Vihreitä post it -lappuja oli kaksi. Hän oli kirjoittanut kumpaankin saman viestin. Toisen äidinkielellään ruotsiksi, toisen suomeksi.

Farväl. Jäähyväiset.

Hän painoi laput valkopuisen arkun kylkeen. Tämä on päätepiste, hän ajatteli. Arkun sisällä lepäsi hänen isänsä, Jörn Donner. Hän seisoi hetken paikallaan. Häntä ei itkettänyt. Surutyönsä hän oli tehnyt jo paljon aiemmin.

Kauan ennen isän kuolemaa.

Kirjoitan sinulle kirjeen. Aiemmissa kirjeissäni olen koettanut lähestyä sinua – isääni. Tämä on toisenlainen kirje. Nämä ovat jäähyväiset.

Näillä sanoilla Otto Gabrielsson aloittaa esikoiskirjansa Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle (S&S). Teos on päiväkirjan muotoon puettu sairauskertomus piittaamattoman isän ja isäänsä kaipaavan pojan vaikeasta suhteesta.

Se on paikoin kipeää luettavaa.

Tekstistä paistaa katkeroituneen, kaltoinkohdellun ja hyljeksityn ihmisen ahdinko. Gabrielsson peilaa koko elämäänsä Jörn Donnerin kautta.

Miehen, joka ei halunnut koskaan olla hänen isänsä.

Suomessa asuvia velipuoliaan hän ajattelee kadehtien. Heidän elämässään isä halusi olla läsnä. Heitä hän kuskasi jalkapalloharjoituksiin. Auttoi ja huolehti.

Otto syntyi vuonna 1981, kun ruotsalaisen Jeanette Donnerin kanssa avioliitossa olleella Donnerilla oli suhde ruotsalaisen elokuvatuottaja Lisbet Gabrielssonin kanssa. Samana vuonna naisten kanssa kiireiselle Donnerille syntyi Susanna-tytär Meri Vennamon kanssa.

Gabrielssonia Donner kutsui avoimesti erehdykseksi. Sanat jättivät jälkensä.

Olen rikkaruoho, jota ei kuuluisi olla olemassa, jolla ei ole merkitystä eikä hyötyä kenellekään, Gabrielsson kirjoittaa.

On perjantaiaamupäivä huhtikuun lopulla. Otto Gabrielsson, 38, vastaa puheluun kotoaan Tukholman lääniin kuuluvasta Nackasta. Hän on hyvällä tuulella. Hän kertoo heränneensä tuntia aiemmin, mutta loikoilevansa yhä sängyssä. Näin hänellä on tapana aloittaa päivänsä.

– Se on osa laiskaa luonnettani, hän sanoo ja nauraa.

Tällaisista asioista isällä oli tapana häntä läksyttää. Miksei poika ryhdistäytynyt? Hankkinut itselleen töitä?

Gabrielsson pysyi noina hetkinä hiljaa. Niinä harvoina kertoina, kun he olivat yhteydessä, hän ei halunnut hermostuttaa isää. Tärkeintä oli saada huomiota. Minkälaista hyvänsä. Niin hän ajatteli pitkään. Sitten hän sai tarpeekseen.

Paskakasa. Muinaiseläin. Sosiaalisesti vastuuton teini. Sovinisti. Narri. Kiimainen vanha ukko. Täysverinen mielipuoli…

Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta niin taitaa olla epäonnistuneella isälläkin.

Gabrielsson ei säästele sanojaan kuvaillessaan Jörn Donneria.

Arvostelun kohteena eivät ole pelkät luonteenpiirteet. Gabrielsson pilkkaa isäänsä surutta myös kulttuurintekijänä. Hän kutsuu tätä ohjaajaksi, jonka elokuvia kukaan ei katso ja kirjailijaksi, jonka kirjoja kukaan ei lue.

Sinua voi kutsua korkeintaan sepustelijaksi, Gabrielsson kirjoittaa.

Näin sanoessaan hän on halunnut satuttaa. Donnerin maailmassa työ meni kaiken edelle. Sen mitätöidessään tulee samalla väittäneeksi, ettei hänen elämällään ollut merkitystä. Tämän Gabrielsson on varmasti tiennyt itsekin.

Onko kyse kostosta?  Kyllä, mutta tavallaan ei, Gabrielsson vastaa.

– Kirjaa kirjoittaessani oloni oli todella surkea. Tuossa mielentilassa sain ikävien asioiden kirjoittamisesta jonkinasteista tyydytystä. Halusin selvästikin näpäyttää isääni. Mutta olin toisaalta myös täysin rehellinen. En pidä häntä edelleenkään kovin hyvänä kirjoittajana. Mutta sen voin myöntää, että olin ajoittain melko säälimätön häntä kohtaan.

Miksi isä piti hyvästellä julkisella kirjeellä?

Gabrielsson tarjoaa vastaukseksi jalkapallovertauksen: saavuttaakseen jotain on uskaltauduttava ensin kentälle.

Donnerin elämän pelikenttänä toimivat julkisuus ja painettu sana. Niitä hän ymmärsi, ja niiden kautta hän hahmotti omaa elämäänsä ja ympäröivää maailmaa aina 1950-luvulta lähtien. Siksi Gabrielsson halusi astella samalle areenalle isänsä kanssa. Oli pelattava hänen peliään. Osoitettava olevansa samanvertainen.

Ansaittava kunnioitus.

