalouden tuotanto on laskenut useita vuosia peräkkäin. Työttömiä työnhakijoita oli lokakuussa 337 700, heistä pitkäaikaistyöttömiä 113 100, enemmän kuin koskaan sen jälkeen, kun Suomi siirtyi markasta euroon.
Korpilammen yhteishengestä ei ole tietoakaan. Hallitus haluaa parantaa suomalaisten yritysten kilpailukykyä pienentämällä työn teettämisen kustannuksia. Jos työmarkkinaosapuolet eivät löydä sopua, hallitus alkaa toteuttaa pakkolakejaan.
Riitaisa ja kärjistynyt ilmapiiri harmittaa Korkmania – jota on kutsuttu sosialistiksi ja uusliberalistiksi, molempia haukkumismielessä. Hänen mielestään lähes jokaisella on taloudesta mielipide, jotkut kannattavat talouskuria, toiset elvytystä. Osapuolet puhuvat toistensa ohi eikä dialogia synny.
”Suomen ikävä piirre on vastakkainasettelun korostuminen. Me emme ole yhden totuuden maa, vaan useampien yksien totuuksien maa. Vastakkaisten näkemysten välissä on paljon hyviä vaihtoehtoja.”
Korkman kutsuu itseään ”hoipertelevaksi keskitien kulkijaksi”, ja sellainen rooli on korostunut hänen julkisissa puheenvuoroissaan erityisesti sen jälkeen, kun hän vuonna 2012 jäi eläkkeelle Etlan ja Evan toimitusjohtajan paikalta. Viime keväänä Yleisradion vaalitentissä hänet sijoitettiin istumaan erimielisten Nordean pääekonomisti Aki Kangasharjun ja Tukholman yliopiston kansantaloustieteen professori Markus Jäntin väliin.
”Minulla ei ole tarvetta ajaa kenenkään etua.”
Korkman sanoo, että häntä nuoremmat kollegat tekevät paremmin teoreettista tutkimuksia, mutta hänellä on perspektiiviä osallistua keskusteluun.
”En kuvittele olevani oikeassa, vaikka joskus ihmiset ajattelevat, että pitäisi olla. Uskon, että totuus, jos sellaista on, syntyy useista samanaikaisista puheenvuoroista ja aidosta dialogista”, Korkman sanoo ja katsoo silmiin.
Piirrän muistivihkoni reunaan sydämen. Onneksi olen käynyt juuri kampaajalla, mekko istuu hyvin.
Kenties juuri Korkmanin sovitteleva rooli on tuonut hänet myös lähemmäksi kansaa. Hän liittää talouspuheen onneen, hyvään elämään ja ympäristöön. Taloustieteilijät puhuvat harvoin ilmastonmuutoksen kaltaisista asioista, mutta kun joku sen tekee, häntä kuunnellaan. Marraskuussa Korkman jakoi WWF:n Vuoden luontokirja -palkinnon, pari vuotta aikaisemmin arkkitehtuurin Finlandian. Silloin hänen lapsensa kysyivät, kuvitteleeko isä olevansa joka alan ekspertti.
Korkmanin mielestä ekonomistin rooli on vähän kummallinen.
”Kaikki olettavat, että taloustieteilijät haluavat vaan leikkauksia. Saan eniten palautetta asioista, joista tiedän kaikkein vähiten.”
Voi! Kertoisin kovin mielelläni hänelle asioista, joista hän ei vielä tiedä. Vaikka siitä, millaista on ajaa autolla Afrikan halki ja nukkua teltassa Sudanin tähtitaivaan alla…
Mutta pitäisikö hän siitä? Korkmanin ajatuksista tiedetään paljon, mutta hänen elämästään kovin vähän. Hän syntyi Vaasassa 3. helmikuuta 1948 (hyvää syntymäpäivää, Sixten!). Hänen isänsä oli valokuvaaja, joka jäi leskeksi ja perheen kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, kun Sixten Korkman oli kuusivuotias. Korkman itse sai myöhemmin kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan vaimonsa professori Marit Korkmanin kanssa.
