Valo leikkii puhtaanvalkoisilla seinillä ja saa ruokailuhuoneessa olevan Miikka Vaskolan akryyliteoksen läikehtimään.
Sisustussuunnittelija Helena Karihtalan, 49, on turha yrittää vakuutella, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. 1960-luvulla rakennettu tilava rivitalokoti on kuin arkkitehtuurin oppikirjasta: hillityn tyylikäs, muotoilun klassikoiden ja tarkkaan hiottujen yksityiskohtien taidonnäyte.
Kansien väliin 174-neliöinen asunto on päässytkin, sillä se esitellään Helenan kirjoittamassa Sisustajan käsikirjassa.
”Tykkään siisteydestä ja selkeästä tyylistä, mutta sekin on muistettava, ettei mikään koti näytä oikeasti samalta kuin sisustuslehdissä. Kun töissä on meneillään kiireinen rupeama, pyykit kasaantuvat ja työhuoneeni on täynnä tavaraa. Iän myötä olen tullut kuitenkin itselleni armollisemmaksi. Kyllä elämän jäljet saavatkin näkyä”, Helena pohtii.
Kun Helena osti yhteisen kodin puolisonsa Marko Kosken kanssa vuonna 2013, rivitaloon piti mahduttaa kaksi erillään ollutta elämää. Helenalla on edellisestä liitostaan 17-vuotias Tara-tytär, joka asuu yhä kotona. Markon 23-vuotias Huuko on jo muuttanut opiskelujensa perässä omaan asuntoon, mutta käy usein kylässä.
”Meillä molemmilla on pitkä menneisyytemme, joten tietysti yhteen muuttaminen vaati samoja kompromisseja kuin muissakin uusperheissä. Tosin kodin sisustaminen oli helppoa, sillä Marko tykästyi huonekaluihini niin, että kantoi valtaosan omista tavaroistaan suoraan varastoon”, Helena kertoo huvittuneena.
Kultaisen keskitien etsiminen on Helenalle tuttua myös sisustussuunnittelijan työssä, jossa hän auttaa pariskuntia rakentamaan kaikkia osapuolia miellyttävää, toimivaa kotia.
”Naiset ovat kai keskimäärin yhä kiinnostuneempia sisustamisesta, mutta tapaan nykyään usein myös pariskuntia, joissa mies päättää ja nainen peesaa. Suunta on selvästi muuttumassa. Sama on havaittavissa muodissakin. Nuoret miehet ovat tarkempia tyylistään.”
“Täydellinen koti syntyy tavallisesta arjesta”
Helenan lapsuudenkodissa Jäälissä ei ollut design-huonekaluja tai tarkoin mietittyä värien harmoniaa. Oulun kupeessa sijainnut omakotitalo oli silti tärkeä tukikohta, jossa viisihenkinen perhe vietti yhdessä arjet, viikon- loput ja lomat.
”Kotimme ei ollut pramea tai kalliisti sisustettu. Äiti vaihtoi verhot pari kertaa vuodessa, kesällä ja talvella. Ei 1960- ja -70-luvuilla juuri ollut sisustuslehtiä tai -ohjelmia, joista olisi haettu ideoita. Uusia huonekaluja ostettiin vasta tarpeeseen ja nekin haettiin lähimmästä kalusteliikkeestä”, Helena kertoo.
Rakkaimmat muistot kumpuavat silti lapsuudenkodista. Pihalle rakennettu leikkimökki oli Helenan ja siskojen valtakuntaa, josta juostiin sisälle vasta, kun äiti huusi syömään. Sukulaisia tupsahti kylään usein varoittamatta, eikä kyläilyistä sovittu kuukausia etukäteen niin kuin nykyään. Lauantaisin oli sauna- ja leivontapäivä, jolloin tuvassa tuoksui tuore pulla.
”Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, että mieleen jääneet asiat ovat lopulta hyvin yksinkertaisia. Ja niin se on nykyisessä kodissakin. Täydellinen koti syntyy omasta perheestä ja tavallisesta arjesta. ”
Perinteet ovat siirtyneet Karihtalan perheessäkin jo äidiltä tyttärelle.
”Tykkään laittaa ruokaa ja kattaa pöytään juhlapyhinä paremmat astiat. Visuaalisesti kauniit asiat tuntuvat olevan tärkeitä myös Taralle. Kun hän järjesti brunssin kavereilleen, hän halusi silittää pöytään juhlaliinan.”
Samat lähtökohdat Helena yrittää pitää mielessään, kun hän suunnittelee asiakkaidensa koteja.
”Asukkaat rakentavat kodin. Siksi sen pitää myös näyttää heiltä, eikä joltakin vieraalta sisustuskatalogilta. Ihmisillä on erilaisia tapoja ja harrastuksia, eivätkä kaikki ole innokkaita siivoajia. Kotia remontoidessa tai rakentaessa kannattaa miettiä ensisijaisesti sen käytännöllisyyttä.”Helena tykkää selkeistä ja puhtaista linjoista niin pukeutumisessa kuin sisustuksessakin.
