Kontulan elokuu on päättymässä intiaanikesän merkeissä. Helle huojuu Itä-­Hel­singin taivaan alla.

Kontulan palvelukeskuksen pihaan kerääntyy Leilaa, Sinikkaa, Pekkaa ja Terttua ikätovereineen. Ja syystä.

Eveliina, Klaara ja Orvokki ovat aloittamassa ohjelmistoaan. Ne ovat tuusulalaiselta tilalta kesäksi lainattuja kanoja, joilla on terapeuttinen tehtävänsä palvelukeskuksen toiminnassa.

– Kana tekee temppuja mielellään, ja asiakkaat tykkäävät seurata niitä. Koko talon asukkaat hyötyvät näistä, ei vain päivätoiminnan väki, toimintaterapeutti Seija Kallio toteaa.

Päiväkerhoon saapunut Heikki Hietamies tarjoaa kanalle keitettyä makaronia. Kana luulee sitä madoksi ja ryhtyy miehen ystäväksi, ei pahoita mieltään, vaikka sen nostaa syliin.

– Ne tykkäävät myös juustosta, mutta siinä on suolaa, mikä ei ole niin hyväksi. Siksi olemme keittäneet makaronia tai spagettia suolattomassa vedessä.

Lounaalta jääneitä ruoantähteitäkin voi viedä kanoille. Ja sitten niillä on omat eväät, jyvät ja osterinkuoret ja kaikki, Seija Kallio sanoo.

Heikki ”Hietsu” Hietamiehelle, 86, kanat eivät enää ole ihme ja kumma. Apu-kerhosta tuttu kirjailija on kulkenut päivätoiminta Päivikin mukana vuoden päivät ja nähnyt monenlaista ihmettä. Elämä on kaikkea muuta kuin jämähtänyt.

Täällä Hietsu nyt harrastaa Liisan, Vilhon, Tuulan, Eeron ja monen muun ikätoverinsa kanssa. Päiväohjelma ulottuu tietokilpailuista ja musiikista ”tappojumppaan” ja – älkäämme nyt unohtako – ruokailuun.

– Huolto pelaa ja aina on jälkiruokaa, Hietsu kehaisee.

Tänään on ohjelmassa kanoja ja pyöräilyharjoituksia.

Kanat ovat käyneet kuutisen vuotta Kontulassa keikalla. Niillä on oma kesäasunto pihan perällä ja luonteva paikkansa ikäihmisten viriketoiminnassa.

Kanaa pidetään yksinkertaisena otuksena, mutta katsokaa tuota siroutta, millä se hypähtää vanteen läpi. Katsokaa sen koiven kaarta tempputunneliin syöksyessä, nokan ylväyttä, tuota kotkottavaa majesteettisuutta!

Erityinen harvinaisuus kana ei vanhusten hoitopaikoissa ole, ja esimerkiksi lähellä sijaitsevassa Roihuvuoressa on lampaita.

– Eläin on helposti lähestyttävä. Ihmisten kanssa kommunikoidessa joutuu aina vähän miettimään ja haistelemaan, millainen toinen on, mutta eläintä voi lähestyä suoraan ja se vastaa: voit silittää sitä, kontakti on helppo, Seija Kallio sanoo.

Kontulassa on juhlaviikot. Palvelukeskus, jonka hi-tech-ratkaisuja aikoinaan ihasteltiin Aasiaa ja Australiaa myöten, täyttää syyskuun lopulla kymmenen vuotta. Luvassa on Lea Laven ja muuta kivaa.

Talon viidessä kerroksessa asuu parisataa ihmistä. Miltei saman verran ihmisiä käy päivittäin omatoimisesti talossa lounaalla, kuntosalilla, uimassa, käsityöryhmissä tai muuten harrastamassa.

Hietamiehen kaltaiset vireämmät tallaajat kulkevat tänne kotoaan kerran tai kaksi viikossa, jotta omaiset saavat hetken hengähtää.

– Tämä sakki on yksi hyvä asia täällä, koska siinä voi samaistua. Koetaan, että jos mulla on jotain vaikeaa, niin voi sitä olla muillakin, eikä tarvitse yksin potea, Hietsu sanoo.

Henkilökunnassakaan ei lempeästä naljailusta huolimatta ole moitteen sijaa.

– He ovat vilpittömästi kiinnostuneita siitä, mitä meille kuuluu, miten me voidaan ja onko asiat kunnossa. Onhan nämä lääketieteen koulutuksen saaneita ihmisiä, apuhoitajia vähintään!

Pihassa on nyt kahden päivätoimintayksikön väkeä. Pihlan asiakkaat ovat pääosin muistisairaita, Päivikin väki – kuten Hietsu – enemmän fyysisen kuntoutuksen tarpeessa.

Kummankin yksikön listalla on puolensataa nimeä, kaksitoista per päivä. Vuorottelulla pyritään antamaan mahdollisimman monelle mahdollisuus osallistua päiväkeskuksen toimintaan.

Kansakunta ikääntyy, ja kuten Hietamies sanoo:

– Tännehän on hitonmoinen jono. Monet eivät tule kotona toimeen ja on paljon yksinäisiä ihmisiä. Meidän naapurissa vakituinen ”tyttöystäväni” täytti viime torstaina sata vuotta. Hän asuu yksin ja osaa ulkoa kymmenittäin lauluja. Mutta ei hän tänne tule, väitti, ettei jaksa nousta niin aikaisin, Hietamies naurahtaa.

Vielä lähtiessä helle ulkona jatkui, haitari soi.

Ja pienet kanaset ne hyppeli.