Tytöllä on oikeus ajatuksiin ihmisen elämän hauraudesta, nälästä, karujen vuorten kauneudesta ahdistuksenkin keskellä. - - Maailman mahtavimmassa vuoristossa, tuhansien metrien korkeudessa. Hän on epäröinyt autioiden polkujen risteyksissä, tapaillut jalansijaa kivikkoisilla rinteillä, riipinyt puitten lehtiä ateriaksi päivä toisensa jälkeen, mitannut väsyneellä katseellaan matkaa joelle ja veden ääreen, ihmetellyt aamulla, jaksaako vielä tänään nousta jaloilleen rinkan painon alla.

Vilkaistaanpa karttaa.

Ladakh.

Se sijaitsee Keski-Aasiassa, Intian pohjoisimmassa kolkassa, Tiibetin naapurissa. Se on suunnilleen puolikkaan Lapin kokoinen, hyvin harvaan asuttu vuoristoautiomaa keskimäärin yli kolmen kilometrin korkeudessa. Kasvillisuutta alueella ei paljon ole, sillä Himalajan vuorijono estää sateiden pääsyn sinne. Niukka kasvillisuus puolestaan vähentää Ladakhin ilman muutoinkin vähäistä happipitoisuutta. Kuivuudesta huolimatta alueella on erittäin suuri riski joutua syklonin eli hirmumyrskyn riepoteltavaksi.

Varsinainen antiparatiisi.

Ladakhin suurimmassa kaupungissa, Lehissä, asuu nykyään vajaat 30 000 asukasta, puolet vähemmän kuin Rovaniemellä, ja neljäkymmentä vuotta sitten asukkaita oli vielä paljon vähemmän. Kaikesta huolimatta Leh on merkitty jopa pieneen pöytäkarttapalloon, ehkä siksi, että siinä kohtaa pallossa on mukavasti tilaa merkitä karttaan pienempiäkin tuppukyliä. Parinsadan kilometrin säteellä Lehin ympärillä ei ainakaan muutama vuosikymmen sitten ollut käytännöllisesti katsoen mitään asutusta.

Kulunut sanonta on tässä tapauksessa poikkeuksellisen osuva: nyt ollaan keskellä ei mitään. Vieläkin osuvampia kuvakielen ilmauksia nousee mieleen helposti, mutta olkaamme asiallisia, kun tarinakin on vakava.

Ei Ladakhinkaan tanhuvilla silti kaukana ihmiskunnan hulluudesta olla. Päinvastoin, pikemminkin sen ytimessä. Ladakh on aluetta, josta Pakistan, Intia ja Kiina ovat kiistelleet ja sotineet siitä lähtien, kun Intia jaettiin brittien siirtomaavallan päätteeksi vuonna 1947. Vuonna 1999 siellä oli jopa vähällä syttyä ydinsota.

Ajatellaanpa vielä, millainen maa Intia oli neljäkymmentä vuotta sitten. Se ei ollut vielä nyky-Intian kaltainen nouseva mahti vaan rutiköyhä kehitysmaa ajautumassa kohti vakavaa talouskriisiä. Esimerkiksi Suomen bruttokansantuote henkeä kohti oli vuonna 1981 peräti neljäkymmentä kertaa suurempi Intian vastaava. Neljäkymmentä! Ja Ladakh oli sellaisen maan äärimmäistä syrjäseutua.

Kuka sellaiseen paikkaan olisi halunnut huvikseen patikoimaan?

Liisa Koskimies Kokemäeltä.

Miksi sinä, Liisa, sinne jumalan selän taakse lähdit?

– Halusin olla vuoristossa. Ei se minusta siihen aikaan tuntunut jumalan selän taakse lähtemiseltä.

Liisa oli jo aikaisemmin ehtinyt reissullaan melkoiseen vuoristoon. Hän oli lähtenyt kuukausia aikaisemmin Intiaan tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja jatkanut sitten Nepaliin. Kahdeksan maailman kymmenestä korkeimmasta vuorenhuipusta on Himalajalla Nepalissa.

Liisa ei saanut Nepalissa vuorista kyllikseen, joten hän lähti pohjoisimpaan Intiaan, Kashmiriin, Himalajan ja Karakorumin vuorijonojen väliseen pussinperään ja suunnitteli pitkää patikkaretkeä vuoristoerämaassa.

Mikäs idea se oli?

– Olin sen verran nuori, että silloin mentiin vaan, halusin kokea, selittää Liisa ja mainitsee yhdeksi syyksi myös intialaisten ihmisten ystävällisyyden ja auttavaisuuden.