– Olisin voinut toki kirjoittaa hänelle tavallisen kirjeen, mutta tuskin hän olisi sitä lukenut. Kirjoitin hänelle monesti pitkiäkin kirjeitä. Hän vain kiitti ja vastasi niihin korkeintaan muutamalla sanalla. Sellainen hän oli. Tunsin, että kirja olisi ainut keino saada hänet reagoimaan.

Kerron Otolle haastatelleeni Jörn Donneria kahdesti. Pohjoisrannan toimistolla vastassa oli kohtelias ja karismaattinen vanhaisäntä. Mahdotonta hänestä oli olla pitämättä. Gabrielsson sanoo ymmärtävänsä tämän hyvin.

– Ennen olisin sanonut, että tuo kuva hänestä ei ole oikea. Nykyisin ajattelen, että se on vain yksi näkökulma Jörn Donnerista. Hyväksyn sen täysin, eikä minulla ole asian kanssa ongelmaa. Voin jopa nauttia siitä, että häntä ihaillaan.

Oli isä aikanaan hänenkin esikuvansa.

Gabrielssonin lapsuudenhuoneen seinää koristi suuri mainosjuliste. Siinä isä katsoo itsevarmana kameraan. Päällä tyylikäs villatakki. Edessä pöydällä pieni tonic-pullo ja kristallilasi.

Ja olihan isä paljon muutakin: Oscarin voittanut elokuvatuottaja. Finlandia-palkittu kirjailija. Kansanedustaja ja Euroopan parlamentin jäsen. Televisiojulkkis. Harvalla sellaista isää oli.

Gabrielssonille Donner oli vähän kaikenlaista. Kaikkea paitsi oikea isä.

– Olen ihaillut häntä monessa asiassa. Välillä hän on ollut sankarini. Mutta tunnen myös hänen huonon puolensa. Sen itsekkään paskiaisen. Tunteeni isää kohtaan ovat vaihdelleet aina. Hän osasi olla halutessaan ihastuttava. Tiedän sen, että hän nautti siitä, että häntä haastateltiin, hän tunsi loistavansa, Gabrielsson kertoo.

Oliko Jörn narsisti?

– Varmasti. Se oli iso osa hänen luonnettaan. Mutta ei kuitenkaan ainut osa.

Isälleen hän ei kertonut tulevasta kirjaprojektista sanaakaan. Donner kuuli teoksesta ensimmäisen kerran marraskuussa 2019. Ilta-Sanomien haastattelussa hän kumosi poikansa väitteet itsestään välinpitämättömänä isähahmona.

Donner piti kirjaa sensaatiohakuisena.

Gabrielssonille kommentit eivät tulleet yllätyksenä. Hän rinnastaa isänsä Donald Trumpiin – molemmilla miehillä on omat totuutensa.

– Kun jatkat valehtelemista, alat jossain vaiheessa uskoa valheitasi. Olen hyvin varma, että isä uskoi puhuvansa totta.

Samassa Ilta-Sanomien jutussa Donner vertasi itseään koiraan, joka on saanut turkkiinsa kirppuja. Kirpuilla hän tarkoitti itsestään tehtyjä paljastuksia. Gabrielssonin mielestä vertaus on osuva.

– Sellainen oli merkitykseni hänen elämässään. Olin pieni hyönteinen. Ärsyttävä ja merkityksetön. Ei hän sellaista halunnut elämäänsä. Se on tavallaan kaunis vertaus, vaikka tietysti sellaisen kuuleminen myös sattuu.

Jörn Donnerin muistotilaisuus järjestettiin ravintola Kolmessa Kruunussa Helsingin Kruununhaassa perjantaina 21. helmikuuta.

Hyvästien jätön ohella tilaisuudessa syntyi myös uusia tuttavuuksia. Donnerin viisi poikaa näkivät toisensa ensimmäistä kertaa yhtä aikaa. Osa veljeksistä ei ollut tavannut toisiaan koskaan aiemmin.

– Se oli mahtava hetki elämässäni. Jotain hyvin spesiaalia, Gabrielsson kuvailee tilannetta.

Mutta tuskin sen suurempaa lähentymistä on luvassa, hän huomauttaa heti perään. Siitäkin isä piti huolen.

Ennen kuolemaansa Donner yhtiöitti omaisuutensa. Teon tarkoituksena on suojata perintö veljessarjan kahdelle nuorimmalle pojalle, Rafaelille ja Danielille.

Muiden osuus on Gabrielssonin mukaan ”vain murusia”.

– Se on iso este tasaveroiselle suhteelle. Me kolme olemme niin laiminlyötyjä perinnön suhteen. En usko, että sen jälkeen voimme saavuttaa normaalia sisarussuhdetta.

Valmiiseen kirjaan isä ei päässyt koskaan tutustumaan. Ehkä niin on parempi, Gabrielsson toteaa. Ei hän isäänsä olisi halunnut surulliseksi tehdä. Kaikesta huolimatta.

Onko sinulla isääsi ikävä?

– Riippuu siitä, kenestä tarkkaan ottaen puhumme, Gabrielsson muotoilee.

– Jos puhumme henkilöstä nimeltä Jörn Donner, niin vastaus on kyllä. Yhteiskunta tarvitsee hänenlaisiaan arrogantteja intellektuelleja ja kompromissittomia bulldogeja. Mutta isänä en jää häntä kaipaamaan. Sitä miestä, joka ei koskaan välittänyt minusta.

Voitko antaa hänelle anteeksi?

– Sanoisin, että niin tapahtui jo kirjoitusprosessin aikana. Ei ole enää mitään anteeksiannettavaa. Tunnen olevani valmis.