Väsyneenä Jari Sillanpää käy suomessaan vähän puolikieliseksi. Sanat katoavat ja sijamuodot heittävät häränpyllyä. Muutkin sanovat, että passaa, piisaa, meinaa ja tykkää, mutta uupuneelta, 29-vuotiaaksi asti Ruotsissa asuneelta alkavat mennä karvaiset ja karvaat sekaisin. Hän kertoo kirjoittaneensa Silja Linelle ihan löysäperäisen työhakemuksen. Tuntuu, että hän hakee sanat ruotsin kautta ja heittää sitten vaistolla salamavauhtia suomen puolelle.

Sillanpäillä toimittiin samoin kuin monissa ruotsinsuomalaisissa perheissä: Kotikieli oli suomi, ja vanhemmat puhuivat sitä keskenään sekä Jarille että tämän siskolle Sarille. Lapset puhuivat keskenään ruotsia ja vastasivat vanhemmilleen ruotsiksi.

– Luojan kiitos, että vanhemmat ovat aina puhuneet meille suomea! Sillanpää kiittää nyt.

Raija Sillanpää oli ollut sotalapsena Ruotsissa ja unohtanut välillä suomen. Raimo Sillanpää harasi aluksi ruotsin oppimista vastaan, kunnes kerran postissa poltti päreensä: Mitä hupaisaa siinä on, jos hän haluaa ostaa postimerkkejä, postmärke? Miten oikea sana voi muka olla frimärke, ilmainen merkki, kun siitä pitää maksaa?

– Me Sarin kanssa puhuimme ruotsia siitä lähtien, kun meidät istutettiin hiekkalaatikkoon. Sieltä se lähti, ja ruotsin kieli tuli vahvemmaksi. Kotona jokainen puhui sitä kieltä, joka oli helpompi ja jota osasi. Kun rakas mummo soitti Kemistä ja halusi puhua kanssani, ilmoitin, että en mee – en halunnut mokata!

– Suomen kieli kehittyi vasta töissä laivalla, koska oli pakko. Kun kieli oli vahvistunut, aloin puhua äidille suomea – ja äiti vastasi mulle ruotsiksi! Otin sen hirveänä henkilökohtaisena loukkauksena, että puhunko niin kehnoa suomea, että hän automaattisesti vaihtaa ruotsiksi, jotta ymmärtäisin, Sillanpää sanoo.

– Tulkitsin väärin. Kyse oli siitä, että aina oli puhuttu kahta kieltä ja äidin aivoissa kävi kuperkeikka: kuuluu siis olla kaksi kieltä. Nykyään puhun vanhemmilleni suomea.

Jari arvelee, että ruotsi on kielistä vahvempi, se joka ei järky edes väsymyksestä. Esimerkiksi tuulivoimasta hän ei kuitenkaan osaa puhua ruotsiksi, koska se sanasto on tullut Suomi-vuosina.

– Tunteet ilmaisen paremmin suomeksi, mutta lasken yhä ruotsiksi. Kiroilen molemmilla kielillä, mutta kun haluan heittää todella pahasti, siihen ei riitä mikään fyi fan tai sjutton – se on silloin voi v-tu!

Kielistä viis, fem därifrån, mutta Jari on ollut pikkupojasta pitäen Suomen puolella kaikissa mittelöissä: urheilussa, viisuissa, jääkiekkomatseissa. Onnea olivat Lasse Virénin ja Helena Takalon voitot.

– Kai se on sitä, että pitää olla pienemmän, sen altavastaajan puolella, kun Ruotsi jyräsi kaikkialla ja aina. Oli Suomelle hurraamisessa myös kapinaa Ruotsia vastaan. Olin pieni, minua kiusattiin, ja tunsin olevani ulkopuolinen. Lähdin kostamaan sitä kaikkea uimalla. Sitten kun päätin, ettei minusta tule uimaria, niin laulamalla: voitan Euroviisut Suomelle. Sitä maalia en vielä ole tehnyt.

