Lihantuotannossa käytetään menetelmiä, joiden takia eläimet kärsivät, sanoo toimittaja ja tietokirjailija Elina Lappalainen. Esimerkiksi eläinten käyttäytymisen tutkimus on todistanut, että emakoilla on tarve tehdä pesä, mutta porsastuotannossa emakot ovat häkissä, joka estää liikkumisen. Sikojen lihaskunto heikkenee, ja ne saavat kovalla alustalla makaamisesta lapapaiseita.

Lappalaisen mielestä eläinten lajityypillinen käyttäytyminen pitäisi mahdollistaa. Käytännössä emakkojen häkeistä ja lehmien parteen kiinni kytkemisestä pitäisi luopua siirtymäajalla.

”Siihen suuntaan on muualla jo menty. Esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa tiineytysaikana häkissä oloa on jo rajoitettu. En hyväksy sellaista tuotantoa, jossa joudutaan kohtelemaan eläimiä niin”, Lappalainen sanoo.

Hänen mukaansa aika on ajanut vanhan eläinsuojelulain ohi. Käsitys eläimistä on muuttunut. Ajatuksesta eläimistä omaisuutena on siirrytty sen tunnustamiseen, että eläimet ovat tiedostavia ja tuntevia olentoja.

”Kysymys on siitä, onko uudella hallituksella tahtoa tehdä kunnianhimoista ja modernia eläinsuojelulakia. Nykyinen laki on kaksikymmentä vuotta vanha, eikä se takaa eläinten hyvinvointia. Tarvitaan selkeät minimivaatimukset. On hurskasta toivoa, että yleisluontoisilla tahtotilajulistuksilla saataisiin edistystä aikaiseksi.”

Tiineytyshäkeistä luopumisen lisäksi eläinsuojelulailla pitäisi Lappalaisen mielestä määrätä kivunlievitys pakolliseksi vasikoiden sarvenalkujen polttamiseen ja muihin kivuliaisiin toimenpiteisiin.

”Vasikoiden sarvenalut poltetaan ihon läpi luuhun asti, ja palovammaan sattuu päivien ajan. Sitä ei voi hyväksyä.”

Lappalaisen mielestä lainsäädännön tehtävä on turvata eläinten hyvinvoinnin minimitaso.

Kuluttajille, jotka haluavat eläimille minimitasoa paremmat olosuhteet, olisi tarjottava tietoa. Hän peräänkuuluttaa kauppaan hyvinvointimerkkiä.

”Kuluttajilla ei ole juuri valinnanvaraa, jos he haluavat syödä lihaa. Marinadien maut ovat epärelevantti erottautumiskeino. Luomu on valvottu järjestelmä, ja siinä on tiettyjä parannuksia, mutta se ei ole eläinten hyvinvointimerkki. Luomusta tekee kalliimpaa luomurehu, eikä kaikkia motivoi maksaa siitä. Monissa maissa on tarjolla free range -tuotettua lihaa.”

Sillä tarkoitetaan ”vapaana” kulkevaa eläintä.

Lappalaisen mukaan lihayhtiöiden markkinointi hämärtää tilannetta.

”Kuluttajatarvetta eettisemmille vaihtoehdoille on vaikea synnyttää, jos kuluttaja kuvittelee, että kaikki on jo hyvin. Elintarviketeollisuus on onnistunut hyvin viherpesussaan. Kuluttajilla ei ole realistista käsitystä eläinten oloista, miten huonosti suomalaiset eläimet keskimäärin maatiloilla voivat. Tällä hetkellä kananmuna on ainoa tuote, jossa kuluttaja voi suoraan vaikuttaa tuotantoeläimen tuotantotapaan. Free range voisi olla kuluttajalle edullisempi kuin luomu.”

Suomi tulee jälkijunassa. Täällä puhutaan vain halpuuttamisesta.

”Missä viipyy vapaan possun liha? Hyvinvointimerkki myös tarjoaisi tuottajille mahdollisuuden saada lisäarvoa investoinnistaan.”

Tiukoilla hyvinvointikriteereillä lihaa ei voitaisi tuottaa nykyisiä määriä. Lappalaisen mielestä lihaa syödäänkin liikaa.

”Lihasta on tullut jokapäiväistä arkiruokaa. Liha on liian halpaa. Se on väärä kehityssuunta. Jos syötäisiin vähemmän lihaa, voitaisiin panostaa siihen, että tiedettäisiin, mistä liha on peräisin ja voitaisiin tarjota eläimelle arvokas elämä.”

Lappalaisen mukaan on huolestuttavaa, että kuluttajat ovat yhä etääntyneempiä eläintuotannosta ja siitä, mistä ruoka tulee.

”Lapsille on epäselvää ruoka-aineiden alkuperä. Vanhemmat kaunistelevat, kiertelevät ja valehtelevat. Lapsia ei saa huijata. Osa vanhemmista ei osaa vastata lasten kysymyksiin. Jonkun on vastattava.” ■

Elina Lappalainen on perehtynyt lihantuotantoon. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa: Syötäväksi kasvatetut ja Nakki lautasella.