Perusongelma oli tämä: Joona Huuki halusi olla lihaksikas mutta hoikka. Valtavasta yrittämisestä huolimatta se ei kuitenkaan onnistunut. Syykin oli oikeastaan selvä. Huuki ei yksinkertaisesti syönyt tarpeeksi. Hän paastosi kuusi päivää viikossa ja antoi itselleen vain yhtenä päivänä luvan syödä, mitä huvitti. Silloin homma lähti niin sanotusti käsistä.

”Huijauspäivänä ahmin ruokaa niin kauan, etten pystynyt nousemaan sohvalta”, Huuki kertoo nyt.

Pahimmillaan oireilu oli parikymppisenä, vuoden 2014 tienoilla. Nykyään Helsingin Lauttasaaressa asuva miltei kolmekymppinen Huuki voi paremmin. Elämään mahtuu muutakin kuin ruoan ja ruoattomuuden miettimistä. Haastattelupaikaksi sovitun kodin seinällä ovat vierekkäin maastopyörä ja kirjahylly. Hyllyssä kirja nimeltä Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Amerikkalaisen evoluutiopsykologi Robert Triversin teos on monin tavoin kiistelty paketti, mutta sen nimi kuvaa yhtä asiaa täsmällisesti: syömishäiriötä.

Sellainen Joona Huukilla todettiin vuonna 2014.

Itsepetos tosin oli jatkunut jo pidempään.

Huukin virallinen diagnoosi on ”epätyypillinen syömishäiriö”. Se tarkoittaa, että potilaan oireet eivät täysin vastaa kliinisen syömishäiriön eli anoreksian, ahmimishäiriön tai bulimian kriteereitä. Huukin sairaudessa oli monia piirteitä bulimiasta mutta viitteitä myös anoreksiasta ja ortoreksiasta. Yksi kilo näytti peilissä viisinkertaiselta, ja suhtautuminen ruokaan oli pakonomaista.

Ahmimisen jälkeisenä päivänä Huuki tunsi inhoa ja syyllisyyttä. Usein hän ihmetteli, miksei vain pystynyt lopettamaan syömistä ajoissa. Hänhän kyllä hyvin tiesi, miten ihmisen pitäisi syödä.

Huuki tykkäsi saarnata kavereilleen ruoan terveellisyydestä, vaikka hän itse söi päivästä toiseen liian vähän ja samoja ruokia. Ruokavalioon kuului lähinnä jogurttia, kaurahiutaleita, kanaa ja wokkivihanneksia. Hän kärsi jatkuvasti nälästä ja huimauksesta mutta ei silti ajatellut minkään olevan pielessä.

”Ajattelin, että minun tyylini on paras tyyli. Olin varmaan muiden mielestä tosi rasittava tyyppi.”

Fitness-vaikuttajien treenimetodit kiehtoivat Huukia. Hän yhdisteli niitä mielivaltaisesti omaan treenaukseensa. Huuki tavoitteli kehonrakennuksessa vuoden aikana sellaisia tuloksia, joiden saavuttamiseen ammattilaisilta kului yleensä kymmeniä vuosia. Huuki uskoi pystävänsä treenaamaan kovempaa kuin ammattilaiset. Tätä hän todisteli itselleen esimerkiksi sillä, että jätti massakauden väliin.

Huuki myös juoksi viikoittain 50–70 kilometriä. Määrä sisälsi vähintään yhden puolimaratonin. Lisäksi Huuki kävi salilla, pyöräili ja teki kävelylenkkejä, joita hän ei edes laskenut liikunnaksi. Huuki kertoi lähipiirilleen treenaavansa triathlonia varten vain, jotta kukaan ei osaisi epäillä hänen sairauttaan.

”Olin jatkuvasti treenaamassa itseäni kesäkuntoon.”

Ongelmat ruoan kanssa alkoivat jo varhain. Sairaus sai alkunsa alakoulussa, jossa Huukia kiusattiin ylipainon vuoksi. Kiusaaminen sai hänet tuntemaan itsensä muita huonommaksi. Murrosiässä Huuki päätyi omien sanojensa mukaan vääriin porukoihin. Hän sai kaipaamaansa huomiota tekemällä asioita, joita muut eivät uskaltaneet tehdä.

Vähitellen syömishäiriön oireet pahenivat. Perheelle se näkyi ärtymyksenä ja äkkipikaisuutena.

”Äiti näki mun silmistä, että esimerkiksi koirien kävelyttäminen rikkoi mun luomaa arjen struktuuria. Ajatus päivärytmin järkkymisestä oli mulle ylitsepääsemätön”, Huuki sanoo.

Tilanne paheni vuonna 2014. Silloin Huuki laihdutti puolen vuoden aikana useita kymmeniä kiloja. Samaan aikaan hän työskenteli kokkina useissa eri ravintoloissa ja nautti ruoan valmistamisesta muille. Silti hänen oli vaikeaa edes maistaa omia ruokiaan. Usein hän sylkäisi maistamansa kastikkeen talouspaperiin.

Huuki aikataulutti päivänsä viikkoja etukäteen, jotta ehti tekemään kaksi treeniä ennen työpäivän alkua. Työpäivät venyivät usein 10 tai jopa 12 tunnin mittaisiksi. Aikaa sosiaa­liselle elämälle tai deittailulle ei ollut, koska kaikki pyöri sairauden ympärillä.

”Ajattelin, että näkeehän niitä ihmisiä kuitenkin töissä”, Huuki sanoo.

Joona huuki kyllästyi lopulta vuonna 2016 miettimään ruokaa. Silloin hän oikeasti myönsi itselleen, ettei kaikki ollut kunnossa.

”Sairauden tunnustaminen oli kova paikka. Olin pitänyt itseäni rationaalisena ihmisenä.”

Lopulta Huuki hakeutui psykologille, joka ohjasi hänet terapiaan. Hän tunsi, että hänen oireiluunsa ei siinä vaiheessa kuitenkaan suhtauduttu vakavasti, koska hän ei painoindeksin mukaan ollut alipainoinen.

”Mulle suositeltiin syömishäiriön hoitoon terapiassa self-help–oppaita ja kysyttiin, että pitäisikö sun hankkia joku kumppani elämään.”

Huuki päätti lopulta selvitä sairautensa kanssa yksin, kun ei saanut terapiasta apua. Ensimmäinen askel paranamisessa oli se, että hän sai painonsa nousemaan. Huuki luopui ahmimisen jälkeisestä paastoamisesta. Se tarkoitti käytännössä, että hänen kehonsa ei joutunut enää kokemaan akuuttia puutostilaa.

Vuosikausien oireilun jälkeen oli vaikeaa hahmottaa, mikä oli riittävä määrä ruokaa, koska Huukin vatsalaukku oli tottunut paitsi ahmimiseen, myös näkemään nälkää. Siksi täsmäsyöminen oli tärkeä osa ruokailurytmiä. Nykyään Huuki pystyy erottamaan ahmimisen ja normaalin kylläisyyden tunteen toisistaan.

Kaikkein tärkeintä on ollut puhuminen. Huuki on mukana Syömishäiriöliiton alueyhdistyksen vertaistukiryhmissä.

”Oon sanonu siellä, että tää sairaus on ollut mun elämän suurin kusetus. En voi vieläkään käsittää, miten jaksoin sitä rumbaa niin kauan”, Huuki sanoo.

Nykyään hän pystyy nauttimaan niin liikkumisesta kuin levosta ilman suorituspaineita. Huuki syö tavallista ruokaa kolmesta neljään kertaan päivässä. Vaa’alla hän ei ole käynyt vuosiin.

Vuonna 2014 Huukin elämässä tapahtui diagnoosin saamisen lisäksi myös toinen merkittävä asia. Hänestä tuli isä.

Pakkastakki. Sillä lempinimellä Ali El Fellahia kutsuttiin armeija-aikana Vekarajärvellä. Ja ihan hyvästä syystä: El Fellah pukeutui pakkastakkiin ympäri vuoden. Fyysinen työ, jatkuva nälkä ja kylmyys tuntuivat luissa ja ytimissä asti. Takki auttoi edes vähän.

El Fellah oli hakeutunut lääkintäaliupseerikouluun halusta auttaa, mutta oikeasti hän tarvitsi apua itse.

Syömishäiriön salaaminen armeijassa oli vaikeaa. El Fellah saattoi syödä yhteisessä ruokailussa pienen annoksen tai jättää aterian kokonaan väliin. Hän yritti tyydyttää nälkäänsä katsomalla syömisvideoita puhelimesta. Iltaisin nälkäinen varusmies sitten ahmi suuria määriä ruokaa ja oksensi sen pois.

”Sairaus oli armeija-aikana pahimmillaan”, 24-vuotias El Fellah sanoo.

Vielä yläasteella El Fellah oli hyvä koulussa ja hänellä oli paljon kavereita ja harrastuksia. Kuntosalilla aikaa tuli vietettyä lähes päivittäin, sillä tavoitteena oli niin lihaksikas kroppa, ettei kenelläkään olisi aihetta kritisoida. Jossain vaiheessa tavoite kuitenkin hämärtyi. El Fellah alkoi rajoittaa syömistään. Sen myötä treenimotivaatiokin hävisi nopeasti.

Kun El Fellah katsoi peiliin, hän näki itsensä pienenä ja rumana.

Rutiinit toivat kaoottiseen mieleen turvaa. El Fellah heräsi joka päivä samaan aikaan, söi päivästä toiseen samoja ruokia, jotka olivat jääkaapissa aina samassa järjestyksessä – ja paastosi. Muiden seurassa hän ei halunnut syödä, ja ajatus ravintolaan menemisestä oli ahdistava. Eihän etukäteen voinut tietää, millaisia ruoat siellä olisivat ja kuinka moni ihminen katsoisi hänen syömistään.

”Tuntui, että kaikki tuijottivat kehoani ylhäältä alas ja arvostelivat.”

El Fellahin lapsuudessa ja nuoruudessa oli monenlaisia rankkoja kokemuksia ja ongelmia, joiden hän uskoo vaikuttaneen syömishäiriön syntymiseen. Hänen peniksensä ympärileikattiin kotioloissa ilman lääketieteellisiä perusteita tai menetelmiä kuusivuotiaana.

”Kokemus oli niin vaikea, että sen seurauksena sisälleni muodostui ikään kuin tyhjiö. Aloin paikkaamaan sitä herkuilla.”

El Fellahia myös kiusattiin ala-asteella. Kiusaamiseen liittyi kehon kommentointia, rasismia ja syrjintää. Opettajille asti kiusaaminen ei kuitenkaan näkynyt, eikä siihen siksi puututtu. El Fellah ei pystynyt hakemaan apua itse. Ongelmia oli myös kotona. El Fellahin isä oli äkkipikainen ja välillä myös väkivaltainen. Isä saattoi suuttua pienistäkin asioista. Siksi lapset olivat jatkuvasti varuillaan.

El Fellah yritti vuosien ajan turhaan kehottaa äitiään eroamaan isästä. Kun El Fellah oli 15-vuotias, hänen isänsä myi perheen liiketilan ja lähti takaisin Marokkoon, mukanaan suurin osa perheen varallisuudesta. Hän ei ole sen jälkeen pitänyt yhteyttä perheeseensä.

El Fellah muistaa tunteneensa katkeruutta nuoruudestaan kiusaajille, sisarille ja lopulta ihan kaikille.

”Minussa oli paljon vihaa sisällä. Lopulta se kohdistui minuun itseeni. Minusta tuntui siltä, että olen rikkinäinen enkä kelpaa kellekään ihmisenä”, El Fellah sanoo nyt.

Moneen vuoteen hän ei halunnut puhua syömishäiriöstään. Pitkän harkinnan jälkeen El Fellah uskalsi kuitenkin kertoa asiasta siskolleen. Tämä suhtautui asiaan ymmärtäväisesti. Se oli ensimmäinen askel parempaan päin.

”Siinä hetkessä kaipasin kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa kainaloa, en niinkään ratkaisuja ongelmiin. Se oli tosi iso ja voimakas kokemus. Silloin tiesin, että tämä ei tule jatkumaan ikuisesti.”

El Fellah hakeutui terveydenhuollon avun piiriin vuonna 2020. Pian hänellä diagnosoitiin bulimia.

”Jos apua olisi ollut saatavilla jo lukiossa, niin olisin päässyt kuntoon jo aikaisemmin. Mutta kun sitä ei ollut, jouduin pitkään kamppailemaan päivästä toiseen”, El Fellah sanoo.

Hän on vähitellen pystynyt maistelemaan uusia ruokia, lopettamaan paastoamisen ja päästämään irti tiukasta päivärytmistä. Jääkaappikin näyttää erilaiselta nykyään. El Fellah pystyy tänä päivänä myös syömään muiden seurassa esimerkiksi koulussa ja pikaruokaravintoloissa. Hän on myös kouluttautunut syömishäiriöiden vertaistukihenkilöksi eli kokemusasiantuntijaksi.

”On ollut kunnia-asia toimia tehtävässä, jota kautta pystyy tekemään paljon hyvää. En halunnut vain unohtaa kokemuksiani vaan jakaa niitä muille.”

Omakin prosessi on silti edelleen kesken. Saadakseen siihen apua El Fellah hakeutui äskettäin psykoterapiaan nykyisen kumppaninsa Anni Mortadan rohkaisemana. Pari tapasi Mielenterveyden keskusliiton kokemusasiantuntijakoulutuksessa.

Yksi El Fellahia auttanut asia on sosiaalisen median käytön rajoittaminen. Somessa kun jatkuvasti törmää ”täydellisiksi” treenattuihin vartaloihin. Tärkeämpää olisi moninaisuus, El Fellah ajattelee.

”Liikaa tulee paineita ulkopuolelta, mutta myös miesten keskuudesta. Siitä on jo korkea aika luopua.”

Artikkelia varten on haastateltu myös kulttuurihistorian tutkijatohtori Noora Kallioniemeä Turun yliopistosta.

Syömishäiriöliitto ryn puheenjohtajan ja psykoterapeutti Rasmus Isomaan mukaan miesten syömishäiriöiden taustalla on sekä geneettistä alttiutta sekä psykologisia syitä. Hallinnan ja onnistumisen tunnetta haetaan syömisestä ja kontrollista. Ruokailulle asetetaan aivan liian tiukat säännöt, ja niiden epäonnistumisesta podetaan jatkuvaa syyllisyyttä. Ahmimisen ja rajoittamisen kierre on täten valmis.

Helsingin yliopistossa vuonna 2021 tehdyn väitöstutkimuksen mukaan joka neljäskymmenes miehistä on sairastanut Suomessa syömishäiriön varhaisaikuisuuteen mennessä. Asiantuntijoiden mukaan tutkimukset kuitenkin todennäköisesti antavat harhaanjohtavan kuvan miesten syömishäiriöiden yleisyydestä. Miehet eivät osallistu usein syömishäiriötä koskeviin tutkimuksiin tai tunnista itsessään siihen liittyvää käyttäytymistä. Todennäköisesti syömishäiriöoireilu on miehillä yleisempää kuin toistaiseksi on tunnistettu.

Rasmus Isomaan mukaan monet ajattelevat edelleen, että miesten syömishäiriöitä ei ole oikeasti olemassa. Suomessa niistä on alettu puhua enemmän viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Isomaa neuvoo kaikkia itsessään oireita tunnistavia ottamaan yhteyttä Syömishäiriöliittoon.