Tuula Portin ja Emilia Nikkari: ”Äitiys yhdistää meitä"
Miss Suomena julkisuuteen noussut Tuula Portin oppi monen menetyksen myötä, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Tytär Emilia Nikkari on jo itsekin äiti ja osaa nyt entistä paremmin arvostaa oman äitinsä rauhallisuutta ja sitoutumista.
Tuula Portin, 52, on onnellinen isoäiti. Hänen esikoisensa Emilia Nikkari, 23, synnytti reilu vuosi sitten pienen Olivian, joka on koko perheelle suuri ilon ja kiitoksen aihe. Helsinkiin asettunut nuori perhe piipahtaa tämän tästä mummolassa Riihimäellä.
Vaikka Emilia on äidiksi nuori, Tuulan on helppo luottaa tyttärensä valintoihin ja päätöksiin. Hänellä ei myöskään ole ollut mitään syytä neuvoa tai opettaa nuorta äitiä.
Emilia on huomannut itsekin, kuinka oma lapsi on muuttanut häntä.
”Aiemmin pidin itseäni temperamenttisena ja äkkipikaisena, mutta nyt olen huomannut, että osaankin olla harkitseva ja suunnitelmallinen”, Emilia pohtii.
Äidiltään hän haluaisi kuitenkin oppia lisää kärsivällisyyttä.
”Äiti pysyy rauhallisena tilanteissa, joissa minä olisin hermostunut jo ajat sitten.”
” Olemme voineet jakaa äitiyden riemua ja rikkautta.”Emilia Nikkari
Vanhemmuuden myötä Emilia on ymmärtänyt omaa äitiään monessa asiassa aiempaa paremmin.
”Olen saanut jakaa äidin kanssa äitiyteen liittyviä haasteita: valvottuja öitä, huolta lapsesta ja riittämättömyyden tunnetta. Toisaalta olemme voineet jakaa äitiyden riemua ja rikkautta”, Emilia iloitsee.
Perheen sovittelija
Tuula Portin syntyi Lapualla, Etelä-Pohjanmaalla, viisilapsisen Polven perheen toiseksi nuorimmaiseksi. Ikäeron takia vanhemmat sisarukset jäivät lapsuusvuosina melko etäisiksi, mutta pikkuveljeään Tuula hoivasi ja suojeli. Muutenkin hän otti itselleen jo varhain kannattelijan ja sovittelijan roolin.
”Halusin olla perheessä se, joka ei ainakaan tuota huolta ja murhetta. Isä oli aika autoritaarinen, perheen pää, ja äiti hiljainen vetäytyjä. Aistin äidistä haurautta, enkä halunnut tuottaa hänelle ylimääräistä kuormaa ja taakkaa.”
Isä oli Tuulalle kuitenkin jollain tapaa äitiä läheisempi.
”Hain isän hyväksyntää. Sen ikäpolven mies ei osannut juurikaan antaa positiivista palautetta, rohkaisua tai kannustusta, puhumattakaan siitä, että hän olisi kehunut ulkonäköäni.”
Äitinsä tavoin myös Emilia sanoo olevansa isän tyttö.
”Minulla on tallessa lappu, jonka kirjoitin viisivuotiaana: ’Tykkään isistä, koska isi ostaa karkkia.’ Äiti on ehkä osannut asettaa rajat isää paremmin”, Emilia miettii.
Tuula vahvistaa asian nauraen:
”Jos Emilia murrosiässä halusi suklaata yöllä kello kaksitoista, mieheni lähti hakemaan sitä.”
Kun Tuula kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 1986, hänen isälleen soitettiin suorasta radiolähetyksestä ja kysyttiin, mitä tämä haluaisi sanoa tyttärelleen.
”Isä totesi: ’Ei muuta kuin töihin, töihin, kunnon töihin mahdollisimman pian.’ Se kuvaa perheeni, pohjalaisuuden sekä sen ikäpolven mentaliteettia: jalat pitää pysyä maassa, eikä itsestään saa luulla liikoja.”
