Pirunkeuhkoilla on pitkä historia suomalaisten "soul-soittimena"
Kulttuuri
Pirunkeuhkoilla on pitkä historia suomalaisten "soul-soittimena"
Harmonikka on tehnyt pitkän kierron väheksytystä pirunpelistä populaarikulttuuriin ja jopa taidemusiikin arvostetuksi soittimeksi.

Hanurin soitto on kuulunut suomalaiseen kesäyön unelmaan, lavatansseihin ja seurojentaloille. Se on ”suomalaisten soul-soitin”, kuten harmonikkataiteilija Maria Kalaniemi on sanonut.

Pirunkeuhkoksi sitä uskovaiset 1800-luvulla haukkuivat ja ”paremman musiikin” ystäville se oli pitkään vain rahvaanomaisen arvoton kurttu, jolla ei ollut kansallissoittimeksi mitään asiaa.

Kaksirivinen edusti kuitenkin tasa-arvoa ja kansainvälisyyttä jo ennen kuin yhteiskunta ne omaksui. Yksinkertainen ja edullinen soitin, joka kohotti arvostusta sosiaalisesta taustasta riippumatta, oli sivistyneistölle lähinnä rietas markkinavärkki.

Harmonikkamusiikki uuteen sfääriin 1930-luvulla

Kromaattisten harmonikkojen tultua 1910-luvulla soittajat alkoivat opiskella nuotteja ja perustaa tanssiorkestereita. Gramofoni, äänilevyt ja radio nostivat 1930-luvulla musiikin uusiin sfääreihin.

Harmonikansoittajat, eritoten nelinkertainen Pohjoismaiden mestari Vili Vesterinen, olivat äkkiä urheilusankareihin verrattavia idoleita. Vesterinen kiersi Dallapén mukana Lappia myöten soittamassa niin venäläisperäistä valssia, rämäkkää polkkaa kuin kansainvälistä konserttimusiikkia.

Suomalainen harmonikansoittaja ja säveltäjä Viljo ”Vili” Vesterinen harmonikkansa kanssa.

Sotavuosina soittopeli oli Päämajan ”ikäväntorjuntajoukkojen” tärkeä työkalu. Se oli kätevä, aina käyttövalmis ja soinnillisesti ylivoimainen rintamasoitin, yksinäänkin eräänlainen orkesteri.

Sotien jälkeen kiertuetoiminta kukoisti, kun ihmiset valtasi elämännälkä. Iltama- ja tanssipaikat olivat hanuristin konserttisaleja – ja aina täynnä. Orkesterit olivat isoja, niissä saattoi olla useita puhaltajia. Soundi oli muheva.

Dallape-orkesteri maaottelumarssilla 18. toukokuuta 1941. Keskellä kapellimestari Helge Pahlman ja takana harmonikan­soittajat Onni Toivonen ja Toivo Manninen.

Sotien jälkeen ihmisillä oli elämännälkä

Seurojentalon kulta-aika jatkui läpi 1950-luvun. Harmonikalle oli kysyntää.

George de Godzinsky soitteli pianoharmonikkaansa Kipparikvartetissa ja Yrjö Luukkonen Humppa-Veikoissa. Matti Viljanen edusti harmonikkajazzin valovoimaa ja Lasse Pihlajamaa loi hyvinkin vaativaa konserttiohjelmistoa. Säveltäjämestari Toivo Kärki oli turuutellut hanurilla hot-sooloja jo 1930-luvulla.

SM-kilpailut nostivat esiin leegion taitureita kuten Eini Kotirannan, Paul Norrbackin, Esko Könösen, Taito Vainion ja Veikko Ahvenaisen.

Ahvenainen ja Pihlajamaa avasivat harmonikkakoulunsa 1950-luvun lopulla, mutta tanssiorkestereiden kultakausi oli jo hiipumassa.

Haastavat ajat alkoivat 1960-luvun alussa

Televisio, rautalankamusiikki ja tanssilavakulttuurin kuolema ajoivat harmonikat sivuraiteelle 1960-luvun alussa.

Maaseudun raju rakennemuutos ja lähiöityminen teki harmonikkamusiikista maalaista nostalgiaa. Soittopeli, joka 1930-luvulla oli edustanut kapinaa vallitsevia makumieltymyksiä vastaan, oli nyt itse muuttumassa taantumukselliseksi.

