Suomalaisen kerrostalon hississä Anu Partanen, 45, sanoo naapureilleen aina ”hei”. Keskustelu saattaa kuitenkin tyssätä siihen, sillä Partanen ei aina keksi, miten rupattelua kuuluisi jatkaa.

”Mihin sä olet menossa?” voisi olla liian tungetteleva kysymys. ”Oletko menossa töihin?” menisi pieleen, jos naapuri sattuisi olemaan työtön.

– Amerikkalainenhan ei varo tällaisia rajoja, Partanen sanoo.

Yhdysvalloissa hissikeskustelu jatkuisi lisäkysymyksillä, ja lisäksi kysyjä kertoisi päälle vielä omatkin kuulumisensa.

Partanen ehti tottua tällaiseen arkeen New Yorkin Brooklynissa, missä hän asui yhteensä kymmenen vuoden ajan.

Aluksi uusi, sosiaalinen elämä oli suomalaiselle rasittavaa, mutta ajan mittaan Partanen alkoi pitää paikallisista tavoista – siitä, että ”ihmiset viestittivät ystävällisistä aikeista”.

– Se on pieni mutta iso asia. Se muuttaa kokemusta arkipäivästä, Partanen pohtii videopuhelun välityksellä kotonaan Helsingin Herttoniemessä.

Nykyään toimittajataustainen Partanen työskentelee asiantuntijana kansainvälisten suhteiden kysymyksiin erikoistuneessa konsulttitoimisto Nordic West Officessa. Työssään hän pohtii esimerkiksi sitä, miten Yhdysvaltain politiikan käänteet vaikuttavat yritysten toimintaan.

Vuonna 2018 Partanen muutti amerikkalaisen miehensä ja silloin yksivuotiaan tyttärensä kanssa Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Paluumuuttoon oli monia syitä, mutta päällimmäinen niistä oli lapsi.

Yhdysvalloissa yrittäjänä toimineella Partasella ja hänen opettajana työskennelleellä miehellään ei ollut oikeutta minkäänlaiseen vanhempainrahaan tai -lomaan.

Partanen hoiti lastaan kotona ja teki samalla osa-aikaisesti töitä. Hänen puolisollaan oli kuukausipalkkainen työ yliopistolla, mutta työpäivät saattoivat newyorkilaiseen tyyliin venyä niin pitkiksi, että tämä tuli kotiin vasta lapsen mentyä nukkumaan.

– Pohdimme, millaista elämää haluamme elää perheenä, hän sanoo.

He esittivät toisilleen konkreettisia kysymyksiä tulevasta: Kun lapsi kasvaisi, miten he maksaisivat päivähoidon? Kuinka paljon lapsen koulutus maksaisi? Miten saavuttaa tasapaino, jossa molemmat vanhemmat voisivat käydä työssä mutta myös viettää aikaa lapsen kanssa?

Alkoi vaikuttaa siltä, että olisi kaikin puolin järkevää muuttaa Suomeen.

Yhdysvaltoihin Anu Partanen muutti vuonna 2008. Lähdön syynä oli sekä työ että rakkaus. Partanen oli saanut stipendin puolen vuoden amerikkalaiseen koulutusohjelmaan, mutta hän oli tavannut myös nykyisen aviopuolisonsa Trevor Corsonin jo aiemmin konferenssimatkalla Bostonissa.

Ennen kuin päätös pysyvästä muutosta syntyi, etäsuhteessa eläneet Partanen ja Corson olivat matkustelleet vimmaisesti Suomen ja Yhdysvaltain väliä kahden vuoden ajan.

New Yorkiin asettauduttuaan Partanen kuitenkin ahdistui, vaikka pintapuolisesti olisi voinut kuvitella hänen elävän todeksi unelmaa.

Pohtiessaan syitä omalle pahoinvoinnilleen Partanen tajusi nopeasti, kuinka perustavanlaatuisia Suomen ja Yhdysvaltain väliset erot olivat – eikä vähiten se, miten yhteiskunta oli järjestetty.

