Poikani pääsee ylioppilaaksi kesäkuun toinen päivä. Pitopalvelu on tilattu, kutsut lähetetty, puku hankittu. Kaikki näyttää hyvältä.
Jostain syystä olen ollut alakuloinen. Lakkiaiset tuntuvat jotenkin lopullisemmilta kuin hänen 18-vuotispäivänsä. Minun työni kasvattajana on todellakin tehty. On ihanaa nähdä, millainen ihminen lapsestani on tullut, on ihanaa luottaa siihen että hän pärjää elämässä. Mutta silti. Olen aina ylpeillyt sillä, etten tarraudu asiohin ja ihmisiin vaan katson eteenpäin.
En ylpeile enää.
Aika menee liian nopeasti
Haluaisin pysäyttää ajan juuri tähän. Haluaisin tehdä hänelle ruokaa ikuisesti. En kestä ajatusta hänen huoneensa tyhjentymisestä, vaikka saan siitä itselleni työhuoneen ja paljon lisää kaappitilaa. Viimeistään tammikuussa on lähtö edessä, kun armeija alkaa. Ja ehkä jo ennen sitä opintojen aloittaminen jossain muualla kuin Helsingissä. Sitä paitsi poikani on tekninen tukihenkilöni. Jos television kaukosäädin temppuilee, kuka tulee auttamaan? Naapurin setäkö?
Tuntuu, että vanhojen tanssien jälkeen asiat ovat edenneet pikakelauksella. Kutsunnat, kirjoitukset, penkkarit. Myös pituutta on kertynyt lyhyessä ajassa, vaikka pelkäsinkin, että hän on perinyt minun kääpiögeenini. Hän sanoikin muutama vuosi sitten: ”Jos mä jään pienikokoiseksi, niin se on sun syys!”
No, isän geenit pitivät huolen siitä, ettei minun tarvitse räpiköidä syyllisyydessä loppuikääni.
Omissa lakkiaisissani olin masentunut
En ole kovin itkuherkkä ihminen, mutta pari päivää sitten olin vähällä purskahtaa itkuun keskellä katua. Voi olla, että käyn myös läpi omia lakkiaisiani yli kolmekymmentä vuotta sitten. Tilanteeni oli hyvin erilainen kuin pojalla nyt. Olin masentunut ja hajalla. Pidin välivuotta Teatterikorkeakoulusta ja kirjoitin samalla ylioppilaaksi. Lukio oli jäänyt kesken, kun pääsin kouluun. Toinen romaani ei suostunut syntymään. Esikoisteokseni oli kehuttu melkein pilalle. Nyt olisi sitten pitänyt panna vielä paremmaksi. Minua vaivasi käsittämätön väsymys ja tunne siitä, että olen pettänyt kaikki. Oli niin paha olla, etten pystynyt edes itkemään.
Sen tytön takia minä itken nyt.
”Onnea ei voi saada kiinni”
Aion pitää lakkiaisissa puheen. Sitä varten kävin läpi muistiinpanojani, pojan hauskoja sanontoja vuosien varrelta. Ne olivat ihania ja riipaisevia. ”Onnea ei voi saada kiinni”, hän sanoi kerran. ”Onni pitää itse ajatella.”
Periaatteessa minun pitäisi äitinä antaa elämänohjeita, mutta se menikin toisin päin.
Entä tämä: ”Maailma syntyi niin, että ensin tuli alkuräjähdys, sitten muurahaiset ja sitten mikkihiiret.”
Annan itselleni luvan itkeä
Olen myös katsellut vanhoja valokuvia, vaikka sekin koskee. Erityisen liikuttavassa kuvassa hän seisoo unisen ja haavoittuvan näköisenä tukka pörrössä pihalla, päällään musta toppaliivi jossa lukee Monte Carlo. Ensin en pystynyt katsomaan kuvaa kuin pari sekuntia. Nyt annan itselleni siedätyshoitoa ja olen pidentänyt kuvan katsomisaikaa. Suunnitelmani on katsoa sitä niin paljon, ettei itketä enää.
Minua varoiteltiin aikoinaan synnytyksestä ja yövalvomisista. Tästä ei varoittanut kukaan.
Mutta voihan olla, että kaikki menee luontevasti ja omalla painollaan sitten, kun hänen on aika muuttaa kotoa pois. Siitä huolimatta annan itselleni luvan itkeä estottomasti.
Hyvää matkaa, rakas ihminen!
Apu 22/2018
