– Puu on palanut kolme kertaa, ja palojen välissä on voinut kulua satakin vuotta. Puu onkin varmasti 350-vuotias, ellei jopa 400.

Se on pitkä ikä näin etelässä kasvavalle männylle. Ihanteellisissa olosuhteissa männyt voivat elää jopa tuhatvuotiaiksi, mutta kyllä 400-vuotias puukin on jo vanhus.

Kun se aloitti kasvunsa tällä syrjäisellä paikalla 1600-luvun alkupuoliskolla, maailma oli kovin toisenlainen kuin nyt. Suomen eteläosat kuuluivat Ruotsiin. Seudun mahtavin paikka oli Olavinlinna, tärkeä puolustustukikohta, johon venäläisjoukot tekivät hyökkäyksiä. Samoihin aikoihin Hollannissa keinottelu tulppaaneilla aiheutti maailman ensimmäisen pörssiromahduksen ja Englannissa syntyi muuan Isaac Newton, joka tarinan mukaan keksi painovoiman idean nähdessään omenan putoavan puusta.

Tämä mänty on selvinnyt hengissä liekeistä juuri kilpikaarnansa ansiosta. Kasvattanut uusia vuosirenkaita, tavoitellut latvallaan taivasta. Sen naapureina kasvaneet kuuset ja haavat ovat sen sijaan palaneet tuhkaksi kerta toisensa jälkeen.

Uskomattoman sitkeä kaveri.

Kielua sijaitsee Savonlinnassa, reilun tunnin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta ja Olavinlinnasta pohjoiseen. Alueella on Kieluajärvi, rannoiltaan koukeroinen kuin solmuun mennyt kasa lankaa. Tie halkoo metsää, kuinkas muutenkaan. Pientareilla on tasaisesti hakkuualueita.

Yö on ollut kylmä, ja usvaa leijuu paksuina mattoina aamun kulkijoiden ihasteltavana. Aurinko paistaa häikäisevän terävästi, niin kuin se vain syksyisin voi.

Risto Sulkava on luvannut näyttää, millainen on oikeasti vanha metsä, jota kutsutaan myös ikimetsäksi tai aarniometsäksi. Sellaista ei noin vain löydä, ellei tiedä, mihin on menossa.

Sulkava harppoo tien vartta reunustavan pusikon läpi. Seuraaminen ei ole ihan helppoa. Polkua ei ole. Heinikko yltää vyötärölle. Taimien oksat lyövät naamaan. Parinsadan metrin rämpimisen jälkeen Sulkava johdattaa vanhan palaneen tervaskannon luo.

Se tököttää pystyssä pienessä notkelmassa, ja sen kylki on kuin maalaus, jäkälillä väritetty. Nyt tarvitaan luuppia.

Paljain silmin jäkälät näyttävät mitättömiltä, sillä silmä ei pysty erottamaan niiden muotoa saati yksityiskohtia. Suurentavan lasin läpi avautuu kuitenkin hämmästyttävä miniatyyrimaailma.

Tuossa on ruskea, kupumainen kastanjansuomujäkälä. Vieressä viihtyy ryväsjäkälä, jonka voi tunnistaa pikkiriikkisistä mustista ”jääkiekkojen” ryppäistä, ja kolmantena kantoa peittää harmaanvihreä seinäsuomujäkälä. Ryväsjäkälä on uhanalainen, ja kastanjansuomujäkälä on sitä tällä alueella.

– Tässä ne viihtyvät ja kukoistavat. Kastanjansuomujäkälä voi säilyä kannossa sata vuotta, jos ei ihminen tai metsäkone tule ja kaada kantoa.

Se olisi kohtalokasta, sillä sopivia kasvupaikkoja on harvassa. Ikivanhoja, palaneita tervaskantoja ei Suomen metsissä juuri enää ole.

Suurin osa Suomen metsistä on nykyään hyvin nuoria. Luonnonvarakeskuksen (Luke) mukaan eniten on 41–60-vuotiaita metsiä, reilu viidennes kaikista metsämaista.

