Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja sisäministeri Päivi Räsänen eivät pidä tästä, mutta sanon silti: vuotaminen medialle on vapaan tiedonkulun ja demokratian voitto.

Poliisijohto on kypsähtänyt salaisia tietoja medialle vuotaviin poliiseihin – viimeksi huumepoliisin virasta pidätetyn päällikön Jari Aarnion tapauksessa, jossa Aarnion vinkkimieheksi epäillyn rikollisjärjestön pomon sanotaan olevan nyt hengenvaarassa vuotojen takia.

Paateron mielestä tietovuotajat ovat itse rikollisia, joiden ei kuulu olla poliisin palveluksessa.

Räsänen ja Paatero väittivät Ylen A-Stream-ohjelmassa, ettei salaisen tiedon vuotamisella ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa.

Sillä on tekemistä nimenomaan sananvapauden kanssa.

Paatero käynnisti edellisen vuotajajahtinsa viime keväänä. Silloin etsittiin poliisia, joka oli vasikoinut medialle, että Venäjän presidentin nimi löytyy Suomen poliisin epäiltyjen rekisteristä.

Kirjoitin tuolloin, että vuotaja on suuri sananvapauden sankari.

Poliisivuotajien motiiviksi on arveltu halua vahingoittaa Aarniota ja huumepoliisia sekä saada henkilökohtaista hyötyä tai vastapalveluksia medialta.

Todellisuudessa medialle vuodetaan silloin, kun systeemi ei toimi tai se toimii väärin. Totuus pyrkii aina kohti pintaa.

Näin vaikuttaa olevan myös Aarnion tapauksessa.

Eräs rikostoimittaja kertoo, että kun poliisi vuotaa, syynä voi olla rivitason poliisien turhautuminen esimiesten tiedon panttaamiseen.

Julkisuudessa saattaa myös olla vääriä tietoja, jotka halutaan oikaista.

Toisaalta kyse ei aina ole syväkurkkujen kilpalaulannasta vaan arkityöhön kuuluvasta keskustelusta: poliisi kertoo viime aikojen tapahtumista toimittajalle, joka osaa poimia uutiset myös rivien välistä ja yhdistellä eri lähteiden tiedonmurusia keskenään.

Kaikki tieto ei suinkaan tule poliisilta, vaan rikostoimittajilla on lähteitä myös esimerkiksi oikeuslaitoksessa ja alamaailmassa.

Aarnion tapauksessa on kyselty myös median vastuuta, kun rikollisjärjestön johtaja on joutunut hengenvaaraan.

Kysymys on inhimillisesti kiinnostava, sillä vaakakupeissa painavat uutisen kohteen terveys ja median tehtävä tiedonvälittäjänä.

Kun Wikileaks paljasti vuotajalta saatuja salaisia sotadokumentteja ja diplomaattisia asiakirjoja, jotka sittemmin myötävaikuttivat muun muassa arabikevään syntyyn, Wikileaksin kimppuun iskivät viranomaiset, oikeuslaitos ja poliitikot.

Tietojen julkaisijoiden sanottiin vaarantavan Yhdysvaltain kanssa yhteistyötä tekevien afgaanien hengen.

Media ei voi lähteä kovin pitkälle sellaiseen spekulointiin, jossa ”joku saattaa olla jotakin, ja siksi joku saattaa tehdä hänelle jotakin, jos me kerromme hänen tekemisistään”.

Yhteiskunnalliset epäkohdat jäisivät paljastamatta.

Julkaisuharkinta on toki tapauskohtaista. Viaton sivullinen, vaikkapa lapsi, saisi suuremman suojan kuin henkilö, jota kutsutaan rikollisjärjestön johtajaksi.

Siinä hommassa on tietty riski jo ilman median huolenpitoakin.