Vielä 1970-luvun alussa, kun Sata-Häme alkoi soida Ikaalisissa, oli rahaa hakiessa järkevämpää harmonikansoiton sijaan puhua kansanmusiikista, sillä se oli juuri noussut salonkikelpoiseksi.

Kansanmusiikki ja työväenmusiikki saivat omat instituuttinsa ja lopulta, 1980-luvun taitteessa, myös harmonikkamusiikki. Se oli merkki valtiollisestakin hyväksynnästä.

Avun numerossa 19/1989 muisteltiin Severi Suhosta eli Esa Pakarista.

Taideharmonikka ja koulutus

Matti Rantanen ja Alpo Pohja nostivat taideharmonikkaa ponnekkaasti esiin. Koulutus eteni reilussa kymmenessä vuodessa kansalais- ja työväenopistoista aina Sibelius-Akatemiaan asti.

Vaistonvaraisuus alkoi tehdä tilaa mietitylle ilmaisulle, emotionaalinen suurpiirteisyys tarkoille yksityiskohdille. Soittajan oli opittava dodekafoniaa, vapaatonaalisuutta, uusromantiikkaa ja jälkisarjallisuutta. Teokset saattoivat venyä jopa 20–30-minuuttisiksi.

Akateeminen koulutus tuotti tohtoreita. Mika Väyrysestä tuli ensimmäinen päätoimisesti konsertoiva, klassiseen ohjelmistoon keskittynyt suomalainen harmonikkataiteilija, Maria Kalaniemestä taiteilijaprofessori 2005.

Soitinta alettiin arvostaa yhä enemmän. Sille ovat luoneet nykymusiikkia niin Kalevi Aho, Pehr Henrik Nordgren, Jukka Tiensuu kuin Heikki Valpola.

Marko Kotilainen ja Timo Hautamäki kaksintaistelussa Kultainen harmonikka -finaalissa 2011. Voiton vei Kotilainen.

Harmonikkakilpailut takoivat tähtiä

Harrastajasoittajien harmonikkakerhot elivät iloista aikaa 1980-luvulla, ja Ikaalisissa alettiin Topi Marjamäen innostamana kisailla aikuisten Kultaisesta ja lasten Hopeisesta harmonikasta.

Alpo Pohjan kasvatti Seppo Leino, Suomen mestari hänkin, koulutti Rovaniemellä ”Lapin tallin”, joka poiki neljä Kultaisen harmonikan voittajaa putkeen.

Kepeämmän harmonikan asema oli taas hetken vahva. Humppa työllisti tanssilavoilla ja viihdesoitanta eli: Raimo Roiha, Erkki Friman, Seppo Hovi, Jani Uhlenius, Pedro Hietanen ja M. A. Numminen ”uusrahvaanomaisine jatseineen”.

Pedro Hietanen soittaa haitaria ja M. A. Numminen banjoa taiteilijoiden rauhan­junassa huhtikuussa 1982.

Uudella vuosituhannella vakiintunut asema

Uudella vuosituhannella klassinen harmonikkakulttuuri ja kansanmusiikki ovat jo vakiinnuttaneet asemansa. Kotitarvesoittajien rinnalle on noussut yhä useampia koulutettuja muusikoita, jotka ovat venyttäneet harmonikkaa yhtä lailla klassiseen, jazziin, klezmeriin kuin kokeelliseen musiikkiin.

Petri Ikkelä on nostanut argentiinalaistyylistä bandoneonia esiin, Veli-Matti Järvenpää tex-mexiä ja zydecoa ja Kimmo Pohjonen samanistista performanssia painimolskeille ja maatalouskoneille.

Kimmo Pohjonen taituroi soittimensa kanssa Helsingin Savoy-teatterissa.

Samaan aikaan perinteinen vanhan tanssimusiikin soitto on hiljalleen taantunut, vaikka hanurin reteä poljento yhä tahdittaakin Souvareitten tai Seinäjoen katutanssien askelkuvioita.

Listahiteissä harmonikkaa kuulee enää satunnaisesti, mutta onpa se kajahtanut euroviisuissakin, kun Kuunkuiskaajat vakuuttivat, että työlki ellää, mut kaupal rikastuu.

Kommentoi »