– Suomalaiset eivät enää tiedä, millainen metsä on. 80-vuotiaita puurivistöjä luullaan metsiksi. Eivät ne ole kuin alku, metsän lapsia, Sulkava sanoo.

Suomen maapinta-alasta 75 prosenttia on metsää: 22,8 miljoonaa hehtaaria. Tästä valtaosa, siis yli 97 prosenttia, on talousmetsää tai nykyisin suojeltua mutta aiempien käsittelyjen muuttamaa. Luonnontilaista metsää on vain 680 000 hehtaaria, josta lähes 85 prosenttia on suojelualueilla, arvioi Luke.

Nämä luonnonmetsät ovat lähes kokonaan Pohjois-Suomessa. Kajaani–­Oulu-linjan eteläpuolen metsistä vain 0,26 prosenttia on luonnonmetsää, yhteensä 30 000 hehtaaria.

Olemme perin harvinaisessa paikassa.

Askeltakaan ei voi ottaa katsomatta, mihin jalkansa asettaa. Rinne on kivikkoinen ja jyrkkä. Maata peittää vihreän eri sävyissä leiskuva sammalmatto, johon saapas uppoaa petollisen pehmeästi, joskus liiankin syvälle. On kuljettava hitaasti, harpattava maapuun yli ja kumarruttava etelään ojentelevien oksien ali.

Tähän metsään ei levitetä vilttiä tai pystytetä telttaa.

Männyt kurottavat ylispuiksi, ja kuusten alimmat helmat ovat repaleisia, myrskyissä rispaantuneita. On haapoja ja muutamia koivuja, jotka ovat vielä vihreälatvaisia, vaikka siellä täällä näkyy jo keltaisia lehtiä. Puut ovat eri vuosikertaa, parin metrin rimpuloista jykeviin ja korkeisiin metsän valtiaisiin.

Myrsky on kaatanut puita toistensa päälle kuin himmeliksi metsää koristamaan. Kaikkialla on lahopuuta. Keloja pystyssä ja maassa. Hyvin lahoja puita, oikeastaan vain kuoria, joista jalka menee läpi.

Tällaista on ikimetsässä, johon ihminen ei ole koskenut. Jota ihminen ei ole hakannut, aurannut, ojittanut, kylvänyt, lannoittanut, harventanut tai hoitanut. Metsä on juuri sellainen kuin se on ollut ikiaikoja.

Risto Sulkavalle vanhat metsät ovat sydämenasia. Sulkava toimi kymmenen vuotta Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana. Väitöskirjansa hän teki aikoinaan saukkojen ekologiasta. Nyt Sulkava kuuluu itsenäiseen luonnonmetsätyöryhmään, joka etsii valtion mailla olevia luonnonmetsien paloja, joita ei ole suojeltu. Rahoitus tulee Koneen Säätiöltä.

Työryhmän mukaan Kielua on yksi tällainen paikka, sirpale hienoa ikimetsää metsätalousmetsien välissä. Juuri tässä Kieluan Kintturinteessä on hyvin vanhoja puita, kuten löytämämme jopa 350–400-vuotias mänty ja suuria kuusia, lehtipuita, eri sukupolvien puustoa, lahopuuta sekä monia vanhan metsän indikaattorilajeja. Metsässä asuu myös uhanalainen liito-orava. Löydämme sen papanoita jättihaavan juurelta.

Sulkava rapsuttaa puun kylkeä. Tapa on pikkupoikana opittu, sillä joskus käy tuuri ja liito-orava tulee kurkistamaan, kuka oikein koputtelee.

Savonlinnan kaupunki ja valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus ovat todenneet vuonna 2020, että Kieluan alue on ”normaalia metsätalousaluetta, jota se tulee olemaan jatkossakin”. Se tarkoittaa, että metsä on hakkuu­käytössä. Tuolloin hyväksyttiin myös kaavamuutos, joka mahdollistaa matkailurakentamisen nyt rakentamattoman Kieluajärven rantaan, tien toiselle puolelle täältä metsästä.

Sulkava on rauhallisen oloinen mies, mutta tämä korpeaa.