Kritiikkiä KonMarille
Raivaaminen on päivän sana. Japanilainen Marie Kondo on saanut suomalaiset hurahtamaan KonMari-menetelmään, jossa ideana on karsia kaappien perukoilta kaikki turhat tavarat. Helenakin on pannut merkille, että moni haaveilee tavarakaaoksen taltuttamisesta.
”Minulta kysytään usein, kuinka eteisen kenkäröykkiön saisi kuriin tai miten koti pysyisi siistimpänä. Yhtä oikeaa vastausta on vaikea antaa, sillä kaikki on tapauskohtaista. Isossa perheessä järjestyksen ylläpitäminen on tietenkin vaikeampaa, koska sotkijoitakin on enemmän. Monen ongelman pystyy silti ratkaisemaan älykkäillä säilytystiloilla.”
Helena ei kannata minimalistista linjaa, jossa kaikki ylimääräinen on hävitettävä.
”Ymmärrän, että tavaraa ei voi kerätä loputtomasti, mutta kyllä kodissa pitää olla paikka myös esineille, joita ei ihan koko ajan käytetä. Tykkään esimerkiksi kirjahyllystä, vaikka sen jokainen kirja ei minua onnelliseksi tekisikään”, Helena sanoo.
Vaikka Helena ei tunnustakaan kiintyvänsä tavaroihin, hän ymmärtää ihmisiä, joiden on vaikea luopua esineistä niiden tunnearvon vuoksi.
”Jos kotiin on ostettu vaikka kallis ruokailuryhmä vuosikymmeniä sitten ja sen jälleenmyyntiarvo on romahtanut, huonekaluista luopuminen ottaa koville.”
Vanhuusvuosina takaisin pieneen kotiin
Toisaalta vanhakin voi nousta uuteen arvoonsa, kun se tulee uudelleen muotiin. Näin on käynyt esimerkiksi parjatuille mäntykalusteille, joita haalitaan nyt takaisin kirpputoreilta ja ullakoiden kätköistä.
”Ihailen koteja, joissa vanhat huonekalut kulkevat elämässä mukana niin, että yleisilmettä raikastetaan pienillä muutoksilla. Ne tuovat asuntoon juuri omanlaisensa sielun ja tarinan.”
Koditkin kulkevat asukkaidensa mukana oman elämänkaaren.
”Moni aloittaa pienestä opiskelijaboksista, mutta haluaa elintason noustua ja perheen kasvettua investoida isompiin asuntoihin. Vanhuusvuosina palaamme ikään kuin lähtöpisteeseen, koska ymmärrämme, että vähempikin riittää ja onni syntyy muusta kuin materiasta. Minusta se on huojentava ajatus.”
Helena muistaa yhä ensimmäisen rivitaloyksiönsä, joka oli vain kivenheiton päästä Jäälin-lapsuudenkodista. Romanttiseen tyyliin tykästynyt parikymppinen nainen väritti kodin vaaleanpunaisella, luonnonvalkoisella ja mustalla.
”Olin pankissa töissä ja nautin siitä, että sain päättää asioistani itsenäisesti. Se oli sellaista huumaavaa vapauden tunnetta, jonka varmasti jokainen ensimmäiseen omaan kotiinsa muuttava nuori kokee.”
“Muotioikkujen perässä ei tarvitse juosta”
Helenakin kulki tutun polun suurempiin neliöihin ja omakotitalovuosiin saakka. Oman talon rakennusprojekti 2000-luvun taitteessa antoi kipinän sisustussuunnittelijan työhön.
”Moni on kysynyt, miksi en jäänyt missi- ja mallivuosieni jälkeen muotialalle, mutta minusta sisustussuunnittelijan työssä on lopulta paljon samaa. Tässäkin trendit tulevat ja menevät, ja jokaisen on lopulta löydettävä tarjonnan joukosta oma tyylinsä.”
Helena kehottaakin suhtautumaan sisustamiseen rennommin ja pitkän tähtäimen suunnitelmilla sen sijaan, että juoksemme joka muotioikun perässä ja päivitämme kotia kauden trendivärein.
Lamavuosien hyvänä puolena Helena pitää sitä, että uudiskohteiden rakentamisessa on siirrytty maltillisempaan suuntaan. 250-neliöisten jättikotien sijasta rakennetaan nyt 130–160-neliöisiä taloja. Määrän sijasta kiinnitetään huomiota laatuun.
”Olemme Markon kanssa leikitelleet ajatuksella, että myöhemmässä elämänvaiheessa voisimme muuttaa vaikka kerrostaloon keskustaan ja pienempiin neliömääriin. Minusta on kiehtovakin ajatus, että elämä muuttuu ja kodit sen mukana.”
Kuvat: Kari Kaipainen
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 6/2017.
Lue lisää:
