Tumma, kylmä vesi aaltoilee hiljalleen parikymmentä senttiä kanootin partaasta. Mela uppoaa siihen, uudelleen. Hiekkatörmä liukuu ohi. Järveen sortuva hiekka on jättänyt mäntykankaan reunimmaisten puiden juuret paljaaksi. Yksi petäjä puolittain makaa törmässä, latva on kääntynyt kasvamaan kohti taivasta.

Tämä on Lentua. Kun kainuulaiset talonpojat soutivat tervaa kohti kaukaista Oulua toissavuosisadalla, Lentua oli kansainvälisen kaupan solmukohtia. Nyt Lentua on Oulujoen vesistön suurin säännöstelemätön järvi, sen vedenpinnan tasoa ei siis ihminen laskujoessa voimalalla säätele.

Tervan vuoksi Kainuussa lyötiin nurin roimasti metsää ja tehtiin tuhansia tervahautoja. Terva-aika sai kainuulaisen näkemään metsän rahana, mutta tervavoitot valuivat Oulun porvareille.

Yhtä paljon kuin metsän maakunta, Kainuu on järvien maata.

Järvistä on saatu kalaa, niiden rannalta heinää karjalle sekä ihmisille asuinpaikkoja kivikaudesta lähtien. Mutta ennen kaikkea järvet ovat olleet kulkureittejä.

Matkamme tervareitin järville ja sen luontoon alkoi aivan toukokuun lopussa. Eipä olisi kesänaluksi uskonut: ensimmäiseksi vuokra-auton käynnistämisen jälkeen käytin pyyhkimiä päällä, jotta tuulilasi puhdistui lumesta. Kun pääsimme laskupaikalle, jonne Urpo Piirainen oli kanootin tuonut, oli sentään puolitoista astetta plussaa.

Kuhmolainen Piirainen vuokraa Eräpiira-yrityksensä kautta kanootteja ja kajakkeja. Eräpiira myös opastaa matkailijoita ja järjestää koskikelluntaa Kuhmon keskustassa. Lentua on tietenkin tuttu ja matkailijoitakin järvellä käy kesäkuukausina paljon.

Huolehtiminen kuulunee työnkuvaan. Viimeisiksi sanoikseen Piirainen nimittäin vannotti meitä olemaan varovaisia. Kuvaaja Antti Vettenranta eli Vettis on onneksi kokenut meloja.

Hengissä ja kuivana päästäänkin Kotasaareen, joka on Lentuan luonnonsuojelualuetta. Kotasaareen on lähtöpaikastamme Isojoelta kohtuullinen melomismatka, eikä suuria selkiä tarvinnut ylittää. Se on myös hyvä esimerkki Lentuan monista, melko isoistakin hiekkarantaisista saarista.

Saaren itärannan muodostaa korkea ja melko jyrkkä harju, joka kasvaa mäntymetsää. Harjun juurella on reissun ensimmäinen tervahauta, varvikon ja sammalen peittämä kehä, jonka reunavallit kohoavat kankaasta selvästi. Keskellä on painauma ja yhdellä sivulla aukko ja aukon alla oja.

Tervanpolttajat tekivät suppilopohjasta tiiviin saven, tuohen tai kaarnan avulla. Haudan keskelle, suppilon pohjalle, asetettiin puinen putki eli kynä, jota myöten terva valutettiin talteen.

Tervapuiden valmistelu oli aloitettu jo jokunen vuosi ennen haudan rakentamista. Poltettavaksi päätetyt männyt kolottiin, kaarna kuorittiin osin pois ja puu jätettiin kasvamaan muutamaksi vuodeksi. Näin mänty alkoi tuottaa enemmän pihkaa, josta saatiin tervaa.

Puut lyötiin syystalvesta poikki, kuljetettiin hautapaikalle ja pilkottiin polttoon sopiviksi haloiksi, säröksiksi.

Seuraavana keväänä tehtiin hauta. Särökset ladottiin suppiloon niin, että ohuempi pää osoitti suppilon keskipisteeseen ja paksumpi tuli kohti haudan reunaa. Näin tervahaudasta muodostui mäntyhalosta ladottu puolipallo, joka peiteltiin turpeilla ja sammalilla.

Yleensä tervahaudan halkaisija oli kymmenisen metriä, mutta joskus jopa useita kymmeniä metrejä.

Kotasaaren haudan penkasta kasvaa mäntyä, halkaisijaltaan ehkä parikymmensenttistä. Keskeltä kohoaa koivu ja muutama nuori leppä. Aikaa hautahommista on kulunut.

Vesistökartasta hahmottaa, miten pienet Oulujoen latvavedet yhdistyvät vähitellen suuremmiksi, virtaavat järviin ja edelleen alemmas. Mitä lähemmäs merta mennään, sitä kapeampi on vesistö, kunnes merenrannassa se on enää jokisuun levyinen.

Tämän suppilon laajassa alkupäässä nousemme mäntyharjannetta. Suojeltu metsä on talousmetsävuosien jäljiltä puustoltaan tasalajista männikköä, vaikka luonnostaankin mänty tässä kai viihtyy. Järripeipot sirauttelevat harjun juurella, jossa männikkö muuttuu koivikoksi ja sitten rämeeksi.

Tervaa poltettiin Suomen metsistä vientiin satoja vuosia, sillä maailmalla sille oli kysyntää. Euroopan sota- ja kauppalaivat, vähäpätöisiä jokilotjia ja hiekkajaaloja myöten, piti suojata vedeltä mahdollisimman hyvin. Kuten puisen veneen omistajat tietävät, tervaus pitää aluksen kunnossa.

Puolitoista vuosisataa sitten näillä mailla harjoitettiin laajaa ja alkeellista kemianteollisuutta, joka tuotti huomattavan osan koko Suomen tervasta.

Kainuu oli monella tapaa ihanteellinen tervanpolttoalue, jos ei paikallisille, niin muille. Metsää oli paljon, väki köyhää ja ansaintamahdollisuuksia vähän.

Halpa työvoima oli touhussa tärkeää. Sitä tarvittiin paljon.

Tervatynnyrin koko – kruununleimalla taattu – oli standardi 125 litraa. Tervatynnyrillisen tuottaminen vaati kymmenestä viiteentoista miestyöpäivää, eikä siihen ole laskettu kuljetuksia. Keskikokoinen tervahauta tuotti ehkä puolensataa tynnyriä tervaa.

Tervabisneksestä väitöskirjansa tehnyt Tero Toivanen arvioikin eräässä artikkelissaan, että ”tervanpoltto oli kainuulaiselle väestölle ja luonnolle pääasiassa ennemmin kirous kuin pelastus”.

Kotasaaren sisään ei tuule, aurinko pilkistää. Kuulohavainnot aaltoilevat: kun käki kakoo ennen kukuntaansa, ääni tuntuu tulevan muutaman metrin päästä niskan takaa, asettuu sitten jonnekin suoaukean taakse.

Paluu kanootilla vastatuuleen tuntuu pitkältä, vaikka jätän kuoritakin alta pois välikerrokset ohutta merinopaitaa lukuun ottamatta. Mutta tuolla jo näkyy betonisilta, jonka takana on piilossa luiska, josta lähdimme liikkeelle.

Jostain suolle levinneen joen takaa ilmaantuu pikkulokki. Sen noenmustat siivenaluset heijastuvat melkein rasvaksi tyyntyneen veden pinnasta.

Telkkiä ui Lentuankosken niskalla parvi, koiraita koreine soidinsilmineen ja naaraita. Muutama laskee kosken alkuun, sukeltelee ja ui vaivatta vasten virran imua. Lentua lähtee siitä syöksyyn. Me emme tulleet Lentuaa myöten. Jätimme kanootin Urpo Piiraisen noudettavaksi ja ajelimme koskelle. Parkkipaikalta kosken rantaan pääsee esteetöntä kulkutietä.