– Pääosa Kieluan alueen vanhoista metsistä ei kuulu Metsähallituksen alue-ekologiseen verkostoon, vaikka kriteerit täyttyvät.

Sulkavan mukaan Kielua on ainutlaatuinen monesta syystä. Se on poikkeuksellisen laaja yhtenäinen alue valtion mailla, liki 600 hehtaaria. Se yhdistää Koloveden kansallispuiston ja Kakonsalon luonnonsuojelualueen ja muodostaa lajeille ”käytäviä”, joita pitkin liikkua ja levitä.

– Etelässä ei ole juuri muita tällaisia metsiä, joista saisi yhtenäisen verkoston. Täälläkin välissä on kyllä käsiteltyjä kuusikoita, mutta jos ne avohakataan, käytävät katkeavat.

Metsähallitus suunnittelee nytkin hakkuita Kieluassa. Ne eivät osu Kintturinteeseen, mutta heikentävät Sulkavan mukaan näitä ekologisia yhteyksiä.

Löytyy seuraava vaarantunut laji, kantoraippasammal, joka päällystää pientä plänttiä kaatuneen männyn rungolla. Luupin läpi voi nähdä pikkiriikkisiä ”sormia”, joiden kärjet on lakattu punaruskeiksi kuin syksyn trendikynnet. Kantoraippasammal on yksi Risto Sulkavan lempilajeista, vaativa tyyppi, jonka löytäminen ilahduttaa aina.

– Se kasvaa vain hyvin vanhoilla lahopuilla. Puun pitää olla kasvanut hitaasti, kaatunut ja ollut vielä pitkään maassa niin, että muut lajit peittävät sitä. Lopulta kohtaan, jossa ei kasva muuta, voi tulla kantoraippasammal.

Kun päivä etenee, lämpötila nousee ja niin myös hirvikärpästen määrä. Sarvipäiden piilotellessa niille kelpaa myös pienikokoisempi ihminen.

Papanaläjät paljastavat, että hirvi on kulkenut tästä. Se on kalunnut haavan runkoa, höylännyt sitä alahampaillaan.

Mitenköhän 500-kiloinen suuri eläin liikkuu täällä metsässä? Todennäköisesti meitä sujuvammin.

Jatkamme rinnettä hitaasti ylöspäin. Polvea saa nostaa toden teolla, jotta pystyy etenemään. Osa maahan kaatuneista puista on niin isoja, että ne on pakko kiertää. Hiki puskee otsalle. Välillä Sulkava tarkistaa puhelimensa karttasovelluksen merkinnöistä, mistä kohdasta hän on aiemmin löytänyt uhanalaisen haapariippusammalen.

Vastaan tulee isompia, sammalpeitteisiä kiviä ja muutama suuri siirtolohkare. Puiden väleistä näkee kuitenkin hyvin. Tämä ei ole sellaista taimien ja heinien pusikkoa, mitä hakatuille aukioille ja tien varsiin nousee.

– Väitän, että jos luonnonmetsä kasvaa tasaisella kankaalla, siellä on ihan helppo kulkea. Mutta metsiä on jäänyt vain harvoihin paikkoihin, jotka ovat usein vaikeakulkuisia, Sulkava sanoo.

Kieluan Kintturinteen ikimetsäkin on säilynyt todennäköisesti siksi, että se on jyrkässä, kivisessä rinteessä. Tasamaalla se olisi kaadettu metsätalouden käyttöön, kuten suurin osa Suomen metsistä. Miten näin kävi?

Suomea peittävä paksu mannerjää alkoi sulaa 13 000 vuotta sitten. Se vetäytyi Suomen päältä 3 000 vuodessa ja teki tilaa jään reunamilla odottaneille kasveille ja eliöille. Ensimmäisinä karulle kivimaalle ilmestyivät levät, jäkälät ja sammaleet, kirjoittavat Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen kirjassaan Suomalainen aarniometsä.

Pikkuhiljaa syntyivät metsät. Ensin tulivat matalakasvuiset pajut ja katajat, sitten koivut ja pihlajat, joita seurasi pian mänty. Kuusi saapui idästä 5 500 vuotta sitten ja alkoi vallata kosteita ja varjoisia kasvupaikkoja. Sen myötä aarniometsät saivat nykyisenkaltaiset piirteensä ja niissä viihtyvät lajinsa.

