Oli aikainen aamu Lauttasaaressa. Lukiolainen Riitta Havukainen oli laittanut kellon soimaan ajoissa, jotta ehti tehtaan portille jakamaan Tiedonantajaa ennen kuin meni kouluun. Oli tärkeää, että työläiset tietävät, kuinka kapitalistit yrittävät heitä nujertaa.

– Olin nuorempana ollut ankara suorittaja ja kiltti tyttö. Jossakin vaiheessa lukiota tapahtui poliittinen valveutuminen, ja liityin innokkaana demokraattiseen nuorisoliikkeeseen, jonka osasto Lauttasaarestakin löytyi, Havukainen muistelee.

Vietnam-mielenosoitukset ja jopa maolaisuus saivat 60-luvun nuorten veret virtaamaan. Länsimainen propaganda oli kirosana, Neuvostoliiton ja DDR:n viestejä uskottiin.

– Olimme vakaasti sitä mieltä, että sosialismi oli vain välivaihe matkalla kommunismiin. Tosin myös nuori Ben Zyskowicz kävi koulussamme agitoimassa porukkaa teinikunnan oikean siiven nuorisoyhdistykseen, mutta harakoille meni.

Havukainen oli ollut koko nuoruutensa innokas heppatyttö, mutta vasemmistolaisen innostuksen tultua harrastus sai jäädä.

– Mä ajattelin, että ratsastus on porvariston harrastus, enhän mä voi sellaisessa olla mukana.

Myöhemmin Havukainen sai havaita, että hevoshulluusaate oli paljon kommunismia kestävämpi.

Kommariporukat veivät nuoren Riitan mukanaan esiintymisen tielle. Nuori nainen ihaili aikuisia KOM-teatterilaisia Sinikka Sokkaa ja Kirsti Wallasvaaraa ja haaveili tulevansa sellaiseksi kuin he. Tie samoille reiteille avautui musiikin kautta.

– Olin mukana bändeissä Agit-Propin kisällit ja Arkiviisut ja käytiin esiintymässä kaiken maailman kinkereissä. Vaalitilaisuuksiin tehtiin myös sketsejä. Joku esitti Suomi-neitoa, ja joku oli Suurpääoma.

Ylioppilasteatteri oli noihin aikoihin myös hyvä paikka harjoitella näyttelijän ammattiin. Siellä Havukainen oli omiensa joukossa. Ylioppilasteatterista hänet bongattiin Imatran kaupunginteatteriin jo ennen koulua.

– Mikko Kivinen ja minä saimme kahden vuoden kiinnitykset Imatralle. Lupasin teatterinjohtajalle, etten hae teatterikouluun sinä aikana. Kävin kuitenkin salaa pyrkimässä.

Se oli kuudes kerta, ja silloin natsasi. Havukainen oli ollut hilkulla jo neljä viimeistä kertaa, viimeisessä vaiheessa.

– Jouduin lähtemään kesken sopimuskauden, mutta teatterinjohtaja oli ymmärtäväinen ja purimme yhdessä sopimuksen. Kivinen tuli vuoden päästä perästä.

Moni tavallisen työn puurtaja näkee näyttelijän työn yhtenä suurena festivaalina. Rillutellaan aamusta iltaan, ja välillä vähän näytellään.

– Se oli 80-luvulla kyllä juuri näin. Imatrallakin asuessamme meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko urheilet tai ryyppäät. Siinä me sitten haettiin tasapainoa niiden kahden väliltä. Asuimme Sienimäellä Rouskunkadulla ja meillä oli tili K-valinta Herkkutatissa. Siitä riitti hupia.

Ajan henki oli, että kaikki tehtiin täysillä. Urheiltiin täysillä, näyteltiin täysillä ja ryypättiin täysillä. Osa sairastui alkoholismiin, osa väsyi bailaamiseen ja siirtyi muihin harrastuksiin. Aikansa se oli hauskaa.

– Me haluttiin jotenkin jatkaa sitä yhteistä huumaa, joka lavalla oli. Siksi mentiin semmoisena lössinä aina näytöksen jälkeen baariin. Haluttiin olla vielä hetki siinä yhteisessä kuplassa.

Teatterikouluun päästessään Riitta oli jo 27-vuotias. Se saattoi olla ratkaiseva tekijä, miksi teatterikoulun rankat metodit eivät menneet nahan alle.

– Aiemmin teatterikoulu oli ollut melkoinen kommarilinnake. Sitten taloon tuli Turkka, jonka ideana oli sellainen uusi uljas, fyysinen näyttelijä. Se oli rankkaa, mutta mä tykkäsin siitä, Riitta muistelee.

Jos Turkka ei jostain oppilaasta tykännyt, tämä sai sen tuntea.

– Mä olin onnekas, kun Turkka tykkäsi musta. Eihän me silloin tiedetty, että ollaan tekemisissä sairaan ihmisen kanssa.

