Se tarjoaa muutakin kuin kliseisiä rantakohteita ja Esa Saarisen seminaarien tutuksi tekemän Pafoksen. Saaren etu on pienuus. Kyproksen halki ajaa alle kol­­messa tunnissa, ja täällä voi viettää vaikka aamun meren rannalla ja loppupäivän vuoristossa.

Roskaaminen ja liikenne­kulttuuri. Kyproslaiset eivät ole hyviä kuskeja, ja vaaratilanteita sattuu päivittäin.

Suosikkini on kauniisti kunnostettu Kalopanagiótis. Kannattaa piipahtaa myös pitsistä tunnetussa Léfka­rassa sekä Lofoussa, josta löytyy muutama hieno boutiquehotelli.

Olen itse hurahtanut vuoristoon. Esimerkiksi 13 kilometriä pitkä Madari-reitti Pitsilian alueella on patikoijan unelma: kiviä, havumetsää, korkeita nousuja ja laskuja. Koko perheen versio on Artemis-polku Tróodos­vuoristossa, 1 800 metrin korkeudessa. Molemmissa tuntee ole­­vansa maailman katolla.

Agia Napan pääkadun pubeja ja ravintoloita, varsinkin kun siellä pyörii paljon polttariporukoita.

Oma uusin suosikkini on Lara saaren länsirannikolla. Siellä ei ole palveluita, sillä kaksi eri kilpikonnalajia pesii rannalla. On vain kultaista hiekkaa ja turkoosin­sinistä vettä.

Kirsikka Myllyrinteen kirja "Happamat sitruunat" (Avain 2020) kertoo ulkosuomalaisen elämästä Kyproksella.