– Lähtö 400 kilometrin vaellukselle asutuksesta toiseen oli uhkarohkeata, toteaa Liisa nyt.

Matkaan lähdettiin liian vähin valmisteluin. Saksalainen poikaystävä Thomas kertoi olleensa Nepalissa samanlaisella taipaleella.

Liisa tapasi Thomasin Kashmirissa. Thomas ehdotti vaellusretkeä Ladakhissa, ja koska Liisa oli Nepalissa käyntinsä jälkeen suunnitellut tällaista matkaa, asia päätettiin.

– Ei hän mikään poikaystävä ollut, korjaa Liisa.

– Lyöttäydyttiin vain yhteen, kun molemmilla oli ajatus lähteä Ladakhiin.

Liisaa kyllä epäilytti kartan tyhjyys. Kyliä tai taloja ei ollut merkitty reitin varteen. Kun Thomas kuitenkin vakuutti asutuksia tietysti löytyvän, tyttö antoi periksi.

Kartta oli oikeassa, kyliä ja taloja ei ollut.

– Ennen lähtöä mielessä kyllä kävi, että pitäisi hankkia enemmän informaatiota ja kysellä ihmisiltä, Liisa sanoo.

Kun seudun autius paljastui, matkalaiset päättivät kääntyä takaisin. Vaellus alkoi viedä voimat, ja Liisa päätti jäädä reitin varteen lepäämään. Thomas vakuutti jatkamisen tärkeyttä, Liisa ei jaksanut.

Thomas jatkoi vielä matkaa luolaan, joka oli löydetty tulomatkalla. Se sovittiin tapaamispaikaksi. Lähtiessään Thomas kysyi, tulisiko Liisa varmasti.

Tarinassa pistää silmään ”poikaystävän” vastuuttomalta vaikuttava ratkaisu.

– Thomas sopeutui paremmin ohueen ilmanalaan. Hän kyllästyi, kun olin niin hidas: kävelin kymmenen metriä, ja happi loppui. Hän sitten sanoi jo aika alussa, että ei me voida jatkaa yhdessä, nyt mä jätän sut.

Minkälainen ihminen jättää rättiväsyneen vaelluskumppaninsa yksin erämaan armoille?

– Hänellä oli minusta mielenterveysongelmia, hän taisi olla narsisti. Olin itse asiassa tyytyväinen, kun erosimme. Hän oli kova jäkättämään.

Lepoa kesti kuusi päivää, eivätkä vaeltajat enää tavanneet toisiaan. Liisa oli eksyksissä.

Siitä alkoi neljäkymmentäkaksi vuorokautta kestänyt selviytymistaistelu.

Usein tuli Ladakhin laaksoissa mieleen, kuinka kauan on kulunut siitä, kun viimeksi puhuin ihmisten kanssa, Liisa sanoo.

Oli kuitenkin paljon ajattelemista. Ravinnon löytämisen lisäksi piti päättää, mihin kääntyy poluilla, mistä päin löytyisi ihmisiä. Maastosta oli haettava paras reitti ja asetettava tavoite. Seuraavaksi kuljen tuon vuoren ohi, tuonne joen varteen.

Ladakhin vuoret ovat kauniit. kaiken keskellä Liisa ajatteli, kuinka onnekasta kuitenkin oli, että ne sai nähdä.

– Ajattelin, että mahdollisuuteni selviytyä hengissä olivat fifty-fifty, sanoo Liisa nyt.

Ympäristön ja Liisan varusteiden perusteella olisi voinut tehdä pessimistisemmän ennusteen.

– Aamuyöt olivat hyvin kylmiä, ja minulla oli äidiltä peritty vanha makuupussi. Siinä oli reikiä, ja tuuli vei siitä höyhenet ympäri Intiaa.

Lätäköt olivat joskus aamuisin jäässä. Varsinaista ruokaakaan ei juuri ollut mukana eikä tarjolla. Kevät oli Ladakhissa vasta aluillaan, joten esimerkiksi marjoja tai pähkinöitä ei karusta maastosta löytynyt.

Onneksi Liisa tunsi kasveja keskivertokansalaista paremmin, hän oli nimittäin valmistunut Piikkiön puutarhakoulusta.

Kivikkoisilla rinteillä maa oli miltei täysin kasvitonta. Jokilaaksoissa oli matalia puita, kuten pajuja, joitten lehtiä vaeltaja söi. paikallisia kasveja on suomalaista raparperia muistuttava, tutun makuinen kasvi, jonka syömistä Liisa aluksi epäröi.

