Wirtasten osto- ja myyntiliike oli varmasti kaupungin vanhimpia rakennuksia. Sen harmaat kiviseinät näyttivät hiukan vinoilta ja ovi oli katutason alapuolella. Jonin selitysten mukaan katua oli korotettu, mutta Sami oli varma, että vanha talo upposi hiljalleen maan alle.
– Miksi naamasi on noin kalpea, veliseni? Liisa kysyi, kun Joni oli kadonnut liikkeen uumeniin etsimään isäänsä Valtteria.
Sami katseli myyntitiskin viereen raahattua ruosteista haarniskaa ja katossa roikkuvaa afrikkalaista puukilpeä. Ties mitä ikiaikaisia aivobakteereja niissäkin lymysi.
– Inhoan vanhoja rojuja. Varsinkin, jos ne on omistanut noita, Sami puuskahti.
Hän ei ehtinyt valittaa enempää, sillä Joni huuteli liikkeen perältä heille.
– Hei, tulkaa tänne!
Sami laahusti Liisan perässä sokkeloisten tavarakasojen välissä. Lattialla lojuva puinen matkakirstu painoi varmasti sata kiloa. Kuinka sellaista oli kukaan voinut raahata mukanaan? Ennen ihmiset olivat olleet omituisen vahvoja tai peräti jättiläisiä.
Liikkeen takaosassa oli pieni puupöytä, jolle Jonin isä asetteli muhkeaa kirjaa.
– Terve vaan. Löysittekin aika hienon esineen, Valtteri sanoi.
Hänellä oli samanlainen valkoinen hiuspehko kuin Jonillakin, ainoastaan hiukan harvempi.
– Pojat sen löysivät, kun kävivät ostamassa minulle lakuja, Liisa tarkensi.
– Se oli keskellä katua, Joni sanoi.
Se