Teatterikoulussa Riitta tunsi olevansa turvassa. Siellä ei kajottu oppilaisiin. Turvana toimi myös tuolloinen poikaystävä Taneli Mäkelä.

Legendaarinen parivaljakko Hansu ja Pirre, josta sittemmin kasvoi tv-sarja Fakta homma, syntyi teatterikoulussa. Silloin oli vallalla käsitys, että nainen ei voi olla hauska menettämättä seksuaalista vetovoimaansa.

– Turkka oli tässä asiassa edistyksellinen, hän oli sitä mieltä, että viehättävä nainen voi olla myös hauska. Turkka ei pitänyt miehiä parempana kuin naisia.

Kahdeksankymmentäluvun teatterimaailman rujous iskikin kasvoille vasta koulun jälkeen. Havukainen valmistui koulusta vuonna 1986, ja hänet kiinnitettiin heti Helsingin kaupunginteatteriin.

– Siellä mua opastettiin saman tien, kenen kanssa ei kannata osua hissiin kahdestaan. Oli ihan normaalia, että joku käpälöi. Sitten vaan todettiin, että varo tuota.

Sekä teatteri- että elokuvamaailma olivat noihin aikoihin setien käsissä.

– Miehet puhuivat keskenään, ikään kuin meidän ylitsemme.

Aina ei saman sukupuolen edustajiinkaan voinut nojata.

– Kaupunginteatterin vanhemmat naiset olivat alkuun tosi ilkeitä, itkettivät nuoria naisia. Kai siellä pelättiin oman aseman vuoksi.

Ei mikään ihme, että pelättiin. Naisen rooli oli noihin aikoihin olla joko nuori nainen, äiti tai mummo.

– Neljänkymmenen ja kuudenkymmenen välissä ei naisella ollut mitään tekoa.

Nuoren näyttelijänalun vilkas seuraelämä saattoi johtaa kiihkeisiin edesottamuksiin Helsingin yössä.

Jussi Parviaisen ja Riitta Havukaisen tiet kohtasivat jo Havukaisen ollessa ylioppilasteatterissa. Parviainen oli tuolloin teatterikoulussa vielä oppilaana.

– Muistan, että tultiin yhtenä iltayönä ulos ravintola Bulevardiasta ja päätettiin siinä saman tien, että paukataan naimisiin. Niin me sitten mentiin! Se oli semmoinen hurlumhei-avioliitto.

Avioliittoa ei edeltänyt kummoinenkaan seurustelu, liiton myötä se vasta varsinaisesti alkoi.

– Jussi oli aviomiehenä maailman komein, maailman hauskin ja maailman mukavin.

Parivaljakon yhteiseloa kesti neljä vuotta. Suhteen loppupäätä heikensivät Parviaisen lukuisat sivusuhteet. Havukainen ei niistä ollut selvillä, mutta aisti, että kaikki ei ollut kunnossa.

– Kuulin vasta myöhemmin, että niitä tosiaan oli aika paljon.

Havukainen muistelee Parviaista hyvällä, niin kuin kaikkia ex-miehiään.

– Moni ei halunnut kommentoida Jussin elämäkertakirjaan mitään, mutta mä halusin kertoa, millainen Jussi oli ennen kuin se kaikki hässäkkä alkoi.

Parviainen alkoi nousta otsikoihin kirjoitettuaan teatterikorkeakouluun näytelmän Diletantti, jumalan rakastaja. Teosta pidettiin rienauksena.

Parisuhde-ennätykset paukkuivat vasta, kun lapsensa isästä, fysioterapeutti Jukka Viitasaaresta eronnut Havukainen matkusti pienen tyttärensä kanssa kesälomalle näyttelijäliiton kesäpaikkaan Suvirantaan, Savonlinnaan.

– Sanoin matkalla kaverille, että voi kun törmäisin siellä johonkin kivaan yksinhuoltajaisään.

Niin kävi. Suvilahden pitkällä rannalla Eppu Salminen käveli vastaan vihta kädessä, rinnallaan pikkuinen Roope Salminen.

Riitan tytär oli kolmen ja Roope neljän vanha. Lapset hävisivät leikkimään yhdessä ja aikuiset ryhtyivät juttelemaan.

– Se on hirveän lahjomaton tunne, kun toisen läsnäolo tuntuu tietyltä. Siinä voi olla muitakin ihmisiä, mutta sen yhden läsnäolo vain tuntuu.

Kahden viikon mökkireissu venyi seitsemäntoista vuoden yhteiseloksi. Syntyi yksi yhteinen lapsikin, Santtu. Nykyään Eppu asuu uuden vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa Korsikalla. Riitta jäi parin yhteiseen taloon.

”Kun sinä elit, olin kuin pystyyn kuollut. Nyt kun olet kuollut, haluan herätä henkiin.”

Näin julistaa Riitta Havukaisen roolihahmo Ullis Minna Lindgrenin kirjaan perustuvassa Helsingin kaupunginteatterin tuoreessa näytelmässä Vihainen leski.