Vanhassa ikimetsässä, kuten täällä Kintturinteellä, voi aistia, miltä Suomi näytti satoja ja tuhansia vuosia sitten.

Jo ensimmäisten kasvien ja eläinten vanavedessä tulivat myös ihmiset, metsästäjä-keräilijät. He metsästivät riistaa, kuten hirviä ja jäniksiä, kerä­sivät marjoja ja sieniä sekä kalastivat ja pyysivät hylkeitä. Ihmisen vaikutus metsiin oli pientä, mutta vaikutusta yhtä kaikki. Ihminen esimerkiksi tarvitsi polttopuuta lämmittämiseen.

Keto-Tokoin ja Kuuluvaisen mukaan vanhimmat todisteet maanviljelystä Suomessa ovat noin 4 000 vuoden takaa. Maatalous lisäsi puun kulutusta, sillä piti pystyttää aittoja ja karjasuojia. Metsää raivattiin pelloiksi talojen ympäriltä.

Maatalous teki mahdolliseksi ruokkia aiempaa enemmän suita. Väestö alkoi kasvaa. Ihmiset levittäytyivät vesistöjä seuraillen yhä syvemmälle erämaahan. He ottivat käyttöön lisää metsää. Yksi tapa oli kaskeaminen, metsän polttaminen viljelymaaksi. Etenkin Pohjanmaalla ja Kainuussa metsiä hävitti myös tervanpoltto.

Metsä oli silti pitkään pyhä paikka ja kansanuskon lähde. Puille uhrattiin, ja puunhenki piti saada pois puusta ennen sen kaatamista. Kun katsoo Kieluan metsän sammalhattuisia kiviä ja ikiaikaisia runkoja, on helppo ymmärtää, miksi metsissä uskottiin asustavan luonnonhaltijoita, hiisiä ja maahisia.

Sahateollisuus alkoi kasvaa 1800-luvulla. Tuolloin hakattiin pääasiassa vain järeitä ylispuumäntyjä, sillä laatuvaatimukset olivat tiukat. Muut puut jätettiin metsiin. Kun tukkipuiden tarve kasvoi, myös ohuempi puu alkoi kelvata. Viime vuosisadan alkupuolella metsänhoidossa suosittiin mallia, jossa metsää ei hakattu paljaaksi ja puusto uusiutui luontaisesti. Avohakkuu oli sallittu vain poikkeustapauksissa.

Sota ja sen jälkeen Suomelle langenneet raskaat sotakorvaukset muuttivat metsien käytön. Hakkuut laajenivat ja kiihtyivät. Avohakkuista tuli normi, ja metsistä ennen muuta taloudellinen resurssi. Valtavia alueita soita ojitettiin valtion tuella. Tämä muutti suomalaisia metsiä peruuttamattomasti.

Vuonna 1950 luonnonmetsiä oli vielä noin 25 prosenttia Suomen metsäpinta-­alasta. Viidessäkymmenessä vuodessa määrä kutistui alle viiteen prosenttiin, kirjoittavat Keto-­Tokoi ja Kuuluvainen.

Risto Sulkava sanoo saman vähän eri sanoin.

– Puut hakattiin yhden sukupolven aikana, 60 vuodessa meni kaikki.

Siksi vanhat ikimetsät ovat monille vieras näky. Samalla monien kasvien, hyönteisten ja lintujen elinpaikat ovat kutistuneet.

Jossain piiskuttaa hömötiainen. Se oli ennen tuiki tavallinen metsien visertäjä mutta on nyt vähentynyt rajusti ja on erittäin uhanalainen. Vanhojen metsien määrän väheneminen on tärkein syy hömötiaisen ahdinkoon.

Myös kuukkelin on ollut tapana päästellä täällä kummallisia ääniään, mutta nyt sitä ei näy eikä kuulu. Täl­lainen vanha metsä on kuitenkin sen valtakuntaa. Puissa on harmaita partoja, naavoja ja luppoja, joihin kuukkelilla on tapana kätkeä ruokaa talveksi. Lintu on tällä alueella uhanalainen.