Mieleen muistui suomalainen varoitus, että raparperia on syötävä vain maidon kanssa. Vatsanväänteitä kasvin syöminen ei kuitenkaan aiheuttanut. Onneksi, sillä paha vatsatauti vuorilla olisi voinut olla kuolemaksi.

– Söin myös muurahaisten munia saadakseni proteiinia, Liisa täydentää Avun neljänkymmenen vuoden takaista juttua.

Pajun lehdet ja pikkukasvit ovat kevyttä ruokaa vuoristossa vaeltavalle. Liisa Koskimies ei kuitenkaan sano olleensa Ladakhissa ruuatta, vaan ilman valmistettua ravintoa.

Juomaveden saanti oli elossa säilymisen avain. Liisan reitti seuraili jokilaaksoja, sekä maaston paremman kuljettavuuden että veden vuoksi. Vesi oli puhdasta – samaa Himalajan vettä, jota Nepalissa myytiin litran pulloissa kahden paikallisen aterian hinnalla.

Ladakhissa elää villilampaita, joitakin antilooppeja ja jopa lumileopardeja. Liisan tielle ei isompia eläimiä sattunut, hän tapasi vain pieniä lintuja.

Ladakhin autioilla rinteillä ja hiljaisissa jokilaaksoissa Liisan mielessä oli usein kysymys omasta elämästä. Selviääkö tästä kyliin vai loppuvatko voimat, lipeääkö jalka kivikossa ja nilkka murtuu.

Nälkä piti kuitenkin ajatuksia kurissa. Nälkä määräsi, mikä huomisessa päivässä olisi tärkeintä. Nälkäkin opetti.

– Maailmassa niin monien ihmisten mielessä tärkein asia on, mistä saa seuraavan ruokapalan ja huomisen ravinnon, Liisa puhuu. Suomalainen yltäkylläisyys on maailmassa ehdoton poikkeus, ei sääntö.

Intian matkansa alussa Kalkutassa Liisa Koskimies näki nälkäiset lapset, suurkaupungin syvän kurjuuden.

Liisan hylännyt saksalainen vaelluskumppani ei lopulta ollut niin vastuuton tyyppi kuin olisi voinut pelätä. Hän oli ihmisten ilmoille päästyään ilmoittanut poliisille erämaassa harhailevasta nuoresta naisesta.

Liisa tapasi erämaassa ihmisiä jo ennen kuin poliisi ehti toimia. Hän yritti selittää hätäänsä kahdelle paimenelle, mutta nämä vain antoivat hänelle ruokaa ja jatkoivat sitten matkaansa.

Sellaisessa tilanteessa voisi heikkohermoisempi jo romahtaa.

Liisan onneksi paimenet olivat ymmärtäneet, mistä oli kyse. He eivät olleet voineet ottaa harhailijaa mukaansa, koska heillä ei ollut ylimääräistä ratsua.

Päästyään kotikyläänsä paimenet lähettivät matkaan pelastuspartion. Se löysi Liisan muutamassa tunnissa ja juotti hänelle ensiavuksi maitoa.

Liisa saattoi huokaista helpotuksesta.

Seikkailu ei silti ollut vielä kokonaan ohi.

Kylä oli sotilasalueella lähellä Kiinan rajaa. Liisa vietti siellä kaksi yötä ja olisi voinut joutua vaikeuksiin, jos sotilasviranomaiset olisivat alkaneet epäillä häntä vakoojaksi. Aluehan oli ja on edelleenkin sotilaallisesti erittäin tulenarkaa. Paimenten kertomukset Liisan tilasta olivat onneksi uskottavia.

Ladakhin vuoristolaisten keskuudessa ei ollut aihetta pelätä. Liisa kiittää asukkaita ystävällisyydestä ja auttamishalusta ja uskoo, että se on harvaan asutun maan eläjien ominaisuus. Hyvän muiston jättivät tietysti etenkin kyläläiset, jotka lähtivät pitkän ratsastusmatkan päästä häntä noutamaan.

Kaksi yötä levättyään Liisa jatkoi matkaansa. Kyläläiset olivat neuvoneet hänelle selkeän reitin Lehiin, Ladakhin alueen pääkaupunkiin, jossa asui tuolloin vain muutama tuhat ihmistä. Kaupunki sijaitsi alueen ainoan maantien varrella, ja keltainen autiomaa alkoi välittömästi sen laitimmaisten talojen takaa.

Lehissä Liisa pääsi viikoksi sotilassairaalaan lepäämään.

