Päivitetty, alkuperäinen versio ilmestynyt 6.6.2017

Suomen pääkaupungissa, suuren ostoskeskuksen baarissa valmistaudun ostamaan suodatinkahvia ja limsaa. Myyjä tervehtii minua englanniksi: Hello, how can I help you? Vastaan suomeksi, esitän tilaukseni: tavallinen kahvi ja tota, mitä limsoja teillä on? Minulta kysytään tilauksen tarkennusta, jälleen englanniksi, mutta jatkan tyynesti suomeksi, niin selkeästi kuin osaan, tehostaen vaikutusta hymyllä.

Aion tehdä ostokseni suomeksi. Niin olen tehnyt tässä kaupungissa ja kahvilassa aina. Mutta myyjä ehdottaa, voisimmeko puhua englantia. Ehdotus tuntuu hieman samalta kuin uskon naisista tuntuvan, kun tuntemattomat nipistelevät heidän takamustaan kadulla.

Ynisen tilauksen englanniksi ja saan lopulta kahvia.

En pidä englannin puhumisesta.

Olen lukenut pitkän saksan, asunut Virossa ja Norjassa, viettänyt pitkiä aikoja Venäjällä, Unkarissa ja Ranskassa. Osaan toistakymmentä kieltä. Tuttavapiiristäni moni on kotoisin kuka mistäkin, mutta englanninkielisiä ihmisiä tunnen yllättävän vähän.

Osaan toki englantiakin, mikäs siinä. Joka päivä luen ja usein kirjoitankin englanniksi. Silti aina kun joudun puhumaan englantia, ja tämä tapahtuu usein, koen epämukavuutta. En hallitse sarkasmia tai monimielisyyksiä. En tunne viittauksia David Bowien biiseihin enkä Sex and the City -sarjan kuvitteellisiin hahmoihin. Sanalla sanoen, olen tylsämielinen ulkomaalainen.

Nyt pohdin, koska minusta tuli tylsämielinen ulkomaalainen kotikaupungissani. Koska Helsingistä tuli sellainen, että englantia on sopivaa puhua asiakkaille kysymättä, osaavatko he sitä, tai haluavatko he puhua sitä?

Kielisosiologiset selvitykset vahvistavat havaintoni. Englantia tarjoavat kahviloissa länsimaista muuttaneet palvelusektorin työläiset. Kolmannen maailman maahanmuuttajat oppivat kebabbiloissaan puhumaan suomea ilman kotouttamiskoulutusta. Länsimaiset maahanmuuttajat, joita ei kutsuta maahanmuuttajiksi vaan expateiksi, taas eivät opi suomea usein sittenkään, vaikka asuisivat maassa vuosikymmenen.

Syynä on puhekulttuuri, jossa englantia hyvin puhuvan ei tarvitse oppia suomea. Ajatellaan nimittäin, että kaikki osaavat englantia.

Osaavatko kaikki englantia? EU:n kielibarometrin mukaan 30 prosenttia suomalaisista ei osaa. Suomessa on siis noin 1,7 miljoonaa ihmistä, jotka eivät osaa tehdä tilauksia kahvilassa Helsingin keskustassa. Minäkin tunnen heitä, esimerkiksi kuusikymppisen anoppini Outokummussa. Hän on postissa töissä. Tunnen myös kehitysvammaisen serkkuni Mäntässä, Venäjältä Suomeen muuttaneita inkerinsuomalaisia ja arabitaustasia maahanmuuttajia, jotka eivät osaa englantia.

Suomessa osataan englantia silti hyvin. Tutkimusten mukaan englannin taito on Suomessa lähes korkeinta tasoa maailmassa. Ei-englanninkielisistä maista vain muissa Pohjoismaissa ja Hollannissa englantia osataan paremmin. Monissa länsimaissakin englannin taito on melko harvinaista. Ranskassa 61 prosenttia väestöstä ilmoittaa, että ei osaa englantia, Espanjassa 78 prosenttia.

Ihmisillä on taipumus liioitella kielitaitoaan, joten todennäköisesti sujuva englannintaito on vielä huomattavasti tätäkin harvinaisempaa.

Yhteensä englantia osaa arviolta noin miljardi ihmistä, vähemmän kuin kiinaa. Maailman seitsemästä miljardista asukkaasta englannin äidinkielisiä puhujia on arviolta 500 miljoonaa tai seitsemän prosenttia. Toiset seitsemän prosenttia osaa englantia vieraana kielenä.