Ironisesti Riitta esittää siinä 74-vuotiasta rämäkkää leskeä, vaikka on itse paljon nuorempi.

– On tämä teatterimaailma muuttunut paljon! Jos oltaisiin perinteisemmässä skenaariossa, niin esittäisin jonkun isoäitiä ja sanoisin nuoremmalleni, että ”rauhoitu nyt, mikä sinua vaivaa”.

Vihaisessa leskessä on eri meininki. Teoksessa juuri leskeksi jäänyt Ullis päättää ensimmäistä kertaa elämässään ottaa elämäänsä kahvasta kiinni ja pistää manipuloiville jälkipolville hanttiin.

Riitta Havukainen on 64-vuotiaana kaupunginteatterin päälavan kirkkain tähti. Hän on pian myös Ylellä alkavan rikossarjan keskeinen rikosetsivä. Työnimeä Paradise kantavassa sarjassa Havukaisen vastanäyttelijänä on Suomenkin televisiossa nähty Serranon perhe -sarjan Fran Perea.

– Espanjalaiset lehdet kyselivät Franilta, millaista on näytellä itseään vanhemman naisen rinnalla. Se oli heistä niin ihmeellistä! On totuttu siihen, että mies on vanhempi ja karski, ja vieressä värjöttelee nuori nainen.

Taas kaadettiin aitoja. Havukainen on kulkenut pitkän matkan ajasta, jolloin nainen ei voinut olla edes hauska.

Tänään Riitan elämän täyttävät työt ja hevoset. Lapset ovat muuttaneet kotoa. Riitan kotikaveriksi jäivät kanit Hannu ja Anita.

Tytär seuraa äitinsä jalanjäljissä näyttelijänä ja pojankin opinnot liippaavat läheltä alaa.

Riitta Havukaisen suloiset kanit: määräilevä Anita ja ujo Hannu – katso video!

Pahimman kommunismivaiheen jäljiltä hevoset ovat taas löytäneet tilaa Riitan elämästä. Itse asiassa hevoset palasivat kuvioon jo pian teatterikoulun jälkeen.

– Koulu täytti elämän niin kokonaan, etteivät siihen hevoset mahtuneet. Kaupunginteatteriin tultuani aloimme maskeeraaja Riikka Virtasen kanssa elvytellä hevoshulluuttamme.

Hevoshulluus johti jopa oman hevosen hankintaan.

– Olin mukana yhdessä kimppahevosessa. Se oli huono kuvio, suoraan oppikirjasta, miten ei kannata tehdä hevosta ostaessa. Se oli ihan vääränlainen hevonen meille. Myöhemmin ostin oman suomenhevosen, Pilven Piirron, jonka kanssa vietin monia ihania vuosia, kunnes se myytiin eläkekotiinsa vanhalle hoitajalleen.

Nykyään Riitta käy kerran viikossa Tuomarinkylässä ratsastamassa ja kerran viikossa Primus-tallilla Espoossa. Toisinaan hevosten perään tulee lähdettyä maailmallakin. Levein hymy Havukaiselta irtoaa, kun puhutaan hevosista.

– Kun kuvasimme Paradise-sarjaa Espanjassa viime keväänä, kävin siellä koko ajan ratsastamassa. Se oli ihanaa.

Työ vie edelleen Havukaisen viikoista leijonanosan. Vanha, jo teatterikoulusta jäänyt tapa laittaa silti urheilemaan.

– Joogaan ja hiihdän tai sitten vaan ulkoilen. Kaiken kaikkiaan olen tosi kiinnostunut hyvinvoinnista, sekä pään että kropan.

Hektisen päivän päätteeksi Havukainen katsoo sarjoja tai avaa kirjan.

– Joel Haahtelaa haluaisin kehua juuri nyt. Hänen tekstinsä on niin kaunista, että se rauhoittaa.

Teatterissa tulee käytyä asiakkaana, onhan siskokin alalla, ohjaaja Leena Havukainen-af Hällström.

– Läheisiä pyrin näkemään paljonkin, vaikka en muuten ehdi olemaan kovin sosiaalinen.

Neljän vuoden päässä häämöttää eläkkeelle jääminen.

– Olisinpa silloin vielä kunnossa! Olisi kiva jatkaa vielä freelancerina.

Parisuhdeasiat Havukainen haluaa pitää itsellään. Erot ja pariutumiset on puitu lehtien palstoilla jo niin monta kertaa, että itseäkin hieman kyllästyttää.

– En ole fatalisti enkä tinderisti, vaikka sinkku olenkin. Nyt on oikein hyvä olla juuri näin. Olen taloudellisesti riippumaton, ja ilman parisuhdetta voin tehdä mitä haluan. Se on mukavaa.

Havukainen tietää jo, että elämä on arvaamatonta. Kun elää tässä hetkessä, saa siitä parhaat tehot irti. ●