Waldemar ja Kanulauskis kinastelivat niin kiivaasti, että Sami putosi jo kärryiltä, kuka oli tehnyt mitäkin. Se oli selvää, että Kanulauskis oli haltija eikä mikään saamarin tonttu ja että hän oli salaa verottanut Waldemarin ruokatarvikkeita monta vuotta. Kiivas haltija oli Waldemaria vain napaan saakka, mutta hänessä riitti puhtia.

– Perhana soikoon, tässä talossa sapuska on saamarin huonoa. Toista oli Artturin luona, en olisi koskaan halunnut muuttaa tänne.

– Tietysti oli, kaikki oli silloin upeaa ja mahtavaa. Vaan sitten isäukko katosi ja jätti meidät oman onnemme nojaan, Waldemar tuhahti.

Joni kaivoi nuuskarasian taskustaan ja naksautti salalokeron auki. Hän otti paperilapun lokerosta ja ojensi sen Waldemarille.

– Tämä on isäsi nuuskarasia, eikös? Katso, mitä sen sisältä löytyi.

– Ettei vain Artturi olisi vankina tuolla tornissa? Liisa sanoi.

Waldemar tavasi lappua moneen kertaa ja ojensi sen lopulta uteliaisuutta kihisevälle Kanulauskikselle.

– Vai on isäukon katoaminenkin minun vikani, Waldemar puuskahti.

– Saateri soikoon, syötitkö sinä Artturille katoamispulveria? Sillä tavalla katoaa perhanan varmasti, Kanulauskis kimmastui.

– En todellakaan. Eihän isä antanut minun koskea tuohon rasiaan edes pitkällä tikulla. Siksi minusta tuli näin surkea… suurenmoinen taikuri, Waldemar häkeltyi.

Samin päätä alkoi vihloa. Koko juttu oli yhtä sotkua, josta ei ottanut millään selvää.

– Tietysti sanot noin, kun olet vanginnut suuren Artturin Merlinin torniin silkkaa kateuttasi. Siksi halusit hävittää hänen tavaransa, hän sanoi.

– Se on totta. Mieletön määrä hyvää antiikkia lensi roskalavalle, Joni voihkaisi.

Waldemar suki tuskaisen näköisenä punaisia hiuksiaan.

– Aina minua syytetään kaikesta. En osaa tehdä mitään oikein. Mennään torniin, niin näette itse, ettei siellä ole muuta kuin naakkoja.

– Niin saateri soikoon mennäänkin. Artturi on siellä, tietäähän sen! Kanulauskis tuhahti.

Waldemar nyrpisti suutaan ja poimi silinterihatun lattialta. Hän kopsutteli sitä suoraksi ja alkoi harppoa niska punaisena kohti käytävän päässä olevaa kierreportaikkoa.

– Katoamispulveri on minun valmistamaani ja se on perhanan tehokasta. Siksi Artturi ei uskaltanut antaa sitä Waldemarille, sillä hän on saamarinmoinen tohelo, Kanulauskis kuiskutteli.

– Ainakin hän on kova poika hävittämään esineitä, Liisa myönsi.

– Minä kuulen kyllä! Waldemar tiuskaisi ja lisäsi vauhtia.

Hän kolisteli rautaisia kierreportaita ylös niin että koko talo jytisi. Muut seurasivat häntä tornin huipulle, jossa tammisen oven takaa paljastui pyöreä ullakkotila. Kanulauskis paineli puuskuttaen Waldemarin ohi.

– Saamarin likaista. Täällä täytyy heti siivota.

Huoneen keskellä nökötti korkea, puinen kappi, jonka luo Joni rynnisti kädet levällään.

– Ruhtinas Egbertin vaatekaappi! Mieletön esine!

Joni kierteli kaappia niin innostuneena, että Sami tuli Liisan kanssa katselemaan sitä.

– Mikä tässä on niin ihmeellistä? Sami kysyi.

– Etkö tiedä? Ruhtinas Egbert oli kuuluisa siitä, että hän ehti hetkessä valtakuntansa joka kolkkaan. Väitetään, että hän teki sen tämän kaapin avulla, Joni selitti ja silitti kaapin tummunutta kylkeä.

– Ai että tuo kaappi olisi jonkinlainen teleportti? Liisa ihmetteli.

– Mikä se on? Television narahteleva pikkuveli? Sami tuhahti.

– Kaukosiirrin, senkin tollo. Teleportin avulla voi siirtyä paikasta toiseen, Liisa selitti.

Samia mokoma spedelinko ei suuremmin houkutellut. Eksyksiin saattoi joutua muutenkin, ei siihen enää kaappeja kaivattu.

– Saamarin hieno mööpeli se on, mutta ei täällä Artturia ole, Kanulauskis totesi ja pudisti pois hihaansa tarttunutta pölyä.

– Eiköhän lähdetä vaikka kotiin ja unohdetaan koko juttu, Sami ehdotti.

Hän ehti jo toiveikkaasti kääntyä tornin ovelle, kun se pamahti kiinni. Waldemaria ei näkynyt missään, mutta hänen äänensä kuului hyvin ovenkin läpi.

– Olen kyllästynyt jatkuvaan nälvintään! Saatte olla siellä koko joukko niin kauan, että Kanulauskis valmistaa minulle kadotus- ja palautuspulveria. Niiden avulla minustakin tulee mahtava taikuri!