Jos olet matkustanut ympäri maailmaa ja sinusta tuntuu, että olet kaikkialla voinut puhua englantia, et ole käynyt joka paikassa. Tai sitten olet puhunut paikallisen eliitin pikemminkin kuin tavallisten ihmisten kanssa. Oikeasti 85 prosenttia maailman väestöstä, kuusi miljardia ihmistä, ei osaa englantia.

Suomen vähittäinen muuttuminen englanninkieliseksi on syvällisimpiä käynnissä olevia yhteiskunnallisia muutoksia. Toisin kuin maakuntamallista ja sote-uudistuksesta, siitä ei kuitenkaan ole päätetty missään. Asiasta ei ole eduskunnan keskustelupöytäkirjoja eikä think tankien mietintöjä.

Parisuhdelaista ja muutamista tuhansista pakolaisista järjestetään suuria mielenosoituksia puolesta ja vastaan, mutta kaikkia koskeva yhteiskunnan englanninkielistyminen tapahtuu ilman näkyviä vastalauseita tai asian aktiivista edistämistä.

Vähän kerrallaan korkeakoulut, yritykset ja kulttuuri muuttuvat englanninkielisiksi ilman, että kukaan pohtii tavoitteita tai seuraamuksia.

Tutustutaan kulttuuritarjontaan ympärillämme.

Finnkinon elokuvateattereissa Helsingissä on huhtikuisella viikolla tarjolla 37 elokuvaa. Niistä kotimaisia on viisi. 24 on englanninkielistä. Lisäksi on kolme ranskalaista, yksi italialainen ja yksi japanilainen elokuva sekä ranskalais-saksalainen ja ranskalais-iranilainen yhteistyötuotanto. Lapsille on myös ruotsalainen animaatio.

Suomen käännöskirjallisuudesta yli 60 prosenttia käännetään pelkästä englannista, vaikka juuri englanti on ainoa vieras kieli, jota monet suomalaiset osaisivat lukea. Koululaisista 95 prosenttia lukee ensimmäisenä kielenä englantia, vaikka englanti on kieli, jota voi helposti oppia koulun ulkopuolella esimerkiksi pop-musiikista ja tietokonepeleistä.

Radiossa soitettava musiikki? Kolmannes kotimaista, kaksi kolmannesta englanninkielistä, silloin tällöin poikkeustapauksena yksittäinen biisi jotakin muuta. Tv? Sarjoja Yhdysvalloissa tai Britanniassa asuvien kuvitteellisten ihmisten elämästä (Holby Cityn sairaala, Emmerdale), piirrettyjä, joiden hahmot asuvat Yhdysvalloissa (Simpsonit, Family Guy), tosi-tv:tä yhdysvaltalaisten keräilyinnosta ja pariutumisesta, historiadokumentteja, joissa yhdysvaltalainen puhuu natseista tai terroristeista.

Tiedättekö, että itse asiassa maailman eniten elokuvia tuotetaan Intiassa? Niinä vuosikymmeninä kun olen katsonut Suomen televisiota, muistan yhden ainoan kerran nähneeni intialaisen elokuvan.

Toisin kuin intialaiset elokuvat yleensä, se oli englanninkielinen.

Kahvilassa asiointi englanniksi on pieni asia. Kun ilmaisen ärtymykseni ystävälleni, hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Pieni asia ei sen sijaan ole, että Aalto-yliopisto on muuttanut pääosan kaupan ja tekniikan maisteriohjelmista englanninkielisiksi. Teknologian ja talouden erikoisaloja ei voi enää opiskella suomeksi Suomen pääkaupungissa. Yliopistosta valmistuvat tosin sijoittuvat vielä toistaiseksi paljolti suomenkieliseen työelämään, mutta se ei koulutuksen suunnittelijoita huoleta.

Helsingin yliopiston keskustampuksella seinälle on nostettu julisteita, jotka mainostavat tapahtumaa nimeltä Helsinki Challenge. Niissä lukee: Future cities require sustainable mindsets. A quest for life-changing solutions.

Yliopistolaissa sanotaan, että Helsingin yliopiston kielet ovat suomi ja ruotsi. Mutta elämässä yliopiston kieli on jo kauan ollut englanti. Hallinto lähettää sähköpostia, jota ei ole vaivauduttu kääntämään suomeksi.

Helsinki Challenge -kilpailussa suomalaiset tutkijat puhuvat toisilleen englantia juhlasalissa.