Seuraava etappi oli Kashmirin pääkaupunki Srinagar 400 kilometrin päässä. Se on Lehin lähin naapurikaupunki, ja vuonna 1981 se oli suunnilleen nyky-Iisalmen kokoinen.

Siellä Liisa sai yösijan retkeilymajasta, ja paikallinen kuvernööri maksoi henkilökohtaisesti hänen kulunsa.

Tässä vaiheessa voisi kysyä, mahtoiko koko keikka lopulta kannattaa.

– Ehdottomasti kannatti, vakuuttaa Liisa ja kehuu jälleen kerran intialaisten lämpöä ja ystävällisyyttä.

Samaan aikaan Kokemäellä, agronomi Jaakko Koskimiehen perintötilalla, pirisi puhelin lähes tauotta, kun sukulaiset, tuttavat ja lehtimiehet ympäri maan soittelivat kyselläkseen tilan tyttären kohtalosta. Liisan äiti, Marjatta Koskimies, vaivasi taikinaa ja teki ruokaa maatöistä saapuville nälkäisille pojilleen. Kaiken keskellä yritti Avun toimittaja tehdä haastattelua.

– Kaikkihan nämä meidän lapset ovat vähän halunneet matkustaa, hän vastaa kysymykseen, onko Liisalla, sisarusten toiseksi vanhimmalla, ollut kova kiire maailmalle.

Kovin huolissaan ei kotiväki osannut Liisan suhteen olla missään vaiheessa.

– Vaikeinta oli noin kuukausi sitten, kun ei tiedetty, oliko juuri meidän tyttö kateissa, Marjatta Koskimies kertoo.

Ulkoministeriöllämme oli siinä vaiheessa tieto ainoastaan Liisa-nimisen suomalaisen katoamisesta Himalajan ylängölle.

- -

– Ennen juhannusta saimme tytöltä Nepalista paketin, jossa oli jotain pientä kaikille perheenjäsenille.

Äiti sai maapallon toisella syrjällä kaukomatkalla olevalta tyttäreltään upean intialaisen puseron.

– Vasta siinä vaiheessa, kun tyttö jälleen pääsi ihmisten ilmoille ja häneltä itseltään kysyttiin sukunimeä, selvisi, että meidän Liisahan se.

- -

Kaiken hälinän tasapainottamiseksi Marjatta Koskimies sanoo, ettei hän koko aikana pelännyt tyttärensä puolesta muuta, kuin ettei arvokas meno-paluu lentolippu olisi kadonnut vuoristossa seikkaillessa.

Selvittyään takaisin sivistyksen pariin Liisa joutui heti keskelle mediasirkusta.

Ensimmäiseksi häntä haastateltiin Indian Express -lehteen. Toimittaja väritti tarinaa monessa kohtaa, ja kun Liisa lehden ilmestyttyä tapasi toimittajan uudestaan, tämä kuittasi höpöjuttunsa sanomalla, että tapahtumien värittäminen kuului asiaan.

Koska Suomen tiedotusvälineet eivät olleet vielä saaneet yhteyttä Liisaan, ne käyttivät lähteenään intialaislehtien horinoita.

Liisa oli aikonut jäädä vielä joksikin aikaa Intiaan, mutta kun hän näki suomalaisia lehtiä Suomen suurlähetystössä New Delhissä, hän päätti palata kotiin oikaisemaan virheellisiä tarinoita muun muassa rahattomuudesta, riidasta Thomasin kanssa sekä auringon pahasti polttamasta ihosta.

Oikaisuoperaatio ei onnistunut aivan täydellisesti. Esimerkiksi erään suuren suomalaisen yleisaikakauslehden – ei Avun – kesätoimittaja jatkoi intialaiskollegansa aloittamalla linjalla.

– Hän oli fiksannut tarinan jo valmiiksi päässään, ei hän minun sanomisiani kuunnellut. Kun luin jutun, totesin, että sehän on aivan vääristeltyä, Liisa muistelee.

Voisi helposti kuvitella, että kamppailu eloonjäämisestä Intian vuoristoaavikolla olisi hieman hillinnyt Liisan seikkailunhalua.

Vielä mitä.

Liisa jatkoi retkeilyä. Vuonna 2012 hän esimerkiksi patikoi maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin perusleiriin. Ei sekään ihan mikään iltakävely ollut, perusleiri on nimittäin 5 300 metriä meren pinnan yläpuolella keskellä Himalajan vuoristoa.

Liisa on nyt 63-vuotias ja valmistautuu pikkuhiljaa eläkepäiviin. Seikkailut ruskin loppuvat siihen.

– Olen säilyttänyt uteliaisuuteni, sanoo Liisa.