Lentuankoski on suurharvinaisuus Oulujoen vesistössä. Ennen sotia vesistössä oli roppakaupalla suurempia ja hurjempia koskia. Pian sotien jälkeen ne kaikki kahlittiin vesivoimaloilla. Koskirakentajien himon ymmärtää: vedessä on hurjasti voimaa, kun se syöksyy kuohuina alaspäin.

Lentuankoskea on perattu tervansoutua ja myöhemmin puunuittoa varten. Pääuoman rinnalla virtaa kapeampi ja rauhallisempi uoma, ihmisen rakentelema möljä, josta on päässyt laskemaan ja nousemaan ohi kosken kovimpien kuohujen. Tällaisia reittejä tehtiin suureen osaan vesistön koskia jo 1800-luvun alkupuolella.

Tervavene, eli paltamo, kasvoi pituutta kun tervanpolttoaika eteni. Yksi edellytys isommille veneille oli juuri koskien perkaaminen.

Aluksi tervaveneissä kulki alle kymmenen tynnyriä kerrallaan, myöhempinä vuosina jopa yli kolmekymmentä.

Vaihdetaanpa seuraavaan päivään ja tervavenettä suurempaan alukseen. Kouta-laiva on juuri ohittanut nostosillan päät metrin parin turvavälillä. Joen partaalla on parkissa parikin suurta nosturia. Niiden edessä Kajaaninjoessa kelluu leveä rauta-alus, selvästi iäkäs. Kylkeen on maalattu nimi, Tornator. Saimaalta Oulujoen vesistöön tuotu alus on juuri nostettu viimeiset metrit.

Yhtäkkiä voimakas tuuttaus. Valkoinen höyry purkautuu laivamme savupiipun juuresta höyrypillin eli visselin kautta. Visseli huutaa hyvinkin puoli minuuttia, ennen kuin kippari Ollis Leppänen löysää höyrypillin narusta.

Näin Kouta-laiva toivottaa uuden historiallisen aluksen tervetulleeksi.

– Ainahan pitää katsoa, kenellä on pisin visseli, Leppänen virnistää.

Toisin kuin Tornator, Kouta kulkee höyryllä. Visseli on myös höyrypannun varaventtiili, joten pilliä voi huudattaa niin pitkään kun pannussa painetta riittää.

Kouta jyskyttää kohti Oulujärveä. Vauhti tuntuu kovalta, jos sitä vertaa eiliseen melomiseen Lentualla. Konevoima olikin jo osin voittanut lihasvoiman, kun Kouta laskettiin tähän vesistöön 1920-luvun alussa, Vuokatti II -nimisenä matkustaja-aluksena.

Tuohon aikaan tervanpoltto ja -soutu oli jo melkein sukupuutossa. Tiettävästi viimeinen tervavene laski Oulujoen kosket 1927. Rautatie Kajaaniin ja tervan kysynnän lasku maailmanmarkkinoilla riuduttivat bisneksen. Vuokatti II toi tervareitille höyryvoimaa. Se kuljetti matkustajia Kajaanin ja Sotkamon välillä Nuasjärvellä, pykälä Oulujärveä ylempänä tervareitin järviketjussa.

Loppu matkustajaliikenteelle tuli jo 1930-luvulla, kun linja-autot ajoivat ohi. Vuokatista tuli Kouta, se muunnettiin varppaajaksi Oulujärvelle.

Konehuoneen luukku on ahdas, alas mennään tikkaita. Niiden juurella seisoo Reino Mäkelä, joka konemestarina on laivan toinen päällikkö. Metallilaatta höyrykoneessa kertoo, että se on valmistettu vuonna 1920 Ahlströmin konepajalla Varkaudessa.

– Eikä mitään ongelmaa, Mäkelä sanoo.

Lattialla on matala kasa koivuhalkoa. Kuutiolla halkoa Koudalla voi ajaa kolmisen tuntia.