Sillanpäät viettivät kesät Suomessa.

– Suomi oli silloin satumaa. Kaikki hyvät asiat olivat täällä: salmiakki, lenkkimakkara, suomalaiset levyt mummolassa, Katri Helenan ja muiden sen ajan suosikkien laulut, joita soitin niin hartaasti ja kovaa, että vanhemmat hermostuivat. Ja Mainostelevisio, sillä Ruotsissa oltiin vielä valtiollisen kanavan varassa.

Sillanpää on asunut Suomessa nyt 20 vuotta ja sanoo vähin erin näkevänsä Ruotsissa paljon hyvää ja Suomesta jo ikäviäkin puolia.

Ruotsista hän sanoo kaipaavansa eniten ihmisten hyvää itsetuntoa, joka tekee heistä rentoja ja välittömiä. Tämä eroavaisuus tiivistyy Sillanpään mielestä naapurimaiden nettikäyttäytymisessä: ruotsalaiset ovat netissäkin ystävällisiä ja avuliaita, kun taas suomalaiset piehtaroivat huonossa itsetunnossaan ja käyvät nimettömyyden suojassa röyhkeiksi.

Tangokuninkaalla on löllä ruotsalainen l-kirjain. Siitä tuomaristo häntä tangokisoissa moitti. Kun Jari ja Katri Helena treenasivat yhteistä MeStarat-kiertuetta varten vuonna 2004, Katri huomasi ryhtyvänsä laulamaan ruotsalaisen lötköllä ällällä, ihan sosiaalisuuttaan.

Yleisöä Sillanpään lepsut ällät ja kapeat diftongit eivät ole häirinneet, vaan ne ovat osa persoonaa ja tunnistettavia erikoisuuksia. Ei ihmisiä häirinnyt sekään, että virallisesti Sillanpää oli Ruotsin kansalainen. Apu-lehden Vuoden suomalainen -äänestyksessä vuonna 1998 hän kapusi sijalle kolme – edellä olivat vain Mikat Häkkinen ja Myllylä.

Saman vuoden itsenäisyyspäivän kiertohaastattelussa Sillanpää kertoo näin:

– Ajelin Ruotsissa autolla 19-vuotiaana ja pistin soimaan kasetin, jonka olin saanut tädiltäni. Sillä oli Sibeliuksen Finlandia, jonka kuulin silloin ensimmäistä kertaa. Liikutuin niin, ettei ajamisesta meinannut tulla mitään.

Kun Jari meni perinteikkääseen tukholmalaisliikkeeseen ostamaan uutta smokkia vuoden 1995 Tangomarkkinoille, hänelle kerrottiin, että liikkeellä on ollut asiakkaana toinenkin Sillanpää. F. E. Sillanpää lainasi liikkeestä smokin, johon pukeutuneena hän otti vastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948.

Smokille oli käyttöä myös vuonna 2002, kun Jari Sillanpäästä tuli vasta perustetun Carl Axel Gotlund -palkinnon ensimmäinen saaja. Ruotsinsuomalaisten järjestö myöntää tunnustuksen henkilölle tai yhteisölle, joka on tehnyt ruotsinsuomalaisuutta tunnetuksi.

Parikymppisenä jari olisi halunnut ottaa syntymässä saaneensa Ruotsin kansalaisuuden rinnalle Suomen passin. Ihan vain päästäkseen Suomen armeijaan ja sen kovaksi tiedetylle kuntokuurille.

– Äiti ja isä sanoivat, että älä hae, sinulta menee sydän rikki, kun puhut niin huonoa suomea. Ajattelin, että ei sitten, pahoitan vain mieleni ja armeija-aika on kamalaa, Jari muistelee.

Hän suoritti asevelvollisuuden Ruotsissa, likinäköisyyden takia sisähommissa.