Partanen perehtyi teemaan niin syvällisesti, että hän kirjoitti aiheesta omakohtaisen tietokirjan. Vuonna 2016 ilmestynyt The Nordic Theory of Everything: In Search of a Better Life (Pohjoinen teoria kaikesta: Parempaa elämää etsimässä) oli myyntimenestys, ja sen kustansi Harper Collins, yksi maailman suurimmista kustantamoista.

Partanen kuvaa Yhdysvaltoja kaksijakoiseksi ja sekasortoiseksi maaksi. Amerikkaan mahtuu Piilaakso innovaatioineen ja teknologioineen, ja maassa arvostetaan paitsi yritteliäisyyttä myös ahkeruutta ja luovuutta.

– Ihmiset panostavat omaan yhteisöönsä mutta näkevät itsellään myös suuria mahdollisuuksia, Partanen sanoo.

Silti maa on epätasa-arvoinen, ja yhteiskunnalliset palvelut ja rakenteet ovat retuperällä. Kaupunkirakenne on monin paikoin hajonnut, eikä kaupunkisuunnittelua tehdä kunnolla. Siksi myös liikenneyhteydet ovat huonoja, tai keskellä kallista New Yorkia voi olla romukasalta näyttävä tontti.

Partanen todisti myös, kuinka stressaantuneita amerikkalaiset olivat – vaikka nämä olisivat edustaneet taloudellisesti hyvinvoivaa ylempää keskiluokkaa.

– Aikaisemmin olisin sanonut myös, että kaikessa sekasorrossaan Yhdysvallat on energisoiva ja innostava, mutta tällä hetkellä on vaikea nähdä sitä sellaisena.

Partanen ajattelee, että alun perin ajatus amerikkalaisuudesta on ollut kaunis. Maan perustuslaista kumpuaa, että yksilöllä on oikeus tehdä mahdollisimman paljon itseä koskevia päätöksiä ja että yksilöä koskevat päätökset tehdään mahdollisimman lähellä häntä itseään.

Yksi perustuslain tavoite on ollut suojella kansalaista valtiovallan mielivallalta. Niin korkealle yksilönvapautta arvotetaan.

Partanen ottaa esimerkiksi koulut: Niitä kehitetään paikallisesti, ja oppilaiden vanhemmat saavat vaikuttaa kouluja koskeviin päätöksiin. Niitä myös rahoitetaan paikallisesti.

Sillä on kuitenkin kääntöpuolensa: kun yhtenäistä linjaa ei ole, koulujen väliset erot maan sisällä ovat valtavia.

Kun Partanen tuli Yhdysvalloissa raskaaksi, hän ja hänen miehensä olivat molemmat freelance-yrittäjiä. Kummallakaan ei ollut työnantajaa, joka olisi tarjonnut heille sairausvakuutuksen. Niinpä he ottivat sellaisen itse Obamacaren kautta.

Pariskunta palkkasi vakuutusneuvojan, joka ohjeisti, että kannattaisi ottaa keskivertoa kalliimpi vakuutus: jos synnytyksessä tapahtuisi komplikaatioita, vakuutus kattaisi esimerkiksi lapsen tehohoitokulut.

Vakuutus maksoi pariskunnalle 2 000 dollaria kuussa. Itse piti valita myös raskausajan lääkäri sekä sairaala, jossa halusi synnyttää.

– Amerikassa joutuu tekemään hirveästi omaa laskentaa riskeistä. Ja silti laskuja tuli, vaikka meillä oli hieman kalliimpi vakuutus.

Yhdysvaltain-vuosinaan Partanen koki ahaa-elämyksen: holhoojan maineessa oleva pohjoismainen hyvinvointivaltio mahdollistikin paljon enemmän yksilönvapauksia kuin Yhdysvaltain malli.

Vaikka keskivertoamerikkalainen on usein ystävällinen, talkoohenkinen ja avulias, amerikkalainen yhteiskunta ei ole rakennettu toimimaan samojen ideaalien varaan.

Siinä, missä Suomessa valtio muistaa tulevia perheitä äitiyspakkauksella, Yhdysvalloissa ystävät ja sukulaiset järjestävät tuleville äideille baby shower -vauvakutsuja.