Kajaaninjoen rannat rehottavat vesirajassa. Tihisenniemessä rantaan saakka tulee teollisuusalue. Siinä oli vuosikymmeniä Kainuun leivän isäksi sanottu paperitehdas. Vanhoissa tehdassaleissa on nykyään supertietokone ja monenlaista yritystä.

Punakylkirastas laulaa ja jokaisen reittimerkin päältä loikkaa viime hetkellä lentoon kalalokki. Ollis Leppänen kertoo, että tässä, missä Kajaaninjoki leviää ennen Oulujärveä Paltajärveksi, laivaa tuli viime kesänä usein tervehtimään kalasääski. Epäselväksi jäi, pesikö sääksi jossain rantapuussa.

Lasketaan laituriin Ämmäkosken voimalaitoksen alla. Siitä vain muutama sata metriä ylöspäin on Koivukosken voimalapato. Näiden väliin on jäänyt saareensa Kajaanin linna, jonka yli kulkee maantiesilta. Ämmäkosken voimalan kyljessä on jäljellä vanha tervakanava, oikeastaan kapea sulku. Kanavat tehtiin Kajaanin koskiin jo paljon ennen voimaloita, jotta vaikeiden koskien ohi pääsi kätevästi veneellä.

Tiira istahtaa Ämmäkosken padon tulvaluukun viereen, luukusta tihkuu vettä. Kalastajia on useampiakin, vastarannalla joku saa haaviinsa lohikalan, jota ei lajilleen joen yli erota.

Aamulla saamme muutaman kilometrin venekyydin Ärjänsaareen Vesa Rikulalta. Rikula eläköityi puolustusvoimista reilu pari vuotta sitten. Hän on kuitenkin kuljettanut ja majoittanut Luonnollisesti Oulujärvi -yrityksessään matkailijoita jo vuosia. Rikulalta ei juttu kesken lopu, venekyydin päälle tulee seikkaperäinen selvitys Ärjän historiasta.

Ärjä oli pitkään Kajaanin paperitehtaan omistuksessa ja tehtaan väen lomapaikkana. Kun UPM sulki Kajaanin paperitehtaan joulukuussa 2008, tehtaan lomasaari jäi vaille virkaa.

UPM päätyi hakkuisiin, mutta kun ne aloitettiin talvella 2016, luonnonsuojelijat saapuivat paikalle ja saivat ne keskeytettyä. Julkisuusmyllyn jälkeen metsäyhtiö perääntyi. Kesällä 2016 UPM pani Ärjän myyntiin.

Seuraavana talvena Rikulalta tilattiin viidelle henkilölle kyyti Ärjään ja nokipannukahvit. Reissulla selvisi, että tässä oli ympäristöministeriön ihmisiä arvioimassa, kannattaako valtion hommata saari itselleen. Helmikuussa 2017 ilmoitettiin, että valtio hankkii Ärjänsaaren suojelu- ja retkikohteeksi.

Saaressa lasketaan Säippään, etelään työntyvään matalaan hiekkaniemeen, josta pistää järveen pitkä ja tukeva laituri, UPM:n jäähyväislahja. Samalla kyydillä maihin nousevat kajaanilaiset Ilona Mäki ja Anniina Mäkilä.

Säipän pitkä hiekkaranta on tyhjä, mutta kesähelteillä kuulemma täynnä veneileviä auringonpalvojia.

Missä Ärjässä kannattaa käydä?

– No Lentohiekalla ainakin. Ja Karkeapää on hieno, siellä on se proomunhylyn keula ja siitä eteenpäin tulee Mansikkatörmä. Lammaspaimenten mökin luona on lehtoa, vähän erilaista puustoa, parikymmentä kertaa saaressa käynyt Mäki sanoo.

Polku menee hiekkakankaalta kosteammille maille, lehtoon. Sisempänä saaressa pluputtaa hernekerttu.

