Surun musertama Irina Krohn: ”Ymmärsin, että minulla on velvollisuus elää”
Entinen kansanedustaja ja Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn menetti poikansa neljä vuotta sitten. Suru on ollut äärimmäisen sitkeä, mutta nyt Irina uskoo pahimman olevan ohi. ”Osaan jo iloita siitä, että olen myös elävän lapsen äiti.”
Sen päivän piti olla Irina Krohnille onnenpäivä. Oli kesäkuun alku vuonna 2016, ja Irinan tyttärellä Fridalla oli ylioppilasjuhlat. Tytär oli saanut myös stipendin. Irinan molemmat lapset asuivat jo poissa kotoa. Muutama päivä aiemmin hän oli ollut 22-vuotiaan poikansa Rudolfin kanssa auttamassa Fridaa muutossa.
Luonto oli vihreä, ilma miellyttävän lämmin ja äiti onnellinen: rakkaat lapset aikuistuvat, heillä olisi hyvä kesä ja koko elämä edessään.
Päivästä tuli kuitenkin Irinan elämän kamalin.
”Äiti yllätettiin täysin”, Irina kertoo nyt, reilut kolme vuotta myöhemmin.
Elämän kamalin hetki
Istumme valoisassa asunnossa Helsingin Jätkäsaaressa, ja 14-vuotias Penelope-koira kiehnää jaloissa kerjäten rapsutusta.
Irinan on yhä vaikea puhua tapahtuneesta kyynelehtimättä, vaikka hän on käynyt asian moneen kertaan läpi läheistensä kanssa.
Kun Irina katsoo lapsistaan kolme ja puoli vuotta sitten vappuna otettua yhteiskuvaa, hän näkee poikansa luottavaisen katseen kohdistuvan kameran kautta itseensä. Kuvasta näkyy myös hellyys, jota veli tunsi sisartaan kohtaan.
”On mahdotonta ymmärtää, että kuukausi kuvan oton jälkeen häntä ei enää ollut”, Irina sanoo.
Tuona kesäkuun päivänä Rudolf ei koskaan tullut sisarensa ylioppilasjuhliin, sillä hänet löydettiin asunnostaan kuolleena.
Suru-uutista oli lähes mahdoton hyväksyä. Terve, kaikkien rakastama energinen ja iloinen poika – kuinka sellaista voi tapahtua? Mikä sairauskohtaus voi tulla noin vain? Kuinka näin voi käydä?
''Kun on suunnitellut jotain tapahtuvaksi, ja sitten tapahtuukin jotain muuta, on pakko olla vain nöyrä.''
– Irina Krohn –
Täydellinen sokki
Irinan ensimmäiset muistikuvat kyseisestä päivästä ja seuraavista viikoista ovat fyysisiä ja kehollisia. Hän koki täydellisen sokin.
”Oli kuin atomipommi olisi räjähtänyt aivoissani. Kaikki oli sekaisin, rintaa raastoi ja henkeä ahdisti. Oli yhtä aikaa tuskaisen kuuma ja vapisuttavan kylmä, joka paikkaan sattui.”
Suureen kipuun liittyi myös vahva epäonnistumisen tunne.
”Olen huono äiti, kun en pystynyt suojelemaan lastani”, Irina muistaa ajatelleensa.
Ensimmäinen surun kesä ja pari seuraavaa vuotta etenivät Irina Krohnin elämässä kuin oudolla automaattiohjauksella. Hän nukkui huonosti ja heräsi aamuisin väsyneenä. Irina pakotti itsensä viemään koiran ulos, mutta edes kauppaan hän ei aina jaksanut lähteä, eikä hän pystynyt tapaamaan muita kuin läheisiä ihmisiä.
Kaikki ympärillä muistutti menetyksestä ja lisäsi tuskaa: oranssi, pojan lempiväri, ja tietty appelsiinimehupurkki – se mehu, josta Rudolf oli pitänyt. Kitaramusiikki nosti mieleen muistoja, sillä poika oli soittanut kitaraa, samoin kaikki Ranskaan liittyvä, koska Rudolf oli opiskellut kieltä. Jopa kasvit toivat mieleen kaipauksen, sillä biologia oli kiinnostanut Rudolfia.
Jokaisella on oma surunsa
Irina Krohnin määräaikainen työsuhde Elokuvasäätiön toimitusjohtajana loppui samana kesänä, eikä hän jaksanut edes ajatella uuden työn hakemista.
Pojan kuoleman vuoksi oli hoidettava valtava määrä virallisia asioita ja täytettävä lomakkeita. Kaikki tuntui ahdistavalta.
Irina sanoo, että hänellä ei ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta hän ajatteli usein, että olisi mieluummin kuollut.
”Olisin vain halunnut olla osa sitä samaa olemattomuutta, mitä menetetty poikanikin oli. Mietin, miksi minut oli jätetty tänne kaikkien lomakeihmisten joukkoon.”
Saatavilla ollut traumaterapia oli Irinan mielestä olematonta.
”Työterveydestä tarjottiin rauhoittavia lääkkeitä ja paperiliinaa kyynelten pyyhkimiseen.”
Apua Irina sai läheisiltään, tyttäreltään, veljeltään, siskoiltaan ja äidiltään. Totuus kuitenkin oli, että kun asuu yksin, on pakko selvitä yksin.
Irina ja lasten isä olivat eronneet jo ennen pojan menehtymistä, ja myös sen kokemuksen jättämä jälki kaihersi taustalla. Irinalla ei ollut rakasta aikuista jakamassa arkea.
”Suru ei ole yhteinen kokemus eikä suru yhdistä. Jokaisella on oma surunsa kestettävänään, eivätkä surevat pysty loputtomiin tukemaan toisiaan”, Irina sanoo ja jatkaa:
”Frida menetti veljensä, ja kauheinta oli, että en pystynyt tukemaan lastani hänen surussaan. Tahdonvoimallakaan en pystynyt olemaan kyllin hyvä äiti tyttärelleni.”
Irina Krohn muistuttaa, että Rudolf oli ihminen, joka toi valon tullessaan ja oli rakas myös muille, sukulaisille ja ystäville.
”Ihmiset surevat monella eri tavalla, ja se pitää hyväksyä. Surun kokemuksia ei voi laittaa suuruus- tai kauheusjärjestykseen. Toinen ei voi ymmärtää, mikä asia saattaa olla toiselle aivan hirvittävä suru.”
Irina oppi myös, että ihmisten kyky kuunnella surevan valitusta on rajallinen.
”Ei kukaan jaksa kovin pitkään olla siinä tunteessa, missä rakkaansa menettänyt ihminen on.”
On raskasta kestää toisen yksinäistä tuskaa ja surua, kun mitään ei ole tehtävissä. Siksi ystävät ja tutut toivovat, että sureva olisi mahdollisimman pian se sama ihminen, joka hän oli ennen menetystään.
’’Ajattelin kaikkia äitejä, joiden pojat kuolivat esimerkiksi talvisodassa suunnilleen samanikäisinä kuin minun poikani. Miten vaikeaa se onkaan ollut hyväksyä.’’
– Irina Krohn –
Miksi?
Irina mietti poikansa menetyksen jälkeen paljon myös maailman sotia.
”Ajattelin kaikkia äitejä, joiden pojat kuolivat esimerkiksi talvisodassa suunnilleen samanikäisinä kuin minun poikani. Miten vaikeaa se onkaan ollut hyväksyä.”
Läheisten tuskaa lisäsi, ettei Rudolfin kuolinsyytä tiedetty. Puhuttiin sairauskohtauksesta. Muutama viikko kuoleman jälkeen ilmoitettiin, että kyseessä ei ollut aivoinfarkti eikä sydänkohtaus. Tarkkaa kuolinsyytä ei ollut edelleenkään tiedossa. Rudolfin oletettiin kuolleen flunssan jälkitautiin.
”Olin ymmälläni. Kuinka terve nuori mies voi kuolla flunssaan? Hän ei juossut maratonia eikä erityisesti rasittanut itseään. Hänellä ei ollut edes ollut flunssaa. Olisiko taustalla ollut jokin perinnöllinen sairaus?”
Viranomaiset kieltäytyivät ensin jatkotutkimuksista, sillä kalliita geenitestejä ei haluttu tehdä. Omaisten sinnikkäiden vaatimusten ja kymmenen kuukauden odotuksen jälkeen saatiin tieto, että Rudolf oli kuollut harvinaiseen geenimutaatioon, josta seurasi sydämen äkkipysähdys.
Kyseinen geenivirhe esiintyy sattumalta, se on poikkeama ihmisen muuten normaalissa varhaiskehityksessä. Siihen liittyvä sairauskohtaus ei aiheuta tuskaa.
”Oli helpottavaa, että asia selvisi. Tuntui hyvältä ajatella, että Rudolf oli todennäköisesti ollut kuolinpäivänään onnellinen.”
Tärkeintä oli kuulla, että mutaatio ei ole perinnöllinen. Irina selittää, että kyseessä ei oikeastaan ole sairaus vaan ominaisuus, joka vaikuttaa siihen, että sinänsä viaton rytmihäiriö voi aiheuttaa äkkikuoleman.
”Mystisintä minulle on sattumanvaraisuus. Rudolfilla ei ollut koskaan ollut mitään rytmihäiriöön viittaavaa. Ensimmäisen kerran, kun sellaista tapahtuu, hän on yksin kotona ja kuolee”, Irina sanoo.
Pelastusrengas löytyy
Tuttavien toiveista huolimatta Irina Krohn ei piristynyt eikä päässyt surusta yli. Hän halusi jutella menetyksestään eikä jaksanut kiinnostua juuri mistään ympärillään.
Irina kuitenkin tajusi, että muut eivät oikein jaksaneet kuunnella häntä. Joku sanoi suoraan, että eikö hänen olisi jo aika mennä eteenpäin.
”Näin mielessäni, että minusta tulee kuin Muumi-kirjojen Mörkö, jota kaikki kavahtavat. Tajusin, että sellainen loppuelämä olisi valittajalle odotettavissa.”
Pelastusrenkaaksi löytyi traumaterapia.
”Pääsin terapiaan vasta pari vuotta tapahtuman jälkeen, ja suosittelen ammattiapua. On tärkeää, että on ulkopuolinen ihminen, joka jaksaa kuunnella surevaa.”
Terapiassa kaiken nielevä kipu hellitti. Nyt Irina pystyy edes jotenkin katsomaan suruaan silmiin.
”Emme elä maailmassa, jossa kaikelle on syy ja seuraus, vaan moni asia tapahtuu sattumalta. Jos kokee vääryyttä, sille ei välttämättä saa hyvitystä.”
Irinan mielestä lohdullista on, että Rudolf oli aina tiennyt, että äidin rakkaus häneen on ääretöntä. Irinan viimeiseksi jäänyt tekstiviesti Rudolfille päättyi sanoihin: ”Olet ihana poika, rakastan sinua.”
Irina on myös kiitollinen siitä, että Rudolfilla oli hyvät välit kaikkiin läheisiinsä.
”Vaikka Rudolfin elämä jäi kesken, jossain syvemmässä mielessä hän pääsi elämässä paljon pidemmälle kuin moni muu. Rakkaus auttaa toipumisessa”, Irina sanoo.
Irina ymmärtää myös, että vaikka hän surun sokkivaiheessa halusi tavallaan olla kuollut, hän ei koskaan oikeasti halunnut kuolla. Hän ei halunnut aiheuttaa kenellekään lisää surua. Hänellä on sentään tytär ja monia muita ihmisiä, jotka rakastavat häntä.
”Olen yrittänyt rakentaa elämän merkityksen uudelleen. Saan elää ja ymmärrän, että minulla on jopa velvollisuus elää. Olen yhä myös elävän lapsen äiti.”
Rudolf oli Irina Krohnin esikoinen.
”Sain hänet vasta kolmekymppisenä. Minulla oli ollut useampikin keskenmeno, joten odotusaikani oli melkein kuin norsulla. Se kesti miltei pari vuotta.”
Jännittävä äitiys
Irina ei ollut pelännyt äitiyttä, mutta se oli tuntunut hänestä jännittävältä. Kun Rudolf lopulta syntyi ja sitten myös Frida, Irina hämmästyi, kuinka helppoa ja luontevaa oli olla äiti. Hän nautti siitä, kuinka ihania lapset ovat, että heissä on jotain samaa kuin itsessä ja että he silti ovat yksilöitä, kuin parannettuja versioita itsestä.
”Lapsen kanssa pystyin unohtamaan työni ja osasin nauttia äitiydestä. Se oli yhtä luovaa kuin rakastamani teatteri.”
Irina huomauttaa, että elämässä nähdään paljon vaivaa, kun yritetään rakentaa kaikenlaista ja tulla joksikin.
”Sitten on pakko opetella luopumaan siitä, mitä on vaivoin saatu aikaan.”
Toipuminen onnettomuudesta ei tapahdu tasaisesti tai yksin. Irina Krohn kertoo esimerkin tärkeästä hyvästä hetkestä, joka tapahtui keskellä kaoottisinta aikaa.
”Odotin Fridaa matkalta kotiin. Kun hän tuli, olin täydellisen onnellinen. Parasta oli, että osasin olla hänestä onnellinen tuntematta surua siitä, että olin menettänyt poikani.”
Moni pakenee surussaan työhön, mutta Irinalla ei ollut siihen mahdollisuutta eikä voimia. Hänellä on kuitenkin ollut muunlaista tekemistä.
”Isäni sai runsas vuosi sitten aivoinfarktin, ja olin hänen tukenaan kuntouksessa. Kun autoin häntä palautumaan, selvensin samalla omiakin ajatuksiani.”
Vanhempien avioero oli ollut vaikea, eikä Irinalla ollut aikuisiällä isän kanssa kovinkaan läheiset välit. Hän halusi silti auttaa tätä.
”Isän auttaminen tuntui merkitykselliseltä, ja sain muuta ajateltavaa kuin suruni.”
''Tyttäreni menetti veljensä, ja kauheinta oli, että en pystynyt tukemaan lastani hänen surussaan.''
– Irina Krohn –
Menetys muuttaa ihmistä
Kukaan ei ole suuren menetyksen jälkeen entisensä, niin Irina Krohn uskoo. Hänkin on muuttunut. Pahimman yli päästyään hän on yrittänyt olla entistä lempeämpi ja nähdä hyvät puolet asioissa ja ihmisissä.
Irina on päättänyt, ettei ryhdy kyyniseksi.
”Kyynisyydestä ei hyödy itse, ja se vie myös muilta energiaa. Kun on päättänyt, että haluaa elää, täytyy ottaa vastuu siitä, että elää mahdollisimman hyvin.”
Myös Irinan suhde kuolemaan ja yleensäkin pelottaviin asioihin on muuttunut.
”Kun kaikkein pahin pelko on toteutunut, on jotenkin omituisella tavalla vapaa peloista.”
Kun on suunnitellut jotain tapahtuvaksi, ja sitten tapahtuukin jotain muuta, on pakko olla nöyrä.
Irina on nyt 57-vuotias. Hän ei ole vielä palannut töihin poikansa kuoleman jälkeen. Silti hän sanoo voivansa ”aika hyvin”. Hän käyttää sanaa mikroilo ja kertoo, että on opetellut nauttimaan pienistä ilonsiruista.
”Kauniista esineistä, hyvästä ruuasta, hienoista kupeista nautitusta päiväkahvista äitini kanssa, tyttären kuulumisista, koiran läheisyydestä, kepeästä huumorista ja lukemisesta”, Irina luettelee.
Suru on ollut sitkeä, ja toipuminen on kestänyt pitkään. Irina ei ole vieläkään pystynyt käymään poikansa haudalla, mutta hän on mennyt jo monta askelta eteenpäin.
Läheisten tuen lisäksi tärkein apu Irinalle on ollut terapia. Hän sanoo, ettei pidä käpertyä katkeruuteen, vaan saa ja pitää hakea apua. Ihmisen mieli on joustava, ja vaikka suru ottaa voimille, siitä voi selvitä.
”Itse on vaikea vetää itseään suosta ylös. Pitää ojentaa kätensä ja pyytää apua. Moni ei ehkä uskalla lähestyä surevaa, vaikka haluaisikin auttaa.”
Tärkeä halaus
Sohvalta kuuluu koiran kodikas kuorsaus. Terrieri Penelopesta on ollut vaikeina aikoina suuri lohtu. Ulko-ovi käy, ja Frida tulee halaamaan äitiään. Tytär on iloinen, että äiti on toipunut. Hänen mielestään Irina oli jo ennen Rudolfin kuolemaa lempeä ja osasi kuunnella muita. Huumoria äiti on ymmärtänyt aina.
”Ehkä äidistä on viime aikoina tullut vain enemmän oma entinen itsensä”, Frida sanoo ja katsoo Irinaa hellästi.
Irina Krohn on entinen kansanedustaja, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei suunnittele paluuta politiikkaan. Irina on ollut mukana niin HOK-Elannon hallintoneuvostossa kuin Suomalaisen barokkiorkesterin kannatusyhdistyksessäkin. Ne ovat merkinneet hänelle tärkeää linkkiä yhteiskuntaan ja työelämään.
Irina on aina ollut feministi ja tasa-arvon nainen. Rudolf opetti äidilleen, että monet nuoret miehet ovat jo luonnostaan tasa-arvoisia. Heistä ei tunnu hyvältä, jos heidät pannaan vastuuseen kaikesta miesten naisiin kohdistaneesta vihamielisyydestä kautta historian.
”Haluaisin tehdä työtä, jolla olisi merkitystä nuorille ja maailman tulevaisuudelle. Ehkä voisin perustaa hyvien uutisten median tai kirjoittaa nuorten miesten kannustuskirjan”, hän pohtii.
Irina vaikenee hetkeksi ja miettii, mistä muusta hän voisi vielä unelmoida. Sitten hän hymyilee hiukan ja jatkaa:
”Haluaisin myös vielä toivoa ja rakastaa.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 12/2019. Nettiversiota on muokattu.
