Haastattelin muutamia vuosia sitten vanhaa pariskuntaa heidän kodissaan. Molempien muistissa oli jo isoja aukkoa, mutta vanhat tapahtumat, kuten evakkoon lähtö Paanajärveltä, olivat tarkasti mielessä. Kävimme läpi myös pariskunnan lasten kuulumisia.
Moniko seitsemästä lapsesta on eläkkeellä? Ehkä viisi?
Nauratti. En ollut ajatellut, että vanhemmuudessa voi olla tällainenkin hetki: olla itse lähes satavuotias ja yrittää muistella, mikä se lapsen työmarkkinatilanne onkaan.
Keskustelu palasi mieleeni somen korona-purkautumisia lukiessa. Jakolinja näyttää selkeältä. Lapsiperheissä on kaaos ja kauheaa, muut löytävät itsensä uudelleen jokaisen Netflix-sarjan ja siivotun kaapin myötä.
Tämähän muistuttaa harvinaisen paljon normaaliaikaa. Elämä lasten kanssa: selviytymistaistelu. Elämän ilman lapsia: jouheva siirtymä töistä sohvalle.
Jakolinja on typerä, mutta sille on syynsä.
Lockdown tai ei, perhe on yhtä kuin pikkulapsiperhe. Tämä on outoa, koska jos jokin vaihe menee nopeasti ohi, niin pikkulapsuus. Kukaan ei saa vauvaa, jotkut saavat ihmisen.
Pikkulapsipuheen korostumisen ymmärtää kyllä: vanhemmuus on erityisen fyysistä ja intensiivistä, kun lapset ovat pieniä. Työn ja lastenhoidon yhdistäminen voi olla vaikeaa (omalla kohdallani oli), pikkulapset vaativat jatkuvaa läsnäoloa, elämänmuutos on iso. On paljon totuteltavaa, vähän vapautta.
Olen itsekin kirjoittanut paljon pikkulapsiajan vanhemmuudesta. Silloin esimerkiksi monet feministiset kysymykset ovat pinnalla – rakenteet paljastuvat keittiöissä, työpaikoilla, lehtijutuissa. Miten hoitovastuu jakaantuu, saako synnytysikäinen töitä, millaisiin muotteihin äidit ja isät halutaan asetella? Lapsiarjen kautta voi käsitellä rahaa, valtaa, syyllisyyttä, omia ja yhteiskunnan arvoja. Niistä kannattaa puhua. Aika usein kuitenkin puhutaan vain unista, päiväkodista, välikausihaalareista ja siitä, miten arjen saa järjestymään excelöimällä menot ja luopumalla omasta ajasta pariksikymmeneksi vuodeksi.
En ihmettele, jos ei oikein nappaa. Vanhemmuus näyttäytyy suorituksena, vaikka se on ihmissuhde.
Ennen koronaa Suomi kohisi syntyvyyden laskusta. En ikinä suosittelisi kenellekään sen kummemmin vanhemmuutta kuin elämää lapsettomana. Asia ei ole omissa käsissämme – ja mistä minä tiedän, mitä kukin toivoo elämältään.
Mutta: koska vanhemmuudesta kuitenkin puhutaan, siitä ei ole järkevää puhua vain pikkulasten kautta. Tutkimusten mukaan osa ihmisistä miettii haluaan tulla vanhemmiksi. Lasten hankkimista epäröivien osuus on kasvanut, varmojen osuus laskenut. Lapsiperheillä on kuulemma huono maine. Ehkä julkisen puheen lapsiperheistä olisi viisasta laventua muutamasta vuodesta koko elämään?
En minäkään halunnut juuri räkäistä taaperoa vaan oman lapsen.
Muistan naisen, jota haastattelin keskenmenoista kertovaan juttuun. Hänen haaveensa jäi mieleeni, sillä tunnistan sen kaaren. ”Sen piti olla vauva, siitä piti kasvaa lapsi, ja aikuinen. Piti käydä niin, että vuosikymmenten päästä lapsi tulee äidin luokse sunnuntailounaalle, äiti silittää häntä päähän ja naurahtaa: äidin vauva.”
Karanteeni alleviivaa elämäntilanteita. Luen ystävieni viestejä. Yksi toivoo kolmen lapsensa tulevan kaapatuiksi. Toinen itkee, koska yrittää yhdistää työtä ja lapsen uhmaa. Eniten turhauttaa se, että töihin menee tavallista enemmän aikaa, mutta mikään ei etene, koska pyyhkimään, nälkää, sisko kiusaa, äiitiiii, isiii. Kaikilta menee hermot.
Siedettävän ja sietämättömän raja ei silti kulje lapsettomien ja lapsiperheiden välissä.
Itse olen ollut maaliskuun puolivälin jälkeen 20 minuuttia yksin (piti olla 40, mutta Liina tuli kotiin). Katsomme lasten kanssa Miyazakeja. Värjäämme hiuksia. Teemme pizzaa. Kinastelemme. Yhtenä iltana rakensimme koti-span: jalkasuolaa sankoon ja Spotifyn spa-lista soimaan.
Minulle vanhemmuus tarkoittaa nyt sitä, että asun 13- ja 16-vuotiaiden kanssa. Perhe on kimppakämppä. Lapset ovat jo sen ikäisiä, että heidän seuransa on minulle tärkeämpää kuin minun seurani heille. Kun karanteeni joskus loppuu, teinit katoavat. Heidän elämänsä on toisaalla. Mutta silti he ovat minun koko ajan. Minä olen heidän äitinsä sittenkin, kun he jäävät eläkkeelle.
Pikkulapsiaika? Olihan se helvetinmoinen operaatio, mutta tuntuisi aivan väärältä kuvata vanhemmuutta vain sitä kautta.