Maa nousee kuin huomaamatta, mäntykangas onkin loiva ylämäki. Polku työntyy metsästä järven partaalle. Varpujen ja jäkälän peittämä kangas putoaa jyrkkänä hiekkatörmänä jalkojen juuresta parikymmentä metriä kapeaan hiekkarantaan ja rantaa vasten työntyvään Oulujärveen.

Lentohiekalla saari valuttaa hiljalleen sisuksiaan Kainuun mereen. Törmän juurella makaa kuivuneita puunrunkoja, niitä rötköttää vedessäkin. Reunimmaisten mäntyjen juurakoista puolet on jäänyt tyhjän päälle, mutta havupuut työntävät juuriaan mutkalle, takaisin hiekkatörmään.

Tapaamme Mäen ja Mäkilän uudelleen. Juuri äsken ohi kuulemma loikki kauris, valkoinen takapuoli pomppien ja katosi saaren sisälle mäntymetsään. He ovat myös nähneet kyyn, joka häipyi polulta kulkijoiden edestä.

Sirot sorkanjäljet löytyvät hiekasta. Metsäkauris on runsastunut viime vuosikymmeninä ja levinnyt suurimpaan osaan maata. Vielä vuosituhannen vaihteessa metsäkauris oli Kainuussa harvinainen vastaantulija. Kauris pärjää, kun talvet leudontuvat ja lumipeite ohenee.

Näkyy täälläkin tervahautojen kulhoja metsässä, kun vähän katselee.

Aikalainen sivistyneistö ja esivalta eivät tervanpoltosta pitäneet. Sitä pidettiin kehityksen jarruna.

Teollisuus näytti saapuvan näillekin maille 1800-luvun puolivälissä, kun rautaruukkeja alettiin perustaa myös Kainuuseen. Mutta eipä tullut ruukeista rahasampoja. Oulujärven pohjoispuolelle Kivesjärvelle perustettu ruukkikin meni nopeasti nurin.

Työttömäksi jäi nuoria miehiä, jotka alkoivat rötöstellä. Nykyisin kai puhuttaisiin jengiytymisestä. Joku jengi siirtyi Kivesjärven rannoilta Oulujärvelle ja Ärjänsaareen.

Näistä Kiveksen rosvoista tuli Suomen ainoa tunnettu esimerkki järvirosvoista. Nopeilla veneillä liikkuneet Kiveksen rosvot varastivat ja ryöväsivät tavaraa Oulujärven rantojen asukkailta. Uhreiksi joutuivat myös järveä pitkin kulkeneet tervansoutajat.

Nämä alkoivat vastata järvirosvouhkaan eräänlaisella saattuesysteemillä. Tervaveneistä koottiin suurempia laivastoja, joilla oli jo enemmän miesvoimaa ryöväysuhkaa vastaan.

Rosvojen kiinnioton jälkeen Ärjästä tuli sopiva lepopaikka myös Oulujärveä ylittäville tervaveneille.

Tervanpoltto tuli Ärjään viimeistään 1800-luvun lopussa, kun Kalle Karjalainen -niminen mies osti veljensä kanssa Ärjänsaaren nykyrahassa noin viidellä tuhannella eurolla. Karjalaiset polttivat Ärjän mäntyjä tervaksi.

Karjalaisten puuhassa tuli kouriintuntuvaksi tervanpolton ehkä pirullisin piirre: tervanpolttajat velkaantuivat Oulun tervaporvareille. Porvari majoitti soutajan ja ruokki tämän, maksua vastaan. Samalta porvarilta soutaja myös osti tarvikkeita vuodeksi kotiperälleen. Monesti etumaksua otettiin jo seuraavan vuoden tervoista.

Näin Kainuun takamaiden ihmisistä tuli oululaisten rikkaiden alustalaisia, kuvaa Tero Toivanen. Tervanpolttoaika myös muutti kainuulaisen luontosuhteen: luonto olikin olemassa rahantekoa ja velanmaksua varten.

Karjalainenkin velkaantui parissa vuodessa kestämättömästi. Ärjä vaihtoi omistajaa.

Uusi omistaja, oululainen tervabisnesmies Otto Ravander hakkautti Ärjän puuston puu- ja metsäteollisuuden auenneeseen kitaan.

Kainuun luonnon hyödyntämisessä siirryttiin vaiheeseen, jossa puu kannatti myydä kuiduksi tai rakennustavaraksi, ei polttaa tervaksi.

Vaikka tervanpolttokin rasitti metsiä, vasta nykyaikainen metsätalous ulotti moottorisahan laipan melkein kaikkiin maakunnan metsiin.

Viime vuonna julkaistun selvityksen mukaan yli yhdeksän kymmenesosaa metsämaasta on puuntuotannossa ja neljä viidestä kainuulaisesta puusta alle 80-vuotiaita.

Ärjän metsäkin on talouskäytön peruja tasaikäistä ja -lajista, suhteellisen nuorta. Suuri kivenjärkäle metsänpohjalla on jo poikkeus, joka vetää katseen puoleensa.

Karkeapään rannassa aluksen keula nousee aaltopäiden nuolemasta rantakivikosta kuin toispuoleinen pyramidi. Tämä on se, mitä on jäljellä kahdesta hiekkaproomusta, joilla kuljetettiin Ärjästä hiekkaa muuraustöihin.

Kymmenen joutsenta painaa järvenpintaa pohjoiseen, valkoisina vasten sinistä vettä, joka rajautuu tummanvihreään metsään, jonka yllä kaartuu pilvien kirjoma vaaleansininen taivas.

Oikaisemme Mansikkatörmältä saaren sisäosan läpi takaisin etelärannalle. Korppi korahtelee taivaalla, jää näkymättömiin. Kello on reilusti yli puolenpäivän, paluukyyti saapuu pian.

Kulku-ura osuu Ärjän etelärannalla siihen lehtoon, jota Ilona Mäki ja Anniina Mäkilä suosittelivat.

Sirittäjä. Toinenkin. Ja kolmas. Sirittäjä on täällä lähellä säännöllisen esiintymisalueensa pohjoisrajoja.

Sirittäjä yleistyi Suomessa nopeasti 1990-luvulla luvulla, levisi silloin ehkä tännekin. Syy runsastumiseen on epäselvä kuten sekin, miksi sirittäjäkanta alkoi harveta 2000-luvulla. Mahdollisesti syynä ovat talvehtimisalueella Afrikassa sattuneet muutokset.

Muistutus siitä, ettei vain ihmisen terva- ja muu bisnes riipu maailmanlaajuisista muutoksista.

Laivalaiturille mennessä vastaan kipaisee römeästi haukkuva ruskeaturkkinen koira, joka haukkausetäisyydellä tyytyy nuolemaan kädet.

– Me luultiin, että ollaan saaressa kahdestaan, sanoo Laika-koiran isäntä, Jussi Kantola.

Oululainen Kantola on saapunut edellisenä päivänä Ärjään töihin. Hän kunnostaa oululaisen firman laskuun paperitehtaan johdon käyttöön 1980-luvulla rakennettuja mökkejä. Ehkä jo ensi kesänä niitä voidaan vuokrata matkailijoille.

Matkailulla on pitkät juuret tällä seudulla, Oulujoen partaalla, Vaalasta muutama kilometri länteen. Tähän perustettiin 1700-luvun lopulla Lamminahon tila.

Pellon tuoretta vihreyttä vasten erottuu vitivalkoisena joutsenpari. Kuovi käynnistää huutonsa ja loikkaa lentoon.

Päärakennus on 1800-luvulta, sen edessä seisovat autot 2000-luvulta. Pihalle kävelee mies työvaatteissaan, päässään pipo ja otsalamppu. Restaurointimestari Timo Lustig päästää sisälle. Siellä on Lustigin ja tämän kollegan Hanna Saarasen työmaa.

Restaurointimestarit ovat tarkastaneet ja korjanneet suojellun rakennuksen pohjarakenteita. Sisällä ikä näkyy, kynnyskin on kulunut syvälle kuopalle.

Lattiaa oli remontoitu edellisen kerran sata vuotta sitten. Lustig ja Saaranen ovat keränneet tuolloin hirsien välissä riipeinä käytettyjä lehtiä talteen.

Oikaistun sivun yläreunassa juoksee paksulla kirjasimella nimi: Valkoinen Suomi. Julkaisu ilmestyi vain pari kuukautta keväällä 1918. Se oli sisällissotaa käyvän Suomen valkoisen puolen lehti.

– Se on tullut talon isännälle, Lustig kertoo.

Lamminahon miehet olivat valantehneitä laskumiehiä, koskenlaskun ammattilaisia. Nyt Oulujoki on hitaasti virtaava järvi, mutta yli sata vuotta sitten tässä oli pauhaavan Niskakosken niska. Niskakoskessa joki putosi yhdeksän kilometrin matkalla yli 30 metriä.

Tervan ja muun tavaran lisäksi jokea pitkin kulki ihmisiä, 1800-luvun loppua ja vuosisadan vaihdetta kohti mentäessä yhä useammin huvimatkalaisia. Vapaana virtaavaan Oulujokeen nousi myös lohi ja joesta tuli kuuluisa ulkomaita myöten. Lamminahon talossakin asustelivat ulkomaiset urheilukalastajat, lohilordeiksi kutsutut.

Sotien kynnyksellä koskia laski kesäisin viitisentuhatta matkailijaa, jotka toivat jokilaaksoon reippaasti rahaa. Elokuun 1944 alussa Pyhäkoskella sattui onnettomuus, jossa hukkui kuusi ihmistä. Siihen loppui koskenlasku ja pian hävisivät myös kosket, kun Oulujoki rakennettiin sodan jälkeen. Nykyisin vain muutama prosentti koko Oulujoen vesistön koskista on vapaana.

Oulujokea voi päästellä nykyään helpoiten alas autolla. Paljon on nuorta metsää. Sitten tulee Utajärven hiljainen keskusta ja Muhosta lähestyessä aukevat maisemat kumpuileviksi pelloiksi. Keskustan läpi on hissutettava neljääkymppiä.

Lisää peltoja, lisää nuorta metsää ja Oulu alkaa hiipiä hiljalleen. Tiehen tulee lisää kaistoja, sen varteen teollisuushalleja, liittymiä ja risteyksiä, sitten liikennevaloja ja keskusta.

Tervareitin viimeinen koski oli Merikoski, josta siitäkin on jäljellä vain nimi ja maaliaan karistava voimalapato. Rentukat kukkivat Ainolan puiston rannassa. Pieni, monimuotoinen puistoalue on aivan Oulun keskustan kyljessä. Haarapääskyt viistävät vettä pitkin, telkkänaaras soutelee kauempana.

Tervan aikakaudella puiston kohdalta meni möljä, jolla Merikosken sai ohitettua.

Nyt tervareitistä on jäljellä möljän kivireunus kanavassa. Kanavan ylittävän valkoisen puusillan takana metsikössä jankuttaa kirjosieppo.

Toisen puron varressa ryhmä lapsia, ehkä pari vuotta toisella kymmenellään, tutustuu oppaiden avulla puron elämään.

Siinä tarkastellaan, millaista on taimenten elämä puiston puroissa. Juuri näitä pikkupuroja on nimittäin hiljan kunnostettu meritaimenten kutupaikoiksi rahaa ja vaivoja säästämättä. Näin meriluonto ui kirjaimellisesti kaupunkilaisten jalkoihin.

Ehkä siinä ui takaisin myös se luontosuhde, jossa metsät ja järvet olivat ihmisten yhteistä hyvää, eivätkä vain rahanteon välineitä.

Lähteinä käytetty Tero Toivasen väitöskirjaa Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan sekä muita hänen artikkeleitaan. Lisäksi mm. Maisa Lukkarin teksti Terva – Pohjolan musta kulta sekä Luken raportit.