Avainsana on kansainvälistyminen, ja se on yksiselitteisen hyvä asia. On olemassa myös sellainen asia kuin monikulttuurisuus, ja se on huono. Siihen liittyvät nämä ählämien kielet. Mutta kansainvälinen opetusohjelma on englanninkielinen opetusohjelma.

Väliäkö siitä, että Suomessa asuvan siirtolaisväestön puhutuimmat kielet ovat maista, joissa englannin taito on melko harvinainen, Venäjältä, Virosta ja arabimaista.

Rautatientorilla on teltta, jossa yötä päivää vastustetaan toista telttaa. Halutaan, että Suomeen ei tule islaminuskoisia ulkomaalaisia, joilla on tumma iho. Mutta kaikki toivottavat tervetulleiksi englantia puhuvat johtajat ja professorit. Silti juuri näiden ihmisten vaikutus yhteiskunnan perusrakenteisiin on ratkaiseva.

Heidän tähdensä suomenkielinen tiede ja korkeakoulutus ovat katoamisuhan alla kuin saimaannorppa.

Kollega, joka toimittaa suomenkielistä tiedelehteä, kirjoittaa tilaajamääristä somessa: ”Ollaan sillä rajalla, kannattaako toimintaa jatkaa.”

Maailman kielistä 90 prosenttia on uhanalaisia. Ne saattavat kadota muutaman sukupolven kuluessa. Syyllisiä kehitykseen ovat koulutus, media ja politiikka. Useimmat kielet ovat vähemmistökieliä, joilla ei voi käydä koulua tai hankkia modernia maailmankuvaa. Kun ihmiset hylkäävät perinteiset yhteisöt, muuttavat ja omaksuvat modernin työn, kielet katoavat.

Olosuhteet, joissa maailmassa puhuttavat noin 7 000 kieltä ovat syntyneet, ovat erilaisia kuin olosuhteet, joissa niitä käytetään tänään. Maanviljelijöiden, metsästäjien ja kalastajien kommunikaatiovälineet ovat nyt työvälineitä. Virkamiehet, konsultit, toimittajat ja opettajat, yhä suurempi osa ihmiskuntaa, tekee työtä käsien ja koneiden asemesta kielen avulla.

Suomea käyttää päivittäisenä työvälineenä satojen tuhansien tai miljoonien ihmisten joukko, joiden työn tulos on sekin suomen kieltä. Mitä järkeä on kouluttaa näitä ihmisiä englanniksi?

Entä mitä saadaan tai menetetään, kun suomea ei käytetä ja työtä tehdään englanniksi?

Osallistun arkiseen kokoukseen. Läsnä on yhdeksän henkeä: seitsemän suomalaista, yksi erinomaista suomea puhuva venäläinen ja yksi suomea ymmärtävä saksalainen.

Molemmat ei-suomalaiset ovat asuneet Suomessa jo kauan, mutta kokous pidetään tietysti englanniksi. Ainoalle suomea puhumattomalle henkilölle ei tarjota mahdollisuutta integroitua suomenkieliseen työyhteisöön. Sen sijaan koko suomalainen työyhteisö muuttuu hänen takiaan alentuvasti ”kansainväliseksi”. En ymmärrä, miten hän kestää itseensä kohdistuvan huomion. Keskustelun rytmi on tönkkö. Huumori on väkinäistä. Asiat tulevat kyllä tavallaan hoidetuksi, mutta hauskaa ei ole kellään.

Englannin kieli, tai mikään kieli, ei ole universaali kommunikaatioväline, vaan aina tietyn kulttuurin tuote. Mikä hyvänsä kieli on korvattavissa toisella, kun tilataan kaljaa ja kysytään, mitä se maksaa. Mutta kun aletaan puhumaan asioista, joilla on oikeasti merkitystä, kielet ovat erilaisia. Ne muodostavat kulttuurin aluskasvillisuuden, joissa kasvaa kielestä riippuen aivan erilaisia ajatuksia ja mentaliteetteja.

Ajatus, ja kieli, jolla se ilmaistaan, ovat kietoutuneet toisiinsa. Samat melodiat soivat eri tavoin eri kielillä laulettuina. Värit, suunnat, liikkeet ja tunteet jäsennetään eri tavoin eri kielissä. Kokeellisesti on havaittu, että eri kielten puhujat liikuttavat silmiään eri tavoin, kun pitää kertoa, mitä videolla tapahtuu. Eri kielten puhujat siis jopa näkevät maailman eri tavoin.