– Se on ihanaa, ja voi ajatella, että ei siihen tarvita valtiota väliin, kun ystävä ja perhe auttavat. Mutta kaikilla ei ole niitä, Partanen sanoo.

Hän ei halunnut itselleen vauvakutsuja, eikä hänelle sellaisia järjestetty. Suomalaiset ystävät kuitenkin onnistuivat haalimaan Partaselle suomalaisen äitiyspakkauksen, jonka he lähettivät tulevalle äidille New Yorkiin.

Kun Partanen avasi paketin, hän alkoi itkeä.

Amerikkalaisuuden ytimeksi on kuvattu sitä, että kuka tahansa voi tulla Yhdysvaltoihin ja menestyä omalla työllään. Äidinkielellä tai uskonnolla ei ole ollut väliä. Amerikkalainen on ollut ihminen, joka omalla työllään on voinut tavoitella amerikkalaista unelmaa, Partanen muistuttaa.

– Sekin on siinä mielessä muuttunut, että republikaanipuolueessa on ajattelua, että ei voi olla amerikkalainen, jos ei ole valkoinen tai kristitty.

Kun Partanen muutti New Yorkiin vuonna 2008, Barack Obamasta oli juuri tullut maan ensimmäinen musta presidentti. Se tuntui uuden aikakauden alulta.

Hiljalleen Partasen kaltaiset, demokraattipuoluetta kannattavat liberaalit kuitenkin joutuivat pettymään. Viimeistään Donald Trumpin presidenttiyden myötä oli selvää, että Yhdysvalloissa oli avoimen rasistisia ja maahanmuuttajiin vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä – ja heitä oli paljon. Partanen ajattelee nyt, että  Trump voi aivan hyvin voittaa marraskuun vaalit.

– En näe mieltä arvailla vaalien lopputulosta, koska tosiasiassa sitä on hyvin vaikea ennustaa. Itse toivoisin, että Joe Biden voittaa, hän sanoo.

Partanen kuitenkin näkee tiettyjä arvoja, joita sekä republikaanit että demokraatit kunnioittavat. Yksi niistä on perhe: amerikkalaiset ovat arjessaan lapsi- ja perherakasta kansaa. Toisaalta myös yhteiskunta olettaa, että monen asian hoito on perheen vastuulla, ei valtion.

Toinen kummankin puolueen arvostama asia on uskonnollisuus. Ihmiset käyvät kirkoissa ja harjoittavat uskoaan, ja uskonnottomuus yhdistetään moraalittomuuteen, Partanen sanoo.

Usein amerikkalainen ajattelee myös, että ongelmien ratkaisu lähtee yksilöstä itsestään.

Se on hyvä periaate, mutta Partanen näkee myös sen kääntöpuolelle: yksilö syyttää monista ongelmista itseään sen sijaan, että vaatisi yhteiskunnalta enemmän.

Koko kansan parissa ilmiö näkyy hyvinvointibisneksen ja erilaisen self helpin –oman avun – suurena kysyntänä.

Jos Helsingin Herttoniemessä haluaa mennä sunnuntaiaamuna kahville, täytyy kävellä hetki. Partasen kotitalon alakerrassa ei ole kivijalkakahvilaa. Sellaisia asioita hän silloin tällöin kaipaa New Yorkista.

Partaselta kysytään usein, kaipaako hän takaisin Yhdysvaltoihin. Koronan aikana ikävä ei juurikaan ole iskenyt. Helsingissä saattaa elää suhteellisen normaalia elämää, ottaa polkupyörän alleen ja rullailla vapaa-ajalla lähes maaseutumaisiin maisemiin pandemiaa pakoon. New Yorkissa se olisi mahdotonta.

Silti Partanen ajattelee, että joskus vielä. Syykin on tiedossa: hän haluaisi, että hänen lapsensa saisi elää kotimaassaan.

– Haluaisin, että hän kokisi arjen, jossa ihmiset suhtautuvat avoimesti ventovieraisiinkin.

Koska sellainenkin Amerikka on olemassa: keskusteleva, kontaktia ottava ja avoin.