Olisi vaikeaa keksiä vähemmistökansan historiasta kertovalle kirjalle parempaa nimeä kuin Se tapahtui meille (Gummerus): tämä on totta, tämä tapahtui näille ihmisille, eikä heitä voi enää hävittää historiasta.

Lea ja Santeri Pakkanen muuttivat Petroskoista Suomeen vuonna 1991, kun presidentti Mauno Koivisto oli julistanut inkerinsuomalaisia kohdeltavan ulkosuomalaisina paluumuuttajina.

Koiviston lausuntoa pidettiin yleisesti hyvityksenä inkeriläisten jatkosodan jälkeisestä joukkopalautuksesta Neuvostoliittoon sekä pidättyvästä linjasta Baltian maiden itsenäistymiseen.

Santeri Pakkanen (s. 1950) on toimittaja, joka oli keskeisessä roolissa, kun inkeriläisten oli jälleen mahdollista järjestäytyä 1980-luvulla. Niin ikään toimittajana työskentelevä kulttuuriantropologi, tytär Lea, oli Suomeen muuton aikana seitsemänvuotias.

– Kirjaa oli järkyttävän raskas tehdä, se oli kuin betonilaatta rinnan päällä. Toisaalta se eheytti meitä ja antoi selityksiä sekä oman suvun että inkeriläisten historialle, he sanovat.

Etenkin Lea, 36, ymmärsi pitkän tutkimusprosessin ja Siperian Norilskiin sekä Jakutiaan, Inkerinmaalle ja Venäjän Karjalaan suuntautuneiden matkojen aikana paljon asioita, joista ei su­vussa tai Suomen kouluissa ollut pu­huttu. Sama kokemus on monilla inkeriläisillä.

– Vaikeneminen oli itsesuojelua ja Neuvostoliiton vainon ja vaientamisen Suomeen ulottunutta perintöä. Lapset vaistoavat jännitteet ja kielletyt puheenaiheet herkästi, Santeri Pakkanen sanoo.

– Kun kävimme 2017 isän synnyinkodissa Venäjän Karjalassa, siellä oli yhä sauna ja sen ovi, johon olin kirjoittanut pikkutyttönä ”Hei hei mummo, älä itke äläkä ikävöi”. Ymmärsin, että minun oli ollut helpompaa matkustaa maailmassa lähes minne tahansa muualle, Lea jatkaa.

Suomeen muutti Neuvostoliiton alueilta 30 000–35 000 ihmistä. Nykyisin inkerinsuomalaiset juuret arvellaan löytyvän jopa 70 000 kansalaiselta. Kaikkien sopeutuminen ei onnistunut 1990-luvulla yhtä hyvin kuin suomea sujuvasti osaavien ja koulutettujen Pakkasten.

Julkinen keskustelukin oli 1990-luvulla ajoittain hyvin negatiivista. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa inkerinsuomalaisia kutsuttiin elintasopakolaisiksi, ja tapetilla olivat myös nuorten huume­ongelmat ja rikollisuus.

– Kieli ja suomalainen nimi auttoivat. Se, että Venäjällä olin suomalainen ja Suomessa venäläinen, oli silti etenkin teini-iässä vaikeaa, Lea Pakkanen sanoo.

Stalinin vainoissa arvioidaan kuolleen, kadonneen tai karkotetun satojatuhansia inkerinsuomalaisia. Hengissä selvinneet palasivat usein Venäjän Karjalaan, kuten Santerin vanhemmatkin.

Santeri Pakkasella on selvä näkemys Vladimir Putinin Venäjän nykyisestä toiminnasta:

– Se on samaa ulkoisen uhan korostamista, toisinajattelijoiden vainoa ja suuren johtajan ylistystä kuin aina ennenkin.