Metsät ovat tärkein uhanalaisten lajien elinympäristö. Suomen lajien uhanalaisuutta kartoittavan Punaisen kirjan mukaan metsissä elää 833 uhanalaista lajia, eli vajaa kolmannes niistä. Hyvin monen uhanalaisuuden syy on juuri vanhojen metsien, kookkaiden puiden ja lahopuun väheneminen.

Täysin koskematon Kieluan vanha metsä ei ole. Mäntyjen runkoja nuolleet metsäpalot ovat todennäköisesti ihmisen sytyttämiä, tarkoituksella tai vahingossa. Ihminen on aikoinaan voinut laskea lampien ja purojen pintoja, jotta veden alta on saatu rantaniittyjä karjalle. Ilmansaasteet ja ilmaston lämpeneminen vaikuttavat täälläkin.

Risto Sulkava huomaa myös paksun tasapäisen kannon. Se näyttää sahatulta. Puu on voitu viedä täältä sahalle hevoskyydillä joskus sata vuotta sitten.

– Mutta vaikka yksi tai muutamia puita on kaadettu, se ei muuta tätä metsää eikä tee siitä ei-luonnonmetsää.

Vanhan metsän lajit ovat säilyneet ympärillä. Sulkava havaitsee erään ”hauskan pienen lajin”.

– Aarninappu on sieni, joka on erikoistunut vinoihin kuusiin. Se kasvaa sellaisten kyljissä.

Vinous ja vänkyryys ovat nekin usein merkki vanhuudesta.

Jos metsä avohakataan, lajit häviävät puiden mukana.

– Vanhan metsän lajisto ei palaa ikinä, Sulkava sanoo.

Siihen on monta syytä. Puu kaatuu nopeasti mutta kasvaa takaisin hitaasti.

– Vanha metsä ei synny kuin ajan myötä, järjettömän pitkän ajan myötä. Etelässä osa lajeista palaa sadassa vuodessa, mutta pohjoisessa vaaditaan jopa tuhat vuotta.

Etenkään vaativimmat lajit eivät ilmesty tuosta vain. Ne tarvitsevat juuri tietyt olosuhteet, kuten sen hitaasti vinoon kasvaneen puun, joka kaatuu ja alkaa lahota, ja jossa ensin kasvaa muita lajeja. Se vie monta ihmisikää.

Lajit eivät välttämättä palaa siksikään, ettei niillä ole reittejä, joita pitkin levitä ja kulkea. Avohakkuut katkaisevat verkostot. Vain lajeille, jotka elävät palaneissa metsissä, voidaan luoda uutta elintilaa ennallistavilla poltoilla.

EU:n biodiversiteettistrategiassa todetaan, että metsät, etenkin aarniometsät, ovat erityisen tärkeitä luonnon monimuotoisuuden suojelussa. Sen mukaan on kiireellistä varmistaa, että kaikki jäljellä olevat luonnonmetsät suojellaan tiukasti. Myös hallitusohjelman tavoite on, että luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen pysäytetään Suomessa.

– Jos halutaan suojella uhanalaisia lajeja, ihan ensin pitää lopettaa luonnonmetsien hävittäminen. Joka ikinen kilpikaarnainen mänty ja vanha kelo pitää säästää. Valtion täytyy lopettaa vanhojen metsien hakkuu kaikkialla Suomessa juuri nyt, Sulkava sanoo.

Risto Sulkava asuu lähellä Heinävedellä, jossa hän pyörittää vaimonsa kanssa Pirteä Pässi -nimistä tilaa. Heillä on lampaita ja kanoja. Sulkava on tullut vasta edellisenä päivänä Suomussalmelta Kainuusta, jossa hän oli tekemässä luonnonmetsätyöryhmän kartoituksia. Sinne hän myös palaa kolmen päivän kotiloman jälkeen.

– Kymmenen vuotta politiikan kabineteissa riitti. En suostu enää tekemään kuin konkreettisia asioita, joissa saa jotain aikaan. Kun ensimmäinen lapsenlapseni syntyi kesällä, lupasin, että yritän pitää maapallon elinkelpoisena.

