Iivo Niskasen pronssi 15 kilometrillä jäi Suomen ainoaksi mitaliksi hiihdon MM-kisoissa. Mitaleihin tuijottaminen on aina jossain määrin pinnallista, mutta aikuisten huippu-urheilussa menestys on silti oleellisin mittari.
Se, kuinka realistisia suuren yleisön tai lehtien kansissakin esitellyt jopa 10 mitalin mahdollisuudet missään vaiheessa olivat, on luku sinänsä. Totuus ja toiveet tuppaavat sekoittumaan sitä enemmän, mitä läheisempi laji on, mutta myös joukkueen omasta 4-5 mitalin tavoitteesta jäätiin selvästi.
Kisojen jälkeen isoimmat otsikot on revitty hiihtoryhmän sisäisistä ongelmista. Hiihtäjät arvostelivat suksiaan läpi kisojen peitellysti ja lopulta suoraankin, kun Krista Pärmäkoski antoi ymmärtää suksiparin pilanneen hänen mitalitaistelunsa naisten kisojen 30 kilometrin päätösmatkalla.
Huollon puhemiehenä toiminut Ari Marjetta latasi Ylelle, että huoltoa on suolattu heti sprinttipäivästä asti enemmän kuin latuja.
Suomen maajoukkueiden huoltajana 20 vuotta toimineen Marjettan mukaan korjattavaa on sekä itse työssä että varsinkin uusien tulokkaiden käytöksessä. Suksiongelmat pitäisi ennen julkisia lausuntoja käydä läpi huollon kanssa ja muutenkin kunnioittaa kaikkien työtä.
- Tarvitaan lisää johtajuutta, käytöstapoja ja urheilijoilta oman kaluston tuntemusta. Nyt joukkueessa on auktoriteetti- ja johtajuusvajetta, Marjetta kommentoi Ylelle.
Yksin vai yhdessä?
Hiihdon pitkäaikaiselta päävalmentajalta Reijo Jylhältä jäi isot saappaat, joita nimenomaan huoltopäällikön paikalta noussut Krista Pärmäkosken henkilökohtainen valmentaja Matti Haavisto ei ainakaan vielä ole kyennyt täyttämään.
Haaviston valmennustietämystä ei niinkään ole kritisoitu, ja henkilökohtaisilla valmentajilla on arjessa muutenkin suurin rooli. Mutta johtaa ja kommunikoida päävalmentajan pitää osata, niin sisään- kuin ulospäin.
Jylhän aikaan yksin puurtamisen kulttuuria säädettiin voimakkaammin joukkuetoiminnan suuntaan, mutta kokenut Jylhä kehittyi myös erittäin taitavaksi tulkitsemaan ja kuuntelemaan urheilijoiden yksilöllisiä tarpeita. Nyt etenkin nuoremmat hiihtäjät ovat toivoneet suurempaa yhtenäisyyttä käytännön harjoittelusta lähtien.
Oma lukunsa on sisäisen viestinnän ongelma, josta yksi oire oli Kerttu Niskasen ulostulo. Niskanen kiisti Matti Haaviston lausuman, että hän jättäytyi kolmenkympin kisasta pois omasta tahdostaan. On normaalia, että tiukoissa tilanteissa ja pettymyksen hetkillä tunteet kuohuvat, mutta näin ristiriitaisia tilanteita ja lausuntoja ei ammattiurheilussa yksinkertaisesti saisi esiintyä.
Heitto, jonka mukaan Haaviston poliisitausta ei varsinaisesti valmista nykyaikaiseen viestintään ja johtamiseen, on toki irvailua – mutta kommunikaatio-ongelmat maajoukkueessa ovat ilmeisen tosia.
Tuleeko muutoksia?
Suomalaisessa urheilussa ja etenkin sen niin sanotuissa perinnelajeissa dilemma tuntuu edelleen olevan, suhteutetaanko tulokset kultaisten takavuosien tai muiden maiden menestykseen vai omien urheilijoiden perustasoon.
Hiihdon kaltaisessa kestävyysurheilussa muutamassa kuukaudessa harvoin tapahtuu ihmeloikkia ainakaan parempaan suuntaan. Esimerkiksi Pärmäkoski hiihti Seefeldissä suunnilleen tämän kauden tasollaan, mikä riitti parhaimmillaan 1,4 sekunnin päähän pronssista. Myös Iivo Niskanen, Ilkka Herola, uransa päättänyt Matti Heikkinen ja aikuisten arvokisadebyyttinsä tehnyt Eveliina Piippo voidaan laskea onnistujiin.
Jälkipyykissä kannattanee ikuisen resurssivertailun ja yksittäisten suoritusten vatvomisen sijaan keskittyä ensi alkuun siihen, että sisäinen eripura ja hiertävät asiat saataisiin purettua pois avoimesti keskustelemalla – ja mieluummin muualla kuin julkisuudessa.
Mutta sekin on mahdollista, että valmennus- tai huoltoportaaseen tulee muutoksia. Urheilijoita kun ei voi vaihtaa, eikä etenkään miehissä ole edes näköpiirissä kovan tason nuoria lupauksia.