Esa Nieminen muistuttaa Sillanpäätä mieluusti siitä, että hänen ansiostaan tästä lopulta tuli Suomen kansalainen, noin 45 vuoden iässä.

He kiersivät yhdessä maata ja vetivät Hitit & Hutut -konserttitalkshow'ta jaksoittain vuosina 2010–2012. Laulujen välissä Esa haastatteli kieli poskessa artistia, vinoili tämän Ruotsin kansalaisuudesta ja lespaavista l-kirjaimista, ja ihmiset ulvoivat naurusta.

– Ajattelin, että perhana, minä näytän! Ennen joulua päätin, että kun kevätrundi alkaa, isken suomalaisen passin pöytään. Räväytän kaksi passia Esalle päin naamaa. En kerro mitään ennakkoon.

– Siitä tuli hauska spiikki. Selostin, miten jonottelin poliisilaitoksella, jossa tiskin takana istui kaksi naista. Toinen kirkui täysillä minut nähdessään; toinen oli coolimpi. Pääsin esittämään asiani, kun kirkuja oli rauhoittunut. Ei meinannut uskoa, että olin Suomen kansalaisuutta anomassa. Parissa kuukaudessa sen sain, kun oli kuulemma niin selvä tapaus, Sillanpää sanoo.

– Nyt mulla on kaksi passia. Ajattelin luoda tästä harrastuksen: tavoitteena ovat Espanja, Yhdysvallat, Thaimaa… Passintarkastuksessa läväytän tiskiin koko viuhkan, että pick one, valitkaa tästä! Sillanpää käkättää ja myöntää, että ainakin Yhdysvaltojen passi saattaa tuottaa ongelmia.

Ruotsin kansalaisena Sillanpää olisi aina voinut äänestää Suomessa kunnallisvaaleissa, mutta oikeus on jäänyt käyttämättä. Hän arvelee, että on pystynyt tekemään Vihdissä enemmän mielipidevaikuttajana esimerkiksi vesien suojeluasioissa kuin yhdellä äänellä.

Ruotsissa Sillanpää on äänestänyt vain kerran, 18-vuotiaana, kun hän sai käyttää äänioikeutta ensimmäisen kerran. Äänestyspaikalle hän meni juhlavasti yhdessä isän ja äidin kanssa ja äänesti kuten he.

Suomessa Sillanpää äänesti ensi kerran talvella 2012, 46-vuotiaana – presidentinvaaleissa Pekka Haavistoa, jonka tukijoukkoihin hän liittyi loppusuoralla.

– Kaverit rupesivat puhumaan Pekasta. Menin mukaan, koska innostuin siitä tyypistä. Hän vaikutti niin ammattimaiselta ja humaanilta. Ei homous vaikuttanut mitenkään.

Sillanpään mielestä on mahdotonta sanoa, mitkä omista ominaisuuksista voi tunnistaa suomalaisiksi, mitkä ruotsalaisiksi.

Entä slaavilaiset piirteet? Jarin äidin isovanhemmat olivat venäläisiä, äidin isoisä laukkuryssä, kaupparatsu Potif Afanasief, joka loikkasi vallankumouksen alta Kittilään ja muutti nimensä Haapalaksi.

– Slaavilaisuus näkyy mielestäni selvemmin, surumielenä, melankoliana ja tunteina. Se on sydämessä, eikä se ainakaan meidän kotoa tullut. Se on minulle aarre työssä ja elämässä, Jari sanoo.

Parivuotiaana, ajelehtiessaan kahden kielen välillä, Jarilla oli tapana esittäytyä kaiken varalta jo oven suusta.

– Oon Jali Heikko Piipapää, johan sanoin: Jali Heikko Piipapää! Etkö muka kuule?

Jari Veikko nauraa tarinalle kyyneleet poskilla.

Tämä artikkeli julkaistiin Jari Sillanpää Special -lehdessä, joka julkaistiin 16.6.2015.