Tärkeintä on hyvä ennakkotyö, muuten ikimetsiä ei löydä. Työryhmä tutki ilmakuvia, karttoja ja metsien ikätietoja, ennen kuin aloitti työn metsissä.

Sulkavan mukaan Suomen viimeiset ikimetsät ovat syrjäisissä paikoissa, usein kauimmaisen metsäautotien päässä olevan hakkuuaukean ja pöpelikön takana. Kun sinne kerran menee, ei kannata tulla heti pois. Kartoittajat nukkuvat teltassa ja laittavat ruoat trangialla – perusretkimuonaa ja Sulkavan omien kanojen munia. Metsässä menee neljä viisi päivää putkeen.

– Herään vartin yli kuusi ja alan kolistella kaveria hereille. Syyskuussa hämärä armahtaa seitsemän kahdeksan aikaan, kun metsässä ei enää näe.

Kartoitus vaatii lihasvoimaa ja kärsivällisyyttä. Pitää kulkea vaikeassa maastossa ja kyykkiä luupin kanssa. Ensin haetaan metsää, jossa on vanhuuden piirteet: vanhoja, eri-ikäisiä ja -kokoisia puita, monia puulajeja ja lahopuuta.

– Jos ne täyttyvät, etsimme muutaman uhanalaisen lajin, jotka osoittavat, että metsällä on pitkä historia. Päivässä tulee 20 000–30 000 askelta. Näen määrän puhelimesta illalla, kun lähetän hymiön vaimolle.

Vanha luonnonmetsä näyttää kutakuinkin samalta ympäri Suomea lukuun ottamatta saaristoa ja pohjoisinta Lappia. Hyvin pohjoisessa puut kasvavat hitaasti ja vanhakin puu voi olla vain reiden paksuinen. Kainuulaisessa kosteassa vaarakuusikossa lahopuuta ei koskaan kerry kovin paljon, koska puiden kasvu on hidasta ja lahoa­minen nopeaa. Etelässä rungot leviävät paksummiksi ja lahopuuta on runsaammin.

Suojelemattomia luonnonmetsien sirpaleita on löytynyt. Työryhmä on kirjannut ainakin 500 tällaista metsää, ellei jopa tuhat, valtion ja julkisyhteisöjen mailla. Yhteenvetoa ei ole vielä tehty. Sulkava arvioi, että Kittilän eteläpuolella niitä olisi noin 50 000 hehtaaria.

– Alueet ovat pelottavan pieniä. Olemme yllättyneet, miten huonossa kunnossa metsät valtion mailla ovat, ja niitä pienennetään hakkuilla koko ajan.

Koivunmantokuoriainen on kairannut kartan koivun runkoon. Se näyttää tietä metsän lajien ikiaikaiseen yhteis­eloon, johon ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa.

Metsä elää ja kasvaa myös maan alla. Esimerkiksi haavan juurakot saattavat olla satoja vuosia vanhoja, vaikka puu itse elää usein alle sata vuotta.

– Puiden latvuksissakin on oma eliömaailmansa, joka tunnetaan vielä huonosti, Sulkava kertoo.

Puhumattakaan metsän miljardeista mikrobeista, jotka haastavat hyvällä tavalla ihmisen immuunipuolustusta.

Vanha metsä ei ole mikään sammaloitunut muinaismuisto – vaikka sellaisiakin metsissä tietysti on – vaan dynaaminen systeemi. Myrskyt katkovat ja kaatavat puita, ja tilalle kasvaa uusia. Kuolleet puut tarjoavat ravintoa ja kasvupaikan uusille lajeille.

Sulkava löytää vanhan, vuosikymmeniä maassa maannen männyn pinnalta norjantorvijäkälän, jonka kirkkaanvihreissä varsissa on siellä täällä punaista.

– Tämä on hauska! Jäkälä muuttuu punaiseksi, kun kirva puree sitä.