Sotilasarvoltaan hän on vänrikki ja arvonimeltään Suomen Leijonan ritarikunnan komentaja. Suomen Kuvalehdessä hän on paljastanut soittaneensa nuorempana pianoa ja harrastavansa musiikkia, kävelyä ja mökkeilyä. Ja sitä miesjumppaa, jonka takia ajankohtaiskeskustelu televisiossa jäi väliin.
Poikkeuksena asiajulkisuuteen oli muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien Kuukausiliiteessä julkaistu Perhesiteitä-haastattelu.
Siinä Korkman kertoi olevansa taipuvainen pitkävihaisuuteen, hoitaneensa lapsia nuorena isänä liian vähän ja itkevänsä jopa lastenelokuvissa. Korkman oli jäänyt leskeksi puolta vuotta aiemmin ja puhui perheen merkityksestä viitaten Fanny ja Alexander -elokuvan patriarkan illallispuheeseen: Suuri maailma on talous, yhteiskunta, politiikka ja uraan liittyvät kysymykset. Pieni maailma on tietysti perhe, ja näiden välillä pitää vallita tasapaino. Sillä tavalla pieni maailma on primaari, että se auttaa hahmottamaan ja kohtaamaan suurta maailmaa.
Korkman viittasi henkilökohtaisiin kokemuksiinsa myös Helsingin Sanomien kolumnissa, jonka otsikko oli Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tyhmä päätös. Hän kirjoitti lapsuutensa tärkeästä ajasta ruotsinkielisessä lastentarhassa. Muut lapset viettivät lastentarhassa vain vuoden, mutta hankalan perhetilanteen vuoksi pieni Sixten sai viettää kaksi. Sinä aikana tant Svea ja hänen kollegansa antoivat eksyksissä olevalle lapselle turvaa ja taitoja, joista hän on kiitollinen yhä.
Oman kokemuksensa kautta Korkman toi esiin asian, josta asiantuntijat ovat yksimielisiä: satsaus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen on yhteiskunnalle tehokkain tapa ehkäistä lasten myöhempiä ongelmia.
Kolumnin julkaisun jälkeen monet naistenlehdet halusivat tehdä Korkmanista henkilöhaastattelun. Hän ei suostunut.
Myös minä luin sen kolumnin, ja sydämessäni läikähti. Sixten Korkman on paljon enemmän kuin vain viisas, hän on ihana! Kunpa sataisi lunta! Olisi kirkas päivä, kävelisimme Sixtenin kanssa hänen lapsuudenmaisemissaan Vaasan vanhassa kaupungissa, meren pinnalla olisi jääpeite, punamullalla silattujen venevajojen katolla valkea huntu. Hän kertoisi siitä ajasta, lapsuudesta tant Svean hoivissa, sulkisin silmäni ja näkisin saman maiseman vuosikymmeniä sitten, siinä maisemassa pienen, eksyneen pojan. ”Kaikki menee hyvin”, sanoisin sille pojalle. ”Et vielä tiedä sitä, mutta sinun elämässäsi kaikki menee hyvin. Sinä löydät paikkasi, ja se paikka on kaunis, arvokas ja monin tavoin tärkeä.”
Hänelle, aikuiselle, en sanoisi niin. Sanoisin jotain keveää, joka saisi hänet nauramaan. Hän näyttäisi tien, jota hänen oli tapana kulkea. Kulkisimme sitä tietä ja keskustelisimme sillä tavalla kuin parhaat keskustelut menevät, toistemme ajatuksiin tarttuen, niihin upoten, toisen erilaiseen maailmaan syventyen. Kun olisimme kävelleet tarpeeksi me istuisimme pieneen kahvilaan juomaan kuumaa kaakaota, katselisimme ikkunan takana kulkevia ihmisiä ja kuvittelisimme heidän unelmiaan, hänen silmissään hehkuisi pienen pojan silmien pilke, toteutuneet, unohtuneet ja tuuleen kuiskatut toiveet.