Toisaalta Tuulan isä korosti koulutuksen merkitystä.
”Isä kehui usein kaveriani, joka oli hyvä koulussa. Ajattelin, että jollain kerralla minulla on parempi todistus kuin hänellä ihan vain siksi, että saisin isältä kiitosta ja tulisin nähdyksi.”
Kun Tuulan keskiarvo sitten kerran oli tasan yhdeksän ja ystävällä piirun verran huonompi, isä luultavasti kehui tytärtään. Paremmin Tuula muistaa sen, kuinka sukulaisten tultua kylään isä pyysi: ”Haepas Tuula nyt se sun toristus sieltä näytille.”
Omien lastensa kanssa Tuula on toiminut tietoisesti toisin ja antanut paljon myönteistä palautetta. Samalla hän on alleviivannut, että lapset ovat rakastettuja ja hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat, ilman suorituksia.
Äidin missimenneisyys
Äidin missimenneisyys on ollut Emilialle aina melko arkipäiväinen asia. Toisaalta hänestä on joskus tuntunut, että häntä on arvioitu päästä varpaisiin: näyttääkö hän missin tyttäreltä?
Osaltaan se on luonut myös ulkonäköpaineita. Emilia ei kuitenkaan ole itse koskaan miettinyt misseyttä tai mallin uraa.
Tuulalle misseys ei ollut harkittu valinta.
”Liftasin pikkuserkkuni kanssa Lapuan Latosaareen katsomaan Miss Suomi -osakilpailua. Osanottajia oli liian vähän, joten edellinen Miss Suomi Anna-Liisa Tilus nappasi meidät käsikynkkään, puhui pyörryksiin ja sai meidät kisaan mukaan.”
Tuula voitti kilpailun, mutta hän ei aikonut edetä orastavalla missiuralla. Kun häntä pyydettiin Helsinkiin jatkokilpailuihin, hän kieltäytyi.
Vuoden kuluttua Tuula lopulta taipui Anna-Liisa Tiluksen ja muutaman muun missin painostukseen ja lähti kisaan.
”Minulle on aina riittänyt tavallinen. Oloni oli ristiriitainen Miss Suomi -kiertueenkin aikana. Ehkä koko tilanne horjutti turvallisuushakuista minääni”, Tuula pohtii.
Salaa hän toivoi satuttavansa jalkansa kiertueen tanssiesityksessä, jotta voisi vetäytyä koko kilpailusta. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja Tuula voitti koko mittelön. Myöhemmin hänet valittiin perintöprinsessaksi Miss Universum -kilpailussa Panamassa.
Suunta muuttui
Tuulan tavallinen elämä muuttui missikruunun myötä, mutta paljon suurempia asioita oli vielä tulossa. Pikkuveli päätyi itsemurhaan vuonna 1989, ja isoveli kuoli yllättäen vain puoltatoista vuotta myöhemmin.
”Pikkuveljeni kuolema oli lähtölaukaus hengelliselle etsinnälleni. Elin tuolloin kiireistä näytösmallin elämää. Veljeni kuoleman aikaankin olin kiertueella”, Tuula muistelee.
Yhtäkkiä hän ymmärsi, että se, mitä hän oli lapsena pyhäkoulussa ja nuorena rippikoulussa kuullut, olikin täyttä totta.
”Se, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni tähden Golgatan ristillä, kolahti eri tavalla kuin ennen.”
Tuula päätti hakea opiskelemaan teologiaa. Edes isoveljen kuolema ei saanut Tuulaa epäilemään Jumalaa vaan päinvastoin:
”Se vahvisti päätöstäni lähteä elämään Jumalan viitoittamaa tietä.”
Emilia puolestaan kasvoi uskoon jo lapsuudenkodissaan, jossa Tuula piti viikoittain pyhäkoulua lähialueen lapsille lähes kymmenen vuoden ajan.
Teini-ikäisenä Emilia otti jonkin aikaa etäisyyttä uskonasioihin, mutta lyhyen irti-oton jälkeen hän löysi takaisin uskon pariin ja ryhtyi käymään nuortenilloissa.
Kolme lasta
Tuula Portin on kolmen lapsen äiti. Emilialla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Aliina ja 14-vuotias pikkuveli Eetu.
Kun Aliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, Tuula huomasi, ettei vauvalla kaikki vaikuttanut olevan kunnossa. Hän kertoi lääkärille huomioita, joita oli tehnyt Aliinasta ensimmäisen puolen vuoden aikana.
”Muistan, kuinka lääkäri katsoi puolivuotiasta Aliinaa hoitopöydällä ja totesi, että ’todennäköisesti teillä on kehitysvammainen tytär’.”
Kun lääkäri sanoi sanan kehitysvammainen, Tuula tunsi, kuinka hänen henkensä salpautui säikähdyksestä.
”Minulle ei tullut katkeruutta tai kapinaa siitä, että meille annettiin kehitysvammainen lapsi.”Tuula Portin
Aviomiehen mutkaton suhtautuminen sai kuitenkin Tuulan rauhoittumaan. Mies totesi, että kyllä he kehitysvammaisen lapsen kanssa pärjäisivät. Aliina ei sentään ollut kuolemansairas. Diagnoosiksi varmistui tuberoosiskleroosi.
”Minulle ei tullut katkeruutta tai kapinaa siitä, että meille annettiin kehitysvammainen lapsi. Sain varmuuden siitä, että Jumala on antanut meille juuri sellaisen lapsen kuin Aliina on. Luotin siihen, että meille annetaan viisautta toimia ja elää lapsen kanssa”, Tuula pohtii.
Uusi maailma
Sairaus on avannut koko perheelle kehitysvammaisten maailman. Emiliakin oppi suhtautumaan kehitysvammaisiin luontevasti jo lapsena. Kerran hän kysyi vammaisia lapsia katsoessaan: ”Mistä tietää, että minä en ole kehitysvammainen?”
Tuula muistaa, kuinka viisivuotiaana Emilia totesi vanhempiensa rakastavan enemmän Aliinaa kuin häntä.
”Se tuntui kipeältä. Ymmärsin, että Aliina oli väistämättä saanut enemmän huomiota kuin Emilia. Kaikki Aliinan edistysaskeleet tuntuivat paljon tavallista ihmeellisemmiltä, koska emme tienneet, mitä hän ylipäätään voi tässä elämässä oppia.”
Aliinalla oli myös tapana halata ja pyrkiä herkästi syliin. Hän valtasi tilan oma-aloitteisesti. Nyt aikuisena Emilia sanoo, ettei koe jääneensä Aliinan sairauden vuoksi mitään vaille.
”Minulla ei ole koskaan ainakaan tietoisesti ollut sellainen olo, että olisin jäänyt Aliinan tarpeiden varjoon.”
Äidin ja tyttären keskusteluyhteys on toiminut aina. Kun murrosiässä Emilian mieli myrskysi, hän purki asiat kodin seinien sisäpuolella.
”Koulussa olin kavereiden mielestä hauska tyyppi, joka ei suuttunut mistään, mutta kotona olin räjähdysherkkä. Paha olo oli turvallista purkaa äidille. Se oli hänelle varmasti raskasta.”
Tuulalla oli palkkapäivänä tapana viedä murrosikäinen tytär ravintolaan syömään. Kahdestaan, hyvän ruuan äärellä saattoi rauhassa kohdata kapinoivan nuoren.
Tuula haluaa edelleen kuunnella lapsiaan herkällä korvalla. Emilialle hän soittaa kerran tai pari viikossa kysyäkseen kuulumisia. Tuula haluaa myös muistuttaa nuorta paria kahdenkeskisen ajan tärkeydestä ja tarjoutuu mielellään lapsenhoitajaksi.
”Oliviaa on nähtävä viikoittain. Muuten ikävä kasvaa liian suureksi”, Tuula kertoo ja naurahtaa.
Nuoruudenrakkaus
Tuula ja Emilia ovat molemmat löytäneet puolisonsa nuorina. Tuula alkoi seurustella Ismo Portinin kanssa ylioppilaskeväänään 19-vuotiaana. Ismo tosin oli jo aikamies, viisi vuotta Tuulaa vanhempi.
”Siitä on 33 vuotta, ja naimisissa olemme olleet 26 vuotta.”
Tuulaa viehätti Ismossa turvallinen miehekkyys.
”Minulle turvallisuus, pysyvyys ja asioiden muuttumattomuus ovat olleet tärkeitä tarpeita ja arvoja.”
Emilia puolestaan tapasi miehensä Mikael Nikkarin yhteisen ystävän syntymäpäivillä.
”Iskimme silmämme toisiimme ja aloimme seurata toisiamme Instagramissa”, Emilia kertoo.
Vuoden kuluttua Emilia ja Mikael Nikkari tapasivat hengellisessä kesätapahtumassa ja olivat kuin vanhat tutut.
”Mikael heitti heti seurustelun alussa, että seuraavana kesänä mennään naimisiin. Minä nauroin, että ei kai nyt vielä silloin, mutta sitten ajattelin, että miksei.”
Puolen vuoden kuluttua nuoret menivät kihloihin ystävien hämmästelyistä huolimatta.
Hääpäivänään Emilia oli 19-vuotias. Mikael täytti saman hieman myöhemmin.
”Tuntui, että olin löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni, joten en nähnyt syytä, miksi emme sitoutuisi.”
”Tuntui, että olin löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni, joten en nähnyt syytä, miksi emme sitoutuisi.”Emilia Nikkari
Emilia uskoo, että nimenomaan avioliitossa korostuu tahto rakastaa, varsinkin vaikeina aikoina.
Tuula ei toppuutellut nuorta paria.
”Emilialla ja Mikaelilla on hengellinen vakaumus ja luottamus Jumalan huolenpitoon. Oikeastaan ihailin heidän rohkeuttaan sitoutua nuorina.”
Emilia vertailee huvittuneena aviomiestään ja äitiään.
”Mikael on samanlainen kuin äiti. Molemmat ovat positiivisia ja innostuvat herkästi. Minä olen enemmän isän tyyppinen, hitaasti lämpenevä pessimisti.”
Tuula kertoo pitäneensä heti tulevasta vävystään.
”Mikael on sosiaalisesti taitava, ja hän osaa käsitellä tytärtäni hyvin. Kun Emilia suutahtaa, Mikael haluaa, että tilanne ratkeaisi mahdollisimman pian. Olen luonteeltani samanlainen, pyrin nopeasti sovintoon.”
Laaja ystäväpiiri
Syvät ystävyyssuhteet merkitsevät sekä Tuulalle että Emilialle paljon, ja molemmilla on laaja ystäväpiiri. Myös luovuus on heille yhteistä. Tuula on kirjoittanut pienen, sairaalamaailmaan sijoittuvan lastenkirjan. Hän käy seurakunnissa puhumassa ja laulamassa. Kaksi hengellistä levyäkin Tuula on ehtinyt julkaista. Toisella niistä on mukana myös tytär Emilia.
”Hauskaa, että siitä tuli oikeasti levy. Äidillä on kuitenkin aika paljon muitakin asioita, joista hän innostuu”, Emilia kiusoittelee lempeästi.
Emilia on näytellyt Riihimäen nuorisoteatterissa ja käynyt Kallion ilmaisutaidon lukiota.
Nykyisin hän laulaa mielellään miehensä säestyksellä. Nuoruuden näyttelijähaaveet ovat vaihtuneet hoiva-alaan.
”Olin lukioaikana kesätöissä vanhainkodissa. Ajattelin, että se voisi olla minun juttuni. Sairaudet eivät tunnu vierailta ja ahdistavilta vaan luonnollisilta”, Emilia sanoo.
Nuori nainen haaveilee nyt terveydenhoitajan opinnoista ja työstä neuvolassa.
”Olisi myös kiva tehdä musiikkia harrastuksena vakavamminkin ja kokeilla kirjoittaa omia lauluja.”
Emilia arvostaa sitä, että Tuula oli seitsemän vuotta kotiäitinä ja piti langat hienosti käsissään.
”Minäkin olin ajatellut olla pitkään kotona, mutta nyt olen miettinyt, että ehkä en olekaan siinä asiassa samanlainen kuin äiti.”
Tuula muistaa oman äitinsä olleen myös hyvin työteliäs.
”En koskaan nähnyt äidin makoilevan sohvalla lukemassa lehtiä. Minäkään en aiemmin osannut rauhoittua. Kun menin kesälomalla vaikkapa riippukeinuun, mielessäni alkoi pyöriä tekemättömien töiden lista. Minun on pitänyt opetella antamaan itselleni lupa myös lepoon.”
Arvaamaton elämä
Elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Sen ovat Tuula Portinille opettaneet lapsuudenperheen tragediat, tyttären vammaisuus sekä omien vanhempien kuolemat vain kahden kuukauden välein.
Saavutettu ymmärrys auttaa Tuulaa hänen sairaalateologin työssään Kanta-Hämeen keskussairaalassa Hämeenlinnassa.
”Sairaalateologi on paitsi potilaita, myös omaisia ja henkilökuntaa varten”, Tuula korostaa.
Hänen työhönsä kuuluu keskusteluja, rukous- ja hartaushetkiä sekä ehtoollisen viettoja. Henkilökunnalle hän antaa työnohjausta ja pitää koulutuksia muun muassa saattohoidosta.
”Ajoittain tuntuu raskaalta olla kivun, sairauden ja kuoleman keskellä, mutta työ on kuitenkin vaihtelevaa ja moninaista”, Tuula sanoo yli viidentoista vuoden kokemuksella.
”Jos ihminen on vihainen ja kapinoi, tärkein tehtäväni on ottaa viha ja kiukku vastaan. Ei ole sanoja, joita väliin voisi tai edes tarvitsisi sanoa. Tärkeintä on kuunnella ja kannatella.”
Tuula on ehdottomasti sitä mieltä, että Jumalalle saa olla vihainen ja muutenkin osoittaa tunteensa.
”Jos vihan tunnetta ei pura silloin, kun siihen on aihetta, se kääntyy itseä vastaan.”Tuula Portin
”Jos vihan tunnetta ei pura silloin, kun siihen on aihetta, se kääntyy itseä vastaan. Näen sieluni silmillä, että Jumalakin itkee itkevän ihmisen kanssa. Hän katsoo myötätuntoisesti kärsivää, vihaista ja kapinoivaa ihmistä.”
Kaikki keskustelut sairaalassa eivät suinkaan ole surullisia, ja jotkut potilaat myös paranevat. Takaisin arkeen Tuula solahtaa viimeistään kotona, jossa kuopus odottaa ruuanlaittajaa.
”Jotkut tilanteet työstä jäävät mielen päälle murehduttamaan joksikin aikaa. Nuoren ihmisen tai pienen vauvan kuolemaa ei voi saada heti pois mielestä, ei myöskään omaisten hätää, huolta ja surua.”
Tuula tietää, että tunteet tarttuvat. Kun olo on oikein raskas, hän saattaa miettiä, kenen tunnekuormaa hän kantaa. Kävelylenkki omalta takapihalta aukeavassa metsässä selkiyttää tunteita ja ajatuksia. Sinne Tuula suuntaa monta kertaa viikossa.
”Itsetuntemus on tärkeää, koska oma persoona on työvälineeni”, hän pohtii.
Tuulan lapsuudenperheessä veljien kuolemista vaiettiin. Tuula purki tuntojaan kirjoittamalla ja myöhemmin myös puhumalla.
”Uskon, että läpikäymäni kivut ja haavat ovat kääntyneet Jumalan avulla hyväksi sekä palvelemaan muita.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2018.
