Jos on sattunut onnistamaan, tuttavapiiriin kuuluu joku Aino Sepon kaltainen. Suvun, perheen, ystävien, kollegojen tukipilari, olkapää ja apu – se, joka jakaa taakkaa, kuuntelee, toimii, keksii ratkaisut ja löytää oikeat sanat, kannustaa.

Oikean elämän partiolainen ja sen sosiaalinen omatunto, filosofi, tarmokas ja tunneherkkä, joka valvoo aamuyön sudenhetkiä ystävän kanssa. On läsnä, kun kohtalo vetää maton toisen jalkojen alta, suree rinnalla, mutta muistuttaa myös, että syödä pitää ja nukkuakin.

Hoitaa työnsä – toisinaan kuusi teatterinäytöstä viikossa ja harjoitukset päälle – ja Näyttelijäliiton luottamustoimensa, pyörittää oman pesueen arkea, kodin ja talouden, muutot, mökkiongelmat, auton, veneen, hajonneet koneet. Remontit, kun keittiön katto romahtaa niskaan, sähköt ovat poikki, vesi katkaistu, hissi käyttökiellossa. Selvittää, reklamoi, muistuttaa.

Nyt Aino Seppo, 61, pyytää jo jarruttelemaan: ei kiitos sankarin viitalle ja uhrautujan myllynkivelle!

Aino sanoo, että useat ihmiset tekevät monia asioita ja vastaavat isoista asioista.

– Heissä on ihan muitakin ihmisiä kuin miehiä isojen firmojen johdossa. Heitä, jotka eivät näy merkittävinä päättäjinä ja toimijoina, vaikka ovatkin yhtälailla selviäjiä vaikeista tilanteista ja saattelevat kaiken karikoiden läpi. He niitä sankareita ovat! Minun tekemiseni vain sattuu näyttäytymään tuolla tavalla niputettuna paljolta. Tosin välillä mietin, että ihan hyvin tässä voisikin pyörittää keskisuurta yritystä…

Tivauksen edessä hän arvelee, että auttavaisuus tulee lapsuuden perheestä: arvomaailma oli sellainen, että pidetään huolta ja tuetaan. Ainon isä aloitti teologina ja päätyi kasvatustieteen professoriksi, äiti on kirjastonhoitaja. Ainon lapsuudessa perhe asui jonkin aikaa Belgiassa.

– Kaikki liittyy ajatukseen siitä, että tekee sen minkä voi. Yrittää muuttaa asioita omasta mielestään paremmaksi. Välinpitämättömyys on pahinta.

Auttamishalun keskellä on itsesuojelunkin pelattava. On rajattava, opittava sanomaan, että nyt en ehdi. Niksitkin auttavat.

– Teen listoja, en koko ajan pidä asioita mielessä. Ja omaa aikaa on otettava. Käyn teatterin aamutunneilla treenaamassa ja erilaisilla kursseilla, jolloin voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että nyt en voi tehdä muuta. Vapaata täytyy pitää, pyjamapäiviä, jolloin en tee mitään.

Kiltti ja auttavainen vetää puoleensa hyväksikäyttäjiä, ihmissuhteiden pummeja – niinkö?

– Aina on ärsyttänyt se, että sotketaan kiltteys ja tyhmyys keskenään. Ne ovat kaksi eri asiaa. Jos haistan hyväksikäyttöä, kerran voin tehdä ja auttaa, mutta sitten ei enempää – loppu. En todellakaan ole se helpoin tyyppi, joka aina suostuu ja venyy.

No, on yksi, jota ei lasketa, rakas sellainen, ja hän löytyy Ainon läheltä, mutta palataan häneen hieman myöhemmin.

Aidosti auttavainen ei toimi vastavuoroisuutta odottaen. Aino sanoo, että kyse ei ole vaihdantataloudesta.

– Ei sitä sen takia tee, että nyt kun autan sinua, olet minulle velkaa. Ei se niin mene, vaikka niin se tulee usein menneeksi, useimmiten ihmiset muistavat. Se on ystävyyttä ja luottamusta, vastavuoroista välittämistä.

Sen Aino pääsi – tai oikeammin joutui – toteamaan runsaat neljä vuotta sitten.

Lue Aino Sepon haastattelu Avun juhannustuplasta 25–26/2019! Jutussa hän kertoo muun muassa siitä, miten hän selvisi lapsensa vakavasta sairastumisesta ja miksi hän antaa puolisolleen Esko Salmiselle erivapauksia.