Eero Kortelainen kiipeää ketterästi matalaan keloon ja sitoo sen latvaan muhkean lihanpalan. Loput herkkupalat hän kätkee maastoon pienen erämaajärven viereen, ruohomättäiden väliin ja kivenmurikoiden alle.

Sorsat polskivat kilpaa lammessa. Takana kohoaa mahtavien mäntyjen peittämä harju. Paikka on niin kaunis, että nykypäivän Ferdinand von Wright voisi hyvin maalata täällä teoksen Ahma Suomen suvessa.

Lieksaa pidetään maailman parhaana paikkana nähdä ahma luonnossa, ja ahmojen perässä olemme kuvaajan kanssa tänne Lieksaan Erä-Eeron luokse saapuneetkin. Myös karhujen bongaamiseen on hyvät mahdollisuudet, joskin kontioiden ja susien katseluun Kuhmo on kuuluisampi kohde.

Lieksa ja Kuhmo tunnetaan maailmalla luontokuvaajien keskuudessa, mutta suomalaiset eivät tunnu vielä oikein ymmärtäneen, millainen villieläinten valtakunta itärajallamme odottaa. Lieksassa toimivan Erä-Eeronkin asiakkaista 70 prosenttia on ulkomaalaisia.

Kun haaskat on aseteltu, Eero antaa vielä viimeiset vinkit ahmojen katseluun.

– Olkaa saman tien valppaina. Joskus ahmanpennut tulevat heti puihin kiipeilemään. Lintuja ei kannata kuvailla. Kameroiden liike voi häiritä ahmoja, jotka ovat karhuja arempia. Pitäkää kolmen tunnin ihan hiljaisia jaksoja, Eero sanoo.

Yön pimeimmän ajan hän kehottaa nukkumaan.

– Vielä aamullakin voi tapahtua. Ja laittakaa tekstiviesti, jos kojun luona on aamulla isoja petoja, ettekä pääse pois. Tullaan sitten hakemaan.

Eero lähtee, odotus alkaa.

Sysimusta korppi laskeutuu katkenneen kuusen nokkaan ja rääkäisee. Se sukii sulkiaan. Höyhen leijailee alas. Tikka koputtelee keloa.

Alkuun on ihanaa olla vain paikallaan ja katsoa luontoa. Piilokoju on pieni ja karu, elokuun iltana kuumakin. Vaatteet vähenevät päältä. Kohta ollaan jo pelkissä kalsareissa. Hyttysiä ei mökissä onneksi ole.

Kuluu tunti. Toinenkin. Ahmoista ei näy merkkiäkään. Mielenrauhan tilalle alkaa hiipiä levottomuus. Miksei ruoka maistu?

Suomenkielen sana ahmia on johdettu ahmasta. Ahmat ovatkin aikamoisia ahmatteja, jotka voivat syödä kerralla valtavia määriä. Pohjoisten kansojen muinaisuskon mukaan ahmannahkaturkkiin sonnustautunut ihminen pystyy hotkimaan kerralla vaikka kuinka paljon, mutta jos erehtyy nukkumaan ahmaturkki päällään, vaivaa näläntunne läpi yön.

Sorsat lentävät vaakkuen pois lammesta. Lokit kaartelevat taivaalla kuin vimmattuina. Huomasivatko linnut jotain?

Eivät. Ne laskeutuvat takaisin paikoilleen. Kuuluu monenlaista laulua ja rapinaa. Luonto puhuu kieltä, jonka merkityksiä voi kaupunkilaispoika vain arvailla.

Tartun kirjaan. Kun hetken päästä taas nostan katseeni, tekisi mieli huutaa. Siinä se on!

Hetki on ihmeellinen. Ahma on ilmestynyt kuin tyhjästä metsäaukion laidalle kävelemään ja nuuhkimaan.

Ahmalla on ärhäkkä maine. Se on peto, joka voi pitää puoliaan karhuakin vastaan, vaikka ei se niin hurjalta vaikutakaan. Ahma näyttää sympaattiselta veijarilta. Sillä on pienet korvat, isot tassut ja paksu töpöhäntä. Vanhankansan antama lempinimi osmo tekee ahmalle oikeutta.

Osmo kurkottelee päätään. Se kuuntelee ja haistelee ja lähtee lopulta laukkaan, joka muistuttaa lyllertämistä. Lihanpalasen löydettyään se kääntelee tovin kätkön peittävää kiveä hyvän tovin. Osmo nappaa makupalan suuhunsa ja jolkottaa metsän suojaan.

Tuuletan hiljaa ja huokaisen syvään. Luonto on näyttänyt aarteensa. Ahma on tullut todeksi.

Odotus ei silti tähän pääty. Mieli halajaa lisää. Voisiko ahman nähdä lähempää? Kiipeäisikö se puuhun? Kävisikö niin hyvä onni, että karhukin tulisi apajille?

Odotellessa on aikaa miettiä ja muistella, mitä kaikkea muuta on tullut tällä Lieksan-matkalla nähtyä.

Matkan ensimmäinen etappi oli Koli. Hävettää tunnustaa, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun ihailin Suomen kuuluisinta kansallismaisemaa. Se ei vastannut odotuksia – se oli vielä komeampi.

Kolissa on ikiaikaista mahtavuutta ja pienten yksityiskohtien lumoa. Pitkulaiset saaret levittäytyivät pitkin Pielistä kuin mahtava laivasto. Korkeiden kallioiden laella seistessä teki mieli levittää kätensä ja imeä maisemasta voimaa.

Huikea elämys oli myös Kolin lähellä sijaitseva Paateri, taiteilija Eva Ryynäsen ateljee ja kirkko, jonka taiteilija on rakentanut mahtavista punahongista. Kirkkoon käytetyt hirret ja laudat ovat niin valtavia, että niitä on vaikea uskoa todellisiksi. Että männyt voivatkin kasvaa niin suuriksi.

Suomunjärvellä meni pari päivää meloen ja haukia narraten. Saunoimme tunnelmallisessa vanhassa saunassa, jonka löylyistä nautti myös Hollannin kuningatar Beatrix häämatkallaan. Järven ympärille levittäytyvä Patvinsuo on juuri sellainen loputtoman aava suo, jollaiseen voi hyvin kuvitella Väinämöisen laulavan Joukahaista.

Matka olisi ollut hieno elämys jo ilman ahmaakin, mutta lisää on luvassa.

Muistelut katkeavat, kun puiden takaa työntyy esiin suuri, tumma pää.

Karhu! Komea, musta kontio ei arkaile. Se marssii suoraan puulle, johon on köytetty pikkupossun ruho. Karhu tarttuu siihen käpälillään ja iskee hampaansa. Possu repeää irti köydestä. Karhu nostaa ruhon suullaan ilmaan ja juoksee vaivatta metsän suojiin.

Tunnin kuluttua karhu palaa takaisin. Tällä kertaa se hiipii kuin aave paikalle, nappaa jäljelle jääneen jalan ja pinkoo taas tiehensä.

Alkaa olla jo niin hämärää, että ajattelen käydä patjalle makaamaan, kun koivikossa vilahtaa taas musta varjo. Karhu tulee kolmannen kerran hakemaan makupaloja. Tällä kertaa se kaappaa mukaansa lohen. Ahmojen yöstä on tullut kontion kinkerit.

Lopulta pimeys verhoaa maiseman syliinsä.

Avaan silmäni. Värit alkavat hiipiä maisemaan. Lammesta nousee usvaa, jossa kimaltelevat auringon ensisäteet. On aavemaisen hiljaista, on kuin maisema olisi jähmettynyt paikoilleen.

Mitä lienee tapahtunut yön pimeimpinä tunteina? Ei kai ahma vain ole käynyt syömässä viimeisiä herkkupaloja?

Tarkastelen kiikarilla keloa. Lihanpala roikkuu edelleen köydenpätkässä. Hyvä. Kello on viisi, on vielä kolme tuntia kotiinlähtöön. Tule vielä, tule vielä viimeisen kerran.

Mietin, kuinka paljon kauneutta ja seikkailun tuntua mahtuukin kotimaahamme. Ei tarvitse matkustaa Afrikkaan asti nähdäkseen upeita eläimiä. Villieläinten kohtaaminen on maailman suurimpia ihmeitä. Se kytkee meidät osaksi luontoa, muistuttaa omista villeistä juuristamme. Saa olemaan tässä ja nyt. Läsnä.

Itä-Suomen valtteja on se, että piilokojuilla odotus palkitaan lähes varmasti. Se ei vähennä jännitystä, mutta tekee siitä helpommin nieltävää. Voi jännittää luottavaisin mielin. Jännitys on siinä, miten läheltä eläimiä näkee ja mitä ne milloinkin päättävät tehdä.

Niin palaa ahmakin vielä. Kuin jäähyväisiksi se pistää pystyyn kunnon näytöksen. Tuttuun tapaansa se ilmestyy näkyviin kuin taikaiskusta. Siinä se taas on, keskellä maisemaa, turkki aamun kosteudesta kimallellen.

Tällä kertaa se kiertää kaikessa rauhassa ruokakätköltä toiselle, rapsuttelee välillä kurkkuaan ja kiipeää lopuksi keloon. Oksilla tasapainoillen se tarttuu lihaan ja syö. Oikein ahmii.

Turkin valkeat kainalot hehkuvat aamuauringossa.

Päivitetty 20.10.2020 – Ilmestynyt 21.7.2018