Miltä tämä metsä näyttää tulevaisuudessa, sadan vuoden päästä? Jos se saa olla ja elää itsekseen, hyvin samanlaiselta kuin nyt, Risto Sulkava sanoo. Isoja puita on silloin vielä enemmän.

– Männyistä suuri osa on yhä elossa. Ne ovat jättiläishonkia, joita täältä nyt vielä puuttuu.

Jos ilmasto lämpenee, se näkyy metsissäkin.

– Se voi muuttaa tilannetta hyvinkin dramaattisesti. Esimerkiksi kuukkeli tarvitsee kovia talvia, jotka karsivat sen kilpailijaa närheä. Jos talvet lämpenevät, kuukkeli häviää kilpailun.

Metsien puulajien suhteet voivat muuttua ja sitä myötä metsässä asuvat lajit. Etenkin koivu hyötyy lisääntyvästä lämmöstä, kuusen lämpö panee koville. Kuusi kestää huonosti kuivuutta ja myrskyjä, joita lämpeneminen voi lisätä. Lisäksi kuusen tuholaiset, kuten kirjanpainajatoukka, lisääntyvät.

Sulkava ei mielellään käyttäisi sanaa tuholainen. Vanhassa luonnonmetsässä ne ovat harvoin ongelma.

– Kirjanpainajatoukat voivat syödä pari kuusta, mutta sitten tulee pohjantikka, joka syö toukat. Ei tapahdu sen kummempaa.

On hyvin tyyntä. Tuskin haapojen lehdet värisevät. Kiipeämme retkemme viimeisen harjanteen päälle. Maa pettää taas jalkani alla, sillä ihmisen paino on liikaa sammalen alla piilottelevalle ikivanhalle lahopuulle. Vieressä on kuitenkin nuori puu ja sen vielä kapoisa runko. Kun horjahdan, otan tukea puusta.

Kielua on valtion omistamaa ja Metsähallituksen hallinnoimaa monikäyttömetsää, jossa metsätaloutta ja hakkuita on harjoitettu kauan.

– Alueen metsissä on kaikkia ikäluokkia ­taimikoista uudistuskypsiin metsiin. Yli 80-vuotiaita puustoja on ­lähinnä puunkorjuun ulkopuolella olevilla jyrkillä rin­teillä sekä rantavyöhykkeillä, sanoo Metsähallituksen Järvi-Suomen tiimiesimies Jari Lassila.

Miksi nämä osat eivät ole osa Metsähallituksen alue-ekologista verkostoa?

– Verkoston täydentäminen on käynnissä, ja myös Kielua on ollut selvitystyön piirissä kesän aikana. Työ jatkuu vuoden 2022 loppuun. Kintturinne on lisätty verkostoon marraskuussa 2020, ja se näkyy luontokohteena myös retkikartta.fi-sivuilla.

Vaikka juuri tämä osa metsää säilyy, Kieluan alueella on suunnitteilla hakkuita paikoissa, joissa on hakattu aiemminkin tai joissa kesän myrskyt ovat kaataneet puita.

Luonnonmetsätyöryhmä on kertonut löytäneensä valtion mailta satoja vanhojen luonnonmetsien sirpaleita, joita ei ole suojeltu.

– Meidän näkemyksemme mukaan tuossa laajuudessa niitä ei löydy, sanoo metsienkäyttö- ja suunnittelujohtaja Hannu Lehtonen Metsähallituksesta.

Hän kertoo, että Metsähallituksessa on tutustuttu työryhmän aiempiin materiaaleihin. Viime kesänä Metsähallitus myös pyysi kansalaisia ilmoittamaan luonnonmetsäkohteista Lapissa.

– Tänä vuonna olemme palkanneet 12 ihmistä tekemään näiden pohjalta tarkastuksia metsissä. Tulokset selviävät talven aikana. Yksittäisiä kohteita löytyy, mutta ei laajoja kokonaisuuksia. Suomesta on hyvin vaikea löytää paikkoja, joissa maankäyttö ei näkyisi yhtään.

Lähteet: Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa (Metsäkustannus 2012) ja Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä (Maahenki 2010).

Moni lintulaji tarvitsee elääkseen vanhan ­metsän ympäristön.