Sixten Korkman charmar kvinnliga journalister, kirjoitti Hufvudstadsbladetin miestoimittaja lokakuussa. Jutussa toimittajanaiset arvioivat Korkmanin mahdollista viehätysvoimaa. Viimeistään silloin Korkmanin, mmm, toisesta ulottuvuudesta tuli virallisesti ilmiö: Sixten Korkman, eläkeiän ylittänyt taloustieteilijä on myös seksisymboli.
Artikkelin taustalla oli tietokirjailija Kauko Parkkisen blogiteksti, jossa kirjoittaja epäili Korkmanin viehätysvoiman purevan naispuolisiin toimittajiin niin hyvin, että nämä jättävät kysymättä vaikeat kysymykset. Häneltä, jonka kirkkaiden, analyyttisten sanojen takaa kuultaa syvyyttä ja herkkyyttä!
Pitkään politiikan ja talouden toimittajana työskennellyt viestintäkonsultti Heli Suominen pitää höpsönä ajatusta, että Korkmanin charmi päästäisi tämän mediassa muita taloustieteilijöitä helpommalla.
”Suomalaisilla toimittajilla ei juuri ole tapana haastaa talouden asiantuntijoita, ei se koske mitenkään erityisesti Korkmania”, hän sanoo ja muistelee yhteistä esiintymistä ranskalaisen radioaseman haastattelussa: ”Hänhän puhuu erittäin kaunista ranskaa!”
Kun Sixten Korkmanin nimen mainitsee koulutettujen kaupunkilaisnaisten keskuudessa, reaktiot ovat tällaisia:
Jos hän istahtaisi viereeni lentokoneessa, tilaisimme kuohuviiniä ja keskustelisimme maailmasta. Mieluummin hän kuin joku George Clooney. Sixtenillä on aina siisti paita ja lempeä, hieman leikillinen hymy. (42-vuotias lääkäri)
Äly on seksikästä. Jos mies osaa selittää itselleni selittämättömiä asioita, hän on kuumaa kamaa. En ole uskaltanut mennä Sixtenin kanssa samaan tilaan, koska pelkään että minussa repeää jotain ja alan kiljua. (51-vuotias toimittaja)
Hän on niin älykäs. Kuuntelen aina, kun hän puhuu. En kieltäytyisi myöskään päivälliskutsusta. (30-vuotias kulttuurityöläinen)
Kymmenen vuotta sitten Yrjönkadulla vastaani käveli häkellyttävän hyvännäköinen mies. Kun katsoin tarkemmin, tajusin, että sehän on Sixten Korkman. Koen henkilökohtaisena tappiona, että minun Sixtenini on monien naisten mielissä. Onneksi sentään hyvien naisten! (49-vuotias kirja-alan ammattilainen)
Sixten Korkman suhtautuu ilmiöön itse aristokraattisen kiusaantuneesti, pienellä itseironialla.
”En kyllä ollenkaan tunnista itseäni siitä kuvasta”, hän sanoo, mutta on selvästikin tietoinen herättämästään kuohunnasta.
”Eniten tunnen sympatiaa sitä Hufvudstadsbladetin haastattelemaa toimittajaa kohtaan, joka luonnehti minua sanomalla en grå gubbe med stor näsa, harmaa mies, jolla on iso nenä.”
Korkman kysäisee olennaisen kysymyksen: voisiko tällaista tapahtua naispuolisen asiantuntijan kohdalla?
Ei tietenkään. Päättäjään tai asiantuntijan roolissa julkisuudessa olevaan naiseen ei voisi kohdistua katse, joka olisi samaan aikaan ihastunut ja asiantuntijuutta arvostava. Vai tuleeko joku mieleen – Hillary Clinton? Yksi takaapäin otettu kuva pääministeri Mari Kiviniemestä nousemassa portaita kotelomekossa johti hänen poliittisen uskottavuutensa pienentämiseen.
Mutta miksi juuri Sixten Korkman? Miksi juuri nyt?
Korkmanin vetovoimaan liittyy mutkikas vyyhti valtaan, asiantuntijuuteen, talouteen ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä. Ilmiössä kiteytyy myös jotain hyvin olennaista siitä, millainen maa Suomi tällä hetkellä on.
Ensinnäkään suosioon ei nousta pelkästään henkilökohtaisten ominaisuuksien takia, myös aika ja ympäristö vaikuttavat. Nyt talous on noussut poliittisen ja myös yksityisen keskustelun keskiöön, ja taloustieteilijät ovat ottaneet paikan, joka on kuulunut perinteisesti poliitikoille: viisaille, jotka tietävät miten maailma makaa.
Aikaisemmin suuri ideologinen kamppailu kiteytyi yhteiskuntatieteisiin, jolloin Michel Foucault’n kaltaiset filosofit saattoivat nousta tähdeksi (joskin harva silti haaveili romanttisista souturetkistä hänen kanssaan Poitiersin Clain-joella). Nykyajan tähtiä ovat Thomas Pikettyn ja Paul Krugmanin kaltaiset talouden asiantuntijat, joiden kirjat halutaan hyllyyn, vaikka niitä ei olisi edes tarkoitus lukea.
Toisekseen arvostetuksi asiantuntijaksi pääseminen on vaikea reitti, ja miespuoliset talouden asiantuntijat saatetaan nostaa jopa normaalien arvoasetelmien yläpuolelle. Korkmaniakin voi katsella ihastuneesti, jopa erotisoiden, koska se ei vähennä kenenkään silmissä hänen arvovaltaansa.
Mutta miksi suomalaisista taloustieteilijöistä juuri Sixten Korkman on ihanin?
Kenties välittäjänroolin takia – ja koska hän myöntää olevansa välillä myös väärässä. Vaihtoehdottomuutta korostavaan suomalaiseen talouspuheeseen tottuneille se on poikkeuksellista. Korkmaniin kiteytyy fantasia kolmannesta tiestä: siitä, että voisimme lopettaa riitelyn ja löytää ratkaisuja yhdessä, vaihtoehtoja punniten.
Haittaa ei ole ehkä siitäkään, että Korkman on suomenruotsalaisen tyylikäs, siis melkein kansainvälinen ihminen, miellyttävä, sivistynyt – ja hänellä on kauniit silmät.
Tähti syttyy, kun yleisö voi heijastaa hänestä omia toiveitaan, ja Korkmaniin voi heijastaa yhtä sun toista.
Hallituksen kilpailukykypaketti vie hallituksen alueelle, jossa sen ei kuuluisi olla”, Korkman sanoo. Hän näyttää harmistuneelta, silmien välissä olevat pohtimisrypyt on syventyneet.
Mutta harmaiden silmien katse tummasankaisten silmälasien takana on tarkka. Lasit ovat samaan aikaan arvokkaat ja nuorekkaat, ja sellainen on koko hänen olemuksensa, samaan aikaan arvokas ja nuorekas, vakava ja leikillinen, sivistynyt ja hitusen kapinallinen. Kasvoja, joissa kaikki ikäkaudet ovat samaan aikaan läsnä, tekee mieli katsoa kauan.
”Jos hallitus olisi kysynyt yhdeltäkään ekonomistilta, kukaan ei olisi suositellut tuollaisia toimenpiteitä”, Korkman puuskahtaa.
Kas, iltapäivä on pimentynyt. Lunta ei sada, ja kelmeän toimistolampun loisteessa ärtymys paistaa Korkmanin kasvoilta.
Mutta eivätkö he kysyneet?
Hallituksen lähipiriin kuuluu muun muassa kokoomuksen kansanedustaja, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen entinen johtaja Juhana Vartiainen.
”En tiedä, mitä hän on siellä tehnyt, jos on ollut mukana”, Korkman sanoo.
Hän toivoisi, että Suomessa poliittisessa päätöksenteossa kuunneltaisiin ylipäätään enemmän asiantuntijoita, niin kuin Ruotsissa, jossa päätöksiä ei jouduta perumaan. Suomessa viimeisen vuoden aikana asiantuntemukselle naureskelusta on tullut muidenkin kuin populistipoliitikkojen tapa.
Mutta mitä Sixten Korkman tekisi, jos saisi päättää Suomen talouden suunnan?
Yksi. Pitäisi palkankorotukset nollassa siihen saakka, että talous kääntyy kasvuun ja siirtyisi keskitetyistä palkkaratkaisuista malliin, jossa palkoista sovitaan työntekijän ja työnantajan välillä.
Kaksi. Toteuttaisi fiskaalisen devalvaation eli korottaisi arvonlisäveroa yhden prosentin ja alentaisi työnantajien sosiaaliturvamaksuja kaksi prosenttia. Se parantaisi vientiyritysten kilpailukykyä, koska ne eivät maksa kotimaista arvonlisäveroa.
Kolme. Tasaisi veronkorotuksesta seuraavia negatiivisia vaikutuksia alentamalla sosiaaliturvamaksuja heti, mutta korottamalla veroa vasta myöhemmin.
Neljä. Panostaisi inhimilliseen pääomaan, koulutukseen ja tutkimukseen.
Viisi. Elvyttäisi harkitusti, esimerkiksi rakentamalla ja uudistamalla infrastruktuuria.
Pienen Suomen tulevaisuuteen vaikuttavat nyt myös suuret, kansallisvaltioiden rajat ylittävät kysymykset. Konfliktien seurauksena Eurooppaa kohti liikkuu enemmän ihmisiä kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Suomeen saapui vuoden 2015 aikana 32 478 turvapaikanhakijaa, pienen kaupungillisen verran.
Monien taloustieteilijöiden tapaan Korkman uskoo, että koulutetut, kotimaissaan vallasta kamppailevia ääriliikkeitä pakenevat ihmiset ovat taloudellisessa mielessä parasta, mitä ikääntyvälle Euroopalle on aikoihin tapahtunut – mikäli maahan jäävät ihmiset pääsevät töihin.
Työllistyminen ja yritysten perustamisen helpottaminen saattaa vaatia koko suomalaisten työmarkkinoiden muovaamista joustavimmaksi.
”Somalialaistaustaiset ihmiset, jotka Suomessa työllistyvät nyt huonosti, pärjäävät Yhdysvalloissa erittäin hyvin. Kyse on ratkaisuista, joilla työllistymistä ja yritysten perustamista helpotetaan.”
Vaikka Korkmanin mielestä markkinatalous on hyvä asia, bruttokansantuotteen kasvu ei ole hänelle mikään itseisarvo. Hän viittaa antiikin filosofiin Aristoteleeseen, joka arvosti kohtuutta ja piti jatkuvaa voiton tavoittelua haitallisena.
”Voi olla, että tulevaisuudessa käytämme aikamme mietiskelyyn ja toistemme hoivaamiseen, ja sellainen voisi olla oikein hyvä tulevaisuus”, Korkman sanoo.
”Mutta liberaalina en voi ajatella, että sellainen suunta perustuisi pakkoon. Ei tulevaisuutta voi perustaa sellaisen utopian varaan, joka edellyttäisi ihmisen muuttamista väkisin.”
Korkman uskoo, että Suomella on muiden Pohjoismaiden tapaan kaikki edellytykset olla yksi historian suurista menestystarinoista myös jatkossa. Se taas edellyttää sitä, ettei hyvinvointivaltiota päästetä käsistä.
”Yhteiskunnassa, jossa monet työpaikat katoavat teknologisoitumisen myötä, ihmisten eriarvoisuus uhkaa kasvaa. Se rapauttaa yhteiskunnan vakautta, mutta hyvinvointivaltion yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen nousun ihanteista olisi tärkeää pitää kiinni.”
Ja voi, miten paljon naiset rakastavatkaan hyvinvointivaltiota!
Koska se Korkman tulee?” Akateemisessa kirjakaupassa Helsingissä on kuhinaa. Paikalla on useita kirjailijoita signeeraamassa teoksiaan, myös minä, mutta talouspolitiikkaa käsittelevä vaaleansinikantinen kirja kainalossaan kulkevat naiset odottavat vain Sixten Korkmania.
Ja ooh, signeerausvuoroni on merkitty alkamaan juuri ennen häntä. (Olen jo aiemmin antanut Korkmanille kirjani seuraavanlaisella omistuskirjoituksella: Kiitos kirkkaista ajatuksista ja elegantista tavasta tuoda ne julki. Elina Hirvonen. Kukkahymiö.)
Nyt, kun olen viime päivät ajatellut pääsääntöisesti Sixten Korkmania, peräkkäiset signeerausvuorot tuntuisivat kosmiselta merkiltä, jos uskoisin niihin. Aivan kuin olisin kymmenvuotiaana kuljeskellut kaunis olkihattu päässäni ja uneksinut törmääväni Dingon Neumanniin ja todella kohdannut hänet. Kun Korkman vihdoin saapuu paikalle, sinisessä puvussaan, sadepisaroita hiuksissaan, minun lisäkseni kolmekymppinen nainen katsoo häntä lumoutuneena.
Korkmanin signeerauspöydän edessä jono ei lyhene. Hän juttelee ihmisten kanssa, hymyilee ja kuuntelee. Jos Korkman olisi Muumilaakson asukas, hän olisi Nuuskamuikkunen, joka keskustelee vakavista asioista Muumipapan kanssa, mutta osaa myös leikkiä Muumilaakson lasten kanssa. Nuuskamuikkusta kuunnellaan ja arvostetaan, ja hän jaksaa jakaa neuvojaan.
Korkmanilta tunnutaan odottavan paljon. Monia suomalaisia huolestuttavat talousasiat: Uskaltaako ottaa asuntolainaa? Perustaa yrityksen? Vaihtaa työpaikkaa? Hankkia lapsen?
Uskaltaa, sanoo Korkman: ”Vaikka enhän minä tietenkään voi sellaisia suosituksia antaa.”
Asuntolainan ottoa hän kehottaa punnitsemaan tarkkaan, maksukykyä, tulonmuodostuksen tai työpaikan pysyvyyttä pohtien. Yrityksenkin uskaltaa perustaa, vaikka konkurssitilastot eivät siihen rohkaise – mutta ne kertovat Korkmanin mukaan siitä, ettei liiketoimintasuunnitelmaa ole hiottu loppuun asti. Ja toki Korkman toivoo myös lisää vauvoja!
”Toivon, että ihmiset kaikissa tilanteissa uskaltavat hankkia lapsia – ja ymmärtävät samalla, miten suuri vastuu siihen kuuluu. On hienoa nähdä, että isät ottavat vastuuta paljon enemmän kuin omassa nuoruudessani. Tätä kehitystä yhteiskunnan olisi hyvä tukea”, Korkman sanoo lempeästi.
Kirjakaupasta lähtiessä ilta on pimeä, mutta askeleet keveät. Esplanadin puistossa hehkuvat valojen täplittämät pensaat. Sixten Korkman on paljon ihanampi kuin olin uskaltanut ajatella. Hän on niitä ihmisiä, joiden pelkkä olemassaolo antaa toivoa, nostaa hymyn silmiin – vaikka tavoitteena ei olisi edes mitään niin arkista kuin yhteinen asuntolaina.
Myöhemmin illalla Korkman on televisiossa pohtimassa arvosanaa Suomen hallitukselle. Sosiaalinen media laulaa: Olen aina ollut heikkona Sixteniin! Äitikin rakastaa häntä! Smart is the new sexy! ■
Elina Hirvonen on onnellisesti naimisissa oleva kirjailija. Hänen aviomiehensä arvostaa suuresti Korkmania. Juttua varten on haastateltu sukupuolen ja vallan kysymyksiin erikoistunutta tutkijaa Anu Koivusta.
Päivitetty 14.5.2020 – Julkaistu 6.2.2016
