Punavihreä komeetta nousi taivaalle kevään eurovaaleissa, jossa hän keräsi ääniä enemmän kuin yksikään vihreä tai demari.
Anderssonin suosiota on helppo ymmärtää: hän on nykyaikainen poliitikko, jota on vaikea kuvitella pönöttämässä. Hänellä on katu-uskottavuutta talonvaltauksista ja vastarinnasta, mutta myös uskottavuutta valtuustosta ja nuorisopolitiikasta.
Andersson erottuu värittömistä ja varovaisista poliitikoista. Hän on räväkkä ja suorapuheinen. Etuna hänellä on se, että Andersson asemoituu vastarannalle, häneltä ei odoteta valtiomiesmäisyyttä. Ei tarvita ennustajanlahjoja toteamaan, että Andersson menee eduskuntavaaleissa läpi. Mutta onko hänestä pelastamaan vasemmisto? Andersson ja Arhinmäki vetoavat nuoreen punavihreään joukkoon, mutta puolueen kannatuksen todellinen kasvu vaatii laajempaa kannattajakuntaa.
Vasemmistoliiton lähtöasetelmat ovat hyvät. Puolue pelasi itsensä taitavasti hallituksesta ulos vuosi ennen eduskuntavaaleja. Sdp:n kannatus puolestaan on maissa: on vaikea kuvitella sitä temppua, jolla demarit nostaisivat puolueen kannatusta ennen vaaleja niin, että sillä saavutettaisiin vaalivoitto. Edessä näyttäisi olevan vain vaikeaa hallitustaivalta kokoomuksen rinnalla.
Heinäkuun lopussa Yle mittautti puolueiden kannatusta. Tuolloin vasemmistoliittoa ilmoitti äänestävänsä 9,3 prosenttia, demareita 13,8 prosenttia. Kyse ei ole enää suuresta erosta. Silti kriisi on koko vasemmiston yhteinen. Sen yhteenlaskettu kannatus on vain hieman yli kokoomuksen (21,8). Demareita ehkä lohduttaa pitkällä aikavälillä se, että vuonna 2011 keskustan kannatus oli pohjamudissa, 13,2 prosenttia. Puolueen ennustettiin päätyvän pienten joukkoon. Nyt puolue on taas toiseksi suurin. Kevään vaaleihin pitkä aikaväli ei tuo lohtua.
Li Andersson sanoo tämän lehden jutussa, että oikeiston keskeisimpiä onnistumisia on se, ettei vasemmistoa pidetä enää uskottavana talouspoliittisena keskustelijana. Talouspoliittisen keskustelun ohella oikeisto näyttää määrittelevän useimmiten koko poliittisen keskustelun agendan. On helppo hallita keskustelua, jos saa määrittää puheenaiheet.
Pääministeri Alexander Stubb on Li Anderssonin peilikuva, komeasti hymyilevä vastine poliittisen janan toiselta laidalta. Stubbkin osaa puhua ihmisille kuin vertaisilleen. Mediapoliitikko osaa paistatella lehtien palstoilla ja puhutella kannattajiaan.
Mutta mitkä ovat Stubbiin kohdistuvat odotukset? Kuulin vastikään lounaspöydässä hyvän kiteytyksen: Stubb vaikuttaa siltä kuin hän johtaisi startup-yritystä. Mutta valtio ei ole startup. Ainakaan tällä hetkellä Suomea ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kasvuyritykseksi. Stubbin ongelma on, että hänen ympärillään on puhuttu enemmän Twitteristä, pukeutumisesta ja triathloneista kuin asiakysymyksistä. Ennen vaaleja pitäisi nousta valtiomiessarjaan, pääministeriluokkaan.
Stubb on silti eurovaalien jälkeen ollut hurjassa myötätuulessa. Hän on kiistatta tämän hetken suosituin poliitikko. Stubbin kokoomus on menestyjäpuolue, joka houkuttelee hyppäämään voittajan kelkkaan. Onnistuuko Stubb pysymään myötätuulessa pääministerinä ja vaalitaisteluissa? Ennen vaaleja on luvassa kamppailuja sotesta, Natosta, eläkkeistä, ydinvoimasta sekä ties mitä kriisejä, joita pääministerien eteen on tapana osua.
Kataiseen verrattuna Stubb on monilta arvoiltaan lähempänä amerikkalaista oikeistoa kuin pohjoismaalaista keskustaoikeistoa. Kirsi Piha totesi aikoinaan puolileikillään, että kaikki suomalaiset ovat pohjimmiltaan demareita. Stubb ei ole, eikä edes yritä esittää.
Politiikan syksy lupaa vääntöä suurista linjoista.
Suurista puolueista demarit rämpivät suossa ja perussuomalaisten jytky näyttää hiipuvan. Jos hallitus saa suuria onnistumisia, on kokoomuksella toki mahdollisuus jälleen voittaa vaalit. Juuri nyt parhaissa asetelmissa väijyy keskusta. Taitaa olla niin, että puheenjohtaja Juha Sipilä joukkoineen valmistautuu vaalivuoden iskuihin, pääkohteenaan Stubb ja pääministerin tuolin heiluttaminen. ■
