Lapsenlapset kehuivat television Putous-sarjaa. Yritin katsoa, mutta ei naurattanut yhtään. Eikä miellyttänyt. Joku terävä keskustelija, joka osaa sanoa nasevasti, naurattaa enemmän. Vaimonikin on aika hyvä tässä. Yksi sana voi riittää. Vaikka olen itse yksitotinen ja huono kertomaan vitsejä, pidän kovasti huumorista – varsinkin tilannekomiikasta.

Nuorena urheilin paljon ja ajattelin, että minusta tulisi voimistelunopettaja. Mutta vanhempi veljeni pelotteli, että joutuisin seisomaan tuntikausia talvipakkasella luistelukentän vieressä. Muutin mieleni ja halusinkin sitten urheilutoimittajaksi. Ajattelin, että pääsisin katsomaan kaikki pelit.

Olen hidas hämäläinen, enkä tee kovin äkkinäisiä päätöksiä. Vaimoa harmittaa, kun minun pitää aina pitkittää ja harkita asioita. Olen silti muuttanut kantojani joissain asioissa. Nuorempana olin mustavalkoisempi, vanhemmiten näkemykset ovat avartuneet.

Avioliitossa sparraamme koko ajan toisiamme, mutta perusongelma on, että meillä on ihan erilainen temperamentti. Vaimoni on feministi, ja hänellä on voimakkaat mielipiteet. Hän huomauttaa välillä, että "olet isiltä perinyt patriarkaalisen näkemyksesi". Hän näkee ne vivahteet. Olen ollut alusta asti naispappeuden kannattaja.

Nykyään hiihtäminen on kaikkein kivoin laji. Meillä on pieni mökkiosuus Saariselällä. Sieltä löytyy hyviä latuja, joissa ei tule vastaan liian jyrkkiä mäkiä. Suuret alamäet ovat alkaneet vanhemmiten pelottaa. Kauniissa talvisessa luonnossa liikkuminen on nautinnollista, jotenkin puhdistavaa.

Pettymyksiä en ole koskaan ottanut kovin vakavasti, enkä niitä juuri muistakaan. Mutta jos joku läheinen tai vaikkapa hyvä työtoveri on pettänyt luottamukseni, se on ollut vaikea paikka, melkeinpä henkinen sokki. Luottamuksen rakentaminen sellaisen jälkeen ottaa aikaa. Se, että yrittää unohtaa ja nähdä asianomaisen monet hyvät teot ja ominaisuudet, ei aina riitä täyteen luottamukseen.

Jokaisessa on paljon hyvää, vaikka se ei aina tule esiin. Tämä on suurinta, mitä elämä on opettanut. Jos joku on vaikea tai ärsyttävä, taon itselleni, että tässä ei ole kaikki. Koitan nähdä hyviä puolia.

Harrastan historiaa, ja kirkkohistoriaa aivan intohimoisesti. Pari vuotta sitten tein kirjan Turun piispantalosta ja sen asukkaista. Vastaan tuli hauskoja juttuja: ”Kerran arkkipiispa Lehtosen kaksi nuorinta lasta olivat kahdestaan piispantalossa. Presidentin adjutantti soitti Kultarannasta, ja pikku Mikael vastasi. Adjutantti kuuli, etteivät vanhemmat ole kotona, mutta kertoi, että presidentti Paasikivi on tulossa sunnuntaina tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen. Mikael vastasi reippaasti: Hyvä on, antaa tulla vaan!”

Olen huomannut vasta viime vuosina, että olen huono kuuntelemaan. Puhun ja saarnaan, mutta en ole mikään sielunhoitajatyyppi, joka paneutuu toisen asiaan. Keskusteluissakin kuuntelen huonosti, kun mietin jo, mitä itse seuraavaksi sanoisin. Kuuntelemisen taidon puute on suurin ongelmani. Yritän opetella sitä.