Terveisiä Alanyasta! Siinä paikka, jonne en kuvitellut koskaan matkustavani. Seurana oli eläkkeellä oleva ystäväni, joka ei ole koronan takia matkustanut puoleentoista vuoteen.

Älkää menkö sinne, siellä on se kamala Erdogan, meille sanottiin. Mutta nyt, kun jonnekin viimein pääsee, ei jaksa välittää siitä, kuka hullu mitäkin maata johtaa.

Ja Turkki oli helpoin vaihtoehto: sinne menemiseen vaadittiin rokotustodistuksen lisäksi vain lyhyen maahantulokaavakkeen täyttö. QR-koodi tuli heti.

Kävin toissa kesänä Kreikassa, ja koodia sai odottaa melkein matkaa edeltävään iltaan asti. Repii hermoja, kun ei voi olla varma, toteutuuko koko reissu.

Paikan päällä koronan kanssa ei lepsuiltu. Meiltä mitattiin kuume heti hotelliin tullessa. Aamiaisbuffetissa ei voinut valikoida, vaan muovipleksin takana päivysti täti, jolle osoitettiin, mitä ruokia haluaa. Ruoat olivat kaukana, ja ne piti valita summamutikassa. Illallisella sain elämäni parasta perunamuusia. Ei olisi uskonut, että juuri Turkissa saa niin hyvää muusia!

Muutenkin Alanya oli ihana. Halpaa, ystävällisiä ihmisiä, syyskuun siedettävä lämpö. Missään ei näkynyt toilailevia turisteja. Menin tosin tapani mukaan aikaisin sänkyyn, joten säästyin ehkä sen takia riehujilta.

Aamulla puoli kuudelta läheisestä moskeijasta kaikui rukous, johon sitten heräsi. Ravintoloitten sisäänheittäjät olivat päällekäyviä. Mutta sekään ei häirinnyt. Haluan mieluummin, että minut heitetään ravintolaan sisään kuin sieltä ulos.

Hotellin mieshieroja kutsui minua ”Sweetieksi”, mikä tuntui aavistuksen kiusalliselta. Me too -kampanja ei ole vielä rantautunut Turkkiin.

Ystäväni hermostui välillä kauppiaitten tyrkyttämiseen.

– Where are you from? kysyi noin kymmenes myyjä hyökätessään peräämme kadulla.

– I’m from the moon, ystäväni mutisi.

– Lopeta, minä kuiskasin.

– What’s your name? myyjä jatkoi.

– My name is Johnny Weissmuller!

Myyjä repesi nauruun ja paljasti harvenneet hampaansa.

– No no, your name is Jorma!

Lähdimme kävelemään.

– Jos sä oot tommosella Johnny Weismuller -tuulella niin me ei voida mennä enää kauppoihin, sanoin.

Seuraavan päivänä lähdin liikkeelle yksin ja sovitin tunikaa. Myyjä tarkisti koon tunikan niskalapusta.

– Herrajumala! hän taivasteli. – Liian iso!

Hän sanoi ”herrajumalan” juuri kuten suomalaistädit sen sanovat. Turisteilta oppii yhtä sun toista.

– Onko tämä ensimmäinen kertasi Alanyassa? kysyi eräs tarjoilija myöhemmin.

Kerroin olevan.

– Herrajumala! hän mylvähti järkyttyneenä. Nauroin hänelle. Saattaa olla ensimmäinen kerta, mutta ei viimeinen.

Välillä tunsin omantunnon älähtävän siitä, että matkustin juuri Turkkiin. Maan ihmisoikeustilannehan on, mitä on. Toisaalta Alanyassa pidettiin liikuttavan hyvää huolta kulkukissoista. Kadunkulmissa ja ravintoloitten terasseilla oli ruoka- ja vesikuppeja niitä varten. Hotellin vastanoton silkkisohvillakin ne saivat vapaasti lojua. Kissaoikeudet, onhan sekin parempi kuin ei mitään.