Yksinkertainen puhekielisen suomen lause, esimerkiksi ”Enpä siinä sit viittiny ruveta enää vatuloimaan”, on hyvin vaikea ilmaista englanniksi. Eppu Normalin Murheellisten laulujen maa on lähes mahdoton käännettävä, koska laulun ymmärtäminen edellyttää monikerroksista kansallisen mytologian ja riimien tajua. Oikeastaan se edellyttää kokemusta Suomessa elämisestä.

Kun puhutaan englantia, ovat käytössä englanninkielisten assosiaatiomahdollisuudet. Kenelläkään ei silloin tule sanasta tukka mieleen sana kukka eikä viemärin tukkeutuminen. Mutta tukasta, hair, voi kylläkin tulla mieleen jänis, hare.

Jokainen kieli tarjoaa ajatukselle erilaisia haaratuvia polkuja. Jos suomen kieli pysyy suomen kielenä, siihen voi lainata sanoja englannista, sellaisia kuin yes tai jes, ja ne mukautuvat suomen kielen aluskasvillisuuteen. Suomessa jes ei enää tarkoita samaa kuin englannissa, yksinkertaista myöntymistä, vaan innokasta samanmielisyyttä. Jos suomi korvataan englannila kokonaan, katkeaa yhteys suomenkieliseen kulttuuriin. Silloin ei ole sellaisia vaikeasti englanniksi ilmaistavia toimintoja kuin viitsimistä, joutamista tai törttöilyä. Ei ole Jukolan Jussia, Hietasta tai viidettätoista yötä.

Kun käytetään vain yhtä kieltä, kuljetaan yhtä tietä. Suurin osa ajatuksista jää ajattelematta. Menneisyyden ovet pysyvät suljettuina, ja tulevaisuuteen pääsee vain yhtä reittiä.

Kysymys on samasta asiasta kuin talouden ja yliopistojen profiloinnissa. Suljetaan oppialoja ja korkeakouluja, jotta menestyttäisiin. Tuloksena ei ole menestystä, vaan kapea-alaisempi maailmankuva ja yksisilmäisiä ihmisiä. Näitä, jotka osaavat selittää koko maailman kempeleläisen kasvuyrityksen kahvihuoneesta käsin.

English sucks. Se imee elinvoiman kulttuureista, tekee maailmasta yhdenmukaisen kuution, josta kuuluu kaikkialla samanlaista jumputusta ja jossa vilkkuvat jäljitelmät Las Vegasin värivaloista.

Suomea muuttavat englanninkieliseksi lähinnä yritysten ja koulutuslaitosten strategit, jotka ovat itse asuneet englanninkielisissä maissa. Välillä joku yli-innokas, esimerkiksi entinen radiojohtaja Mikael Jungner tai Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa, ehdottaa, että englannista tulisi tehdä Suomen virallinen kieli.

Yksi keskeinen englannin taitoinen ryhmä loistaa yhteiskunnan anglofoniatalkoista poissaolollaan, nimittäin englannin kielen tutkijat ja professorit. He ymmärtävät, että kun puhutaan kansainvälisyydestä ja monikulttuurisuudesta, englannin kieleen siirtyminen merkitsee monokulttuuria. Mikä kulttuuri on kyseessä?

Englannin käyttöä suomen tai minkä hyvänsä muun kielen asemesta, perustellaan kansainvälisellä kilpailulla. Yliopistojen on koulutettava englanniksi, koska on kilpailu kansainvälisistä opiskelijoista ja tutkijoista. Firman on käytettävä englantia, koska se kilpailee markkinoilla. Ihmisten on opittava englantia, koska heidän on kilpailtava työelämässä.

Englannin kieli ei ole neutraali ja kansainvälinen asioiden hoitamiseen soveltuva kieli. Se on osa kansainvälisiä vallan rakenteita. Se on keino saada rahaa kilpailun avulla. Se on eräs versio ajatuksesta, jonka mukaan rahalla saa kaiken ja että tarvitsemme vain rahaa ja talouskasvua, niin kaikki järjestyy.

Kun rahaa hankitaan keinoja kaihtamatta, jyrätään kulttuurin aikaisemmat kerrostumat sileäksi. Silloin kaadetaan vanhat puutalot kuutiomaisten markettien tieltä ja lakkautetaan joutavanpäiväiset suomenkieliset kulttuuri-instituutiot, koska ostaminen on kansainvälistä touhua. Jäljelle jää betonia ja tyhjää merkityksettömyyttä, jonka päälle mainostoimisto tekee sloganin: Joensuu – City full of life. Lahti – Business city.

On helppo ymmärtää, mistä illuusio englannin kaikenkattavuudesta syntyy.

Internetin sivuista yli puolet on englantia. Eräiden arvioiden mukaan tieteellisistä artikkeleista jopa 80 prosenttia julkaistaan englanniksi. Maailman huippuyliopistojen listalla noin 20 ensimmäistä on englanninkielisiä. Kaikki tuntevat englanninkieliset pop-tähdet ja elokuvatähdet.

Toinen asia on, ovatko muunkieliset yliopistot tai pop-artistit todella niin paljon huonompia kuin englanninkieliset? Eivät tietenkään, mutta englanninkieliset yliopistot ovat mittatikku muille.  Englanninkieliset yliopistot ovat maailman rikkaimpia opinahjoja, jotka voivat ostaa työhön tutkijoita, joihin viitataan eniten. Koska yliopistoja rankataan, suomalaisessa maakuntayliopistossakin kehotetaan viittaamaan samoihin tutkijoihin. Samalla älyn käyttö yhdenmukaistuu kaikkialla ja ihmiskunta kokonaisuutena tyhmenee.

Englanninkieliset pop-tähdet ovat koko maailman tajuntaa muokkaavan bisneksen majakka, jonka valo loistaa kaukaisimpaankin kylään.

Oikeasti jonkin asian suosio ei silti ole tae sen laadusta. Muodin idea nyt vain on, että kaikki tekevät kaikkialla samaa, vaikka kyseessä olisi miten typerä asia.

Vallan ytimessä on mahdolllisuus määritellä normaali. Jos puhut Filippiineillä ihmisille suomea ja he eivät ymmärrä, se on sinun ongelmasi. Ei suomea kukaan Filippiineillä osaa. Mutta jos puhut Filippiineillä ihmisille englantia ja he eivät ymmärrä, se on paikallisten ongelma. Voit olla vihainen asiakas, vaatia parempaa palvelua.

Suurin osa filippiiniläisistä ei kuitenkaan voi oppia englantia kovin hyvin, koska koulut ovat huonoja, matkustusmahdollisuudet olemattomat ja netti alle puolella väestöstä. He joutuvat tyytymään englannin kielen korvikkeisiin köyhille ihmisille: vanhaan transistoriradioon, josta kuuluu englanninkielistä jumputusta, farkkuihin ja halpatuotanto-t-paitaan, jossa lukee slogan merkityksettömällä pseudoenglannilla.

Jos maailma on sellainen, että siinä menestyäkseen tulee osata hyvää englantia, Filippiinien köyhät eivät voi ikinä menestyä. Toisille englanti taas on äidinkieli. He saavat paukutella menemään United Airlinesin lentokoneilla minne hyvänsä, puhua omaa kieltään ja olettaa tulevansa ymmärretyksi.

Me kaikki muutkin puhumme heidän perheasioistaan.

Kirjoitan Googleen suomeksi ”Yhdysvaltain presidentinvaalit”. Haku antaa tulokseksi noin 80  000 dokumenttia. Haku ”USA:n presidentinvaalit” antaisi vielä 70  000 dokumenttia lisää. Haulla ”Ranskan presidentinvaalit” tulos on 6  800 dokumenttia, alle 5 prosenttia USA:n vaaleihin uhratusta palstatilasta. ”Intian vaalit” antaa tulokseksi 151 dokumenttia, ”Indonesian vaalit” 74.

Ollaan alle promillen tasolla Yhdysvaltain vaalien uutisoinnista, vaikka emme ole Yhdysvaltain vaan Suomessa, joka on maantieteellisesti yhtä kaukana Yhdysvalloista kuin Intiasta. Intian väkiluku on yli nelinkertainen Yhdysvaltoihin verrattuna, eikä Indonesiankaan väkiluku, 260 miljoonaa, valtavasti jää jälkeen Yhdysvaltain väkiluvusta, 320 miljoonaa.

Indonesian presidentin nimi on Joko Widodo. Ette ole kuulleetkaan? Häntä käsittelee noin kymmenkunta suomenkielistä nettisivua. Yhdysvaltain presidentin nimi taas on Donald Trump, josta taas, no olkoon. Jos olette lukeneet tätä tekstiä tähän asti, tiedätte Donald Trumpistakin varmasti kaikenlaista.

Kun englannin valta-asemasta yrittää keskustella, kuulee väitettävän, että raha määrää. Mutta itse asiassa raha puhuu englannin sijasta yhä enemmän kiinaa. Maailman suurimmat yritykset eivät ole yhdysvaltalaisia ohjelmistotaloja vaan kiinalaisia pankkeja. Silti internet-sivuista vain kaksi prosenttia on kiinaa.

Englannin kielen valta ei olekaan kovaa rahan valtaa vaan ideoiden ja tarinoiden pehmeää valtaa. Sitä voimakkaammin se kietoo meidät syleilyynsä. Tuhansien toimittajien yhteistyönä määrätään, että Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat 1  000 kertaa suurempi uutinen kuin Indonesian vaalit ja Lontoossa tapahtuva terrori-isku sata kertaa suurempi kuin verisempi terrori-isku Lahoressa. Tuloksena on vaarallisesti vääristynyt maailmankuva.

Jos osaa hieman muutamaa suurta kieltä, voi havaita, miten erikieliset uutiset keskittyvät aivan eri alueiden kysymyksiin. Englanniksi uutisoidaan valtavasti paitsi Yhdysvaltojen myös esimerkiksi Lähi-Idän asioista. Ranskaksi otsikoihin nousevat Afrikan asiat, venäjäksi Keski-Aasia.

Suomen median maailmankuva muistuttaa angloamerikkalaisen median maailmankuvaa. Jos lukee uutisia englanniksi, huomaa melko pian, että samat uutiset käännetään suomeksi nopeasti. Venäjän- tai ranskankielisistä uutisista saa turhaan odottaa, että edes kiinnostavimmista asioista kirjoitettaisiin suomeksi.

Meidän tulee luopua ajatuksesta, että maailmassa on jokin tietty yksi kieli, jota kaikkien kannattaa osata. Se ei ole totta, eikä ole koskaan ollutkaan. Maailmassa ei ole keskipistettä. Maailmassa ei ole yhtä tärkeää asiaa, joka kaikkien tulee tietää. Moninaisuus on maailman tärkein piirre.

Voisimme organisoida Suomen koulut uudelleen niin, että sanokaamme vaikka noin 15 prosenttia suomalaisista koululaisista opiskelisi englantia, saman verran kuin maailman ihmisistä sitä puhuu.

Loput koululaiset opiskelisivat kiinaa, espanjaa, arabiaa, ranskaa, portugalia, japania, hindiä, swahilia, turkkia, koreaa ja niin edelleen. Maailman suurimpia kieliä, joita puhutaan eri puolilla maapalloa. Järjestäisimme lapsille stipendejä ja vaihtomahdollisuuksia näitä kieliä käyttäviin maihin. Kutsuisimme maahanmuuttajakielisiä vanhempia pitämään kielikerhoa kouluun, opettamaan omia kieliään suomalaislapsille.

Sitten katsoisimme, miten Suomen talouden ja kulttuurin verkostot kehittyvät, kun uusi sukupolvi pääsisi työelämään. Olisiko vähemmän kansainvälistä, kun englantia ei enää opiskeltaisi ahkerasti? Vai ehkä jopa kansainvälisempää?

Kielitaito avaa maailman. Mutta kapea kielitaito sulkee maailman. Jos opetuksen tavoitteena on osata kieliä käytännössä, meidän on muutettava tapaamme ajatella kielitaidosta.

Yritykset ja ulkoministeriö maksavat suuria summia opettaakseen huipputehtävissä toimiville suomalaisille arabian tai venäjän alkeita, mutta itse asiassa näitä kieliä puhuvia lapsia ovat pihat täynnä Itä-Helsingissä.

Päiväkodeissa on töissä monien suurten kielten kuten venäjän, arabian ja espanjan, äidinkielisiä matalapalkkaisia puhujia, jotka hoitavat lapsiamme suomeksi, iässä, jossa lapset voisivat ilmaiseksi oppia uusia äidinkieliä.

Näin voi olla vain maassa, jossa ei koskaan pohdita kielitaidon merkitystä taloudelle, kulttuurille ja identiteetille vaan apinoidaan muita ja törmäillään heidän mukanaan seiniin. Let’s dance. ■

Päivitetty 12.1.2021 – ilmestynyt 6.6.2017