Koloveden kansallispuistossa voi meloa omassa rauhassa. Kirjailija Tomi Kontio lähti kuuntelemaan rantasipin rallatusta ja etsimään vilahdusta norpasta.

Elokuinen taivas on harmaissaan kuin komppaniallinen alokkaita ja näyttää odottavan tulikäskyä. Ukkonen murahtelee horisontissa, kääntää lopulta selkänsä ja pakenee.

Kajakit lastataan traileriin. Vielä viimeinen tarkastus: melat, kuivapussit, kelluntaliivit, aukkopeitot ja tietysti eväät.

Melontaretkemme sijoittuu Heinäveden ja Enonkosken kuntien alueilla sijaitsevaan Koloveden kansallispuistoon, 50 kilometriä Savonlinnasta pohjoiseen. Puramme trailerin Kirkkorannassa, jossa on veneiden vesillelaskupaikka.

Kolovesi on ihanteellinen alue meloa, koska siellä ei ole suuria selkiä eikä häiritseviä moottoriveneitä. Kaupan päälle saa karunkauniit maisemat ja hiljaisuuden.

Retkioppaaksemme oli lupautunut Oravin melontakeskuksen matkailuyrittäjä jukka laitinen, mutta hänelle tuli viime hetken este. Armoitettuna kalamiehenä tunnetun Laitisen oli tarkoitus uistella meloessaan apetta järvestä. Meille retkeläisille iski pieni hätä, ettemme saakaan iltasella tuoretta kalaa.

Laitinen vinkkaa meidät rannalle ja avaa suuren teräsaltaan. Jäämurskan seassa on muutama kuha ja puolentusinaa haukea.

»Kyllä te kalaa saatte», Jukka sanoo ja fileoi silmänräpäyksessä retkieväät. »Hauki on hyvä kala. Gourmetkokit ovat alkaneet oivaltaa sen Etelä-Suomessakin. Ja sitä on kiva kalastaa, kun se tappelee vastaan.»

Laitisen sijaan oppaaksi lähtee jari kankkunen. Hän on vanttera ja leppoisa mies, jolla on tarinankertojan pilke silmäkulmassaan. Kankkunen on kokenut opas, joka tuntee erityisesti Koloveden lähellä sijaitsevan Linnansaaren kansallispuiston alueen.

Kajakit lipuvat liikkeelle. Melat maiskahtelevat veteen, haemme oikeaa asentoa ja etsimme ryhtiä. Koska kajakissa istutaan jalat edessä ja selkä suorassa, voivat kireät takareidet ja jäykkä alaselkä tehdä pitkästä melontareissusta tuskaisan. Meloessa voima lähtee lantiosta, sen oikeanlaisesta kierrosta.

Kolovedellä melominen kannattaa ottaa rauhallisesti ja mietiskellen. Miksi kuunnella hakkaavaa sydäntä ja keuhkojen pihinää, kun voi kuulla kalojen molskahdukset, rantasipin hennon rallatuksen ja kuikan läpsivän järvenpintaa pitkässä nousukiidossaan?

Ja jos hyvin käy, voi nähdä norpan pään lähellä rantaviivaa ja miettiä, mitä sekin miettii nähdessään ihmisten lipuvan pitkin järven pintaa muoviämpäreissään.

Kolovedellä on Saimaan tihein norppakanta, mutta elokuussa norpan bongaaminen ei ole niin helppoa.

»Joskus sen tumman pään voi nähdä nousevan pintaan», Jari Kankkunen sanoo. »Se muistuttaa hieman sinua, pipoinesi.»

»Otan tuon kohteliaisuutena», vastaan.

»Paras aika nähdä norppia on keväällä jäiden sulaessa», Kankkunen jatkaa. »Silloin ne nousevat lepokivelleen vaihtamaan karvaa, loikoilemaan.»

Kajakkimme viiltävät veteen kirurgisen hienoja viiltoja. Ne leviävät kimalteleviksi viuhkoiksi kajakkien taakse. Melomme tiiviissä muodostelmassa. Välillä joku jättäytyy jälkeen nähdessään jotain mieleenpainuvaa tai vain nauttiakseen pitkän hörpyn hiljaisuutta.

Melan keltaisen lavan läpsähdykset veteen ovat kuin sydämenlyöntejä ja sukkulamainen muovilieriö kuin osa omaa kehoa, joka viistää järven pintaa pehmeästi, veden tahdissa hengittäen. Välillä oppaamme ryhtyy aprikoimaan jotain. Ei mitään sellaista, mikä liittyisi arkisiin velvoitteisiin, vaan sellaista, jota mieli kehittelee, kun ei ole kiire minnekään.

»Jos vettä sataa esimerkiksi neljä milliä», Kankkunen pohtii, »niin se tuntuu vähältä. Mutta muutapa se vesimäärä litroiksi.»

Kankkunen alkaa laskeskella.

»Aarin alueelle vettä tulee kohtalaiset 400 litraa, mutta hehtaarin alueelle jo neljäkymmentä tuhatta litraa. Kun Koloveden alue on noin 50 neliökilometriä, niin vettä tulee neljän millin sadekertymässä tänne 200 miljoonaa litraa. Jos on rankkasade, niin tämä määrä voi tulla taivaalta kymmenessä minuutissa. Miettikääpä sitä.»

Mutta sateen uhkaa ei enää ole. Vain muutama pilvenriekale riippuu horisontissa, punertuen sitä mukaa kuin aurinko painuu alemmas. Kajakki liukuu kymmeniätuhansia vuosia vanhassa maisemassa. Kun kännykkä on Minigrip-pussissa vaiennettuna, eikä kello tikitä ranteessa, on aikaa olemisen pohdinnalle. Jossain kaukana, kuin kuvitteellisessa maailmassa, heilahtelevat pörssikurssit ja uppoavat valuutat. Sinä iltana Kolovedellä eivät sukella markkinat vaan melat ja uikut.

Etenemme Lapinselältä Kotaselälle liukkaasti kuin suuret kirjavat uistimet. Takana on kuutisen kilometriä, toinen mokoma edessä. Välillä jyrkännerannat muuttuuvat pirunpelloiksi, lohkareikoiksi. Vesi on huuhtonut rannoilta kaiken irtaimen niin, että jäljelle on jäänyt vain isojen kivenmurikoiden vihamielinen kynnös.

Ihminen on jättänyt Kolovedelle omia puumerkkejään. Ukonvuoren kalliomaalaus on ehkä alueen kuuluisin kampakeraamisen ajan luovuuden osoitus.

Itse Ukonvuori on pahuksen jylhä paikka. Myrskytuulten kallistamat männyt nousevat jyrkän ja louhikkoisen rinteen keskeltä kohti taivasta. Vanhan sauvakvartsilouhoksen luolamaiselle kallioterassille pääsee nykyään Metsähallituksen asennuttamia portaita pitkin.

Alueen nimistö kertoo omaa tarinaansa. Varkaanlampi ja Pahalahti panevat miettimään. Kuka on se varas, jonka mukaan lampi on nimetty? Tapahtuiko Pahalahdella jotain pahaa? Onko joku hukkunut siellä? Kenties tapettu?

»Pahalahdesta en osaa sanoa mitään varmaa», Jari Kankkunen sanoo taputellessaan melallaan järven pintaa. »Mutta Linnansaaren kansallispuiston pohjoisosassa ovat Kostonselkä ja Kostonsaari, joiden nimet tulevat vanhasta tarinasta. Kerrotaan, että paikalliset talonpojat olisivat tappaneet neljä kasakkaa kostoksi näiden tekemistä hirmutöistä.»  

Rantaudumme iltasella Mäntysalon kämpälle, joka sijaitsee kansallispuiston pohjoisosassa Mäntysalon saaressa.

Kuoriudumme kelluntaliiveistä ja aukkopeitteistä, oikaisemme jalat ja suoristamme selän. Teemme parissa minuutissa sen, mikä evoluutiolta on vienyt vuosimiljoonia: nousemme vedestä ja alamme kävellä.

Ensi töiksemme pistämme tulet saunaan, sitten tutkimme kämpän. Vanhassa savottamiesten kämpässä on suuri tupa, jossa on kerrossänkyjä kymmenelle yöpyjälle ja pitkä pirttipöytä. Meille kolmelle on tilaa yllin kyllin.

Pihalla on tulisija, johon laitamme haukifileen käristymään. Lähimetsästä pyydetystä hirvestä tehty käristys ja Saimaan syvänteistä narratut kalat ovat oivallista murkinaa retken päätteeksi. Vielä jos löytäisi nyrkillisen kantarelleja muurinpohjapannulle kypsymään, iltapala olisi täydellinen.

Mäntysalon kämpän saunaa pidetään yhtenä alueen parhaimmista, eikä turhaan. Vanha puukiuas puhisee äidillisen lempeästi, kuivat halot risahtelevat ja löyly leviää rupattelevana aaltona saunojien ylle. Leukanivelet alkavat lämmetä, muistoja ja kertomuksia putkahtelee mieleen. Ihmeellisimmän saunatarinan kertoo Jari Kankkunen.

Öljyntuottajamaista oli tullut ryhmä arabinuoria maistelemaan suomalaista eksotiikkaa. Kankkunen toimi porukan oppaana. Saunoessaan arabit pukivat ylleen valkeat teepaidat ja bokserit. Lauteilla Qatarin ryhmänjohtaja, korkeasti koulutettu mies, kysyi Kankkuselta, että mitä ainetta te ruiskutatte itseenne talvella. »What?» Kankkunen äimisteli englanniksi. Mies toisti kysymyksen: »Mitä ainetta te suomalaiset ruiskutatte itseenne talvella?»

Kankkunen oli pyytänyt tulkkia avukseen. Hän sanoi, että mies haluaa tosissaan tietää, milloin ja miten suomalaiset laittavat jäänestoaineen verenkiertoonsa.

Kankkunen oli nauranut lämpimästi.

»Qatarin mies vertasi tilannetta siihen, että jos ravintolassa laitetaan tuore kana pakastimeen, niin se on umpijäässä muutaman tunnin päästä. Miksipä ihminen ei jäätyisi parissakymmenessä pakkasasteessa niin kuin kanakin!»

Alamme Kankkusen kanssa visioida ihmisjonoa, joka talven lähestyessä jonottaisi Masinol-rokotetta terveysaseman edessä.

Ennen vetäytymistä yöpuulle vietän hetken laiturilla. Katselen taivasta, johon puhkeaa tähtiä. Muistelen, kuinka Kankkunen aiemmin kertoi, että hiljaisuutta on vaikea myydä. Joillekin luontoturisteille hiljaisuus on niin piinaavaa, että he laittavat napit korviinsa ja kuuntelevat musiikkia. Pakenevat.

Annan tähtien loimottaa. Jokin otus viheltää, järven pinta kuplahtelee. Lopulta lampsin kämppään, hapuilen pimeässä tieni lavetilleni ja nukahdan.

Aamulla taivas enteilee sadetta. Lähdemme hyvissä ajoin melomaan takaisin kohti Kirkkorantaa. Vettä alkaa ripeksiä puolimatkassa ja kiukkuinen vastatuuli hidastaa menoa. Iso saderintama saavuttaa edessämme Ukonvuoren ja peittää sen näkyvistä. Kohta tulee vettä, ja pirusti.

Päätämme rantautua ja katsella, mihin suuntaan sää kehittyy. Kankkunen laittaa retkikeittimen sammalen pehmentämän kivenjärkäleen päälle. Kohta kahvin karvas ja aromaattinen tuoksu leviää järvimaisemaan.

Kun kahvi vielä mouruaa vatsassa, taivas putoaa niskaamme. Järvi alkaa elehtiä ja vikuroida. Juoksen kuusen alle suojaan.

Rankkasadetta kestää puolisen tuntia. Koloveden alueelle kertyy miljardi litraa vettä.

Sateen muututtua lempeäksi ripotteluksi koteloidumme kajakkeihimme. Vesi höyryää, ja pisarat kimaltelevat helminä järven pinnalla. Ukonvuoren jyrkillä rinteillä huojuu sumunriekaleita. Äkkiä joku huutaa: »Norppa!».

Ehkä se oli norppa. Jokin siellä kohosi ja katosi. Vedän pipoa korvieni suojaksi. Annan melan lipoa vettä kuin janoinen kaksikielinen koira. Ranta lähestyy. Ja laituri. Laiturin edessä on tyhjä traileri. Trailerin edessä Volvo. Ja Volvossa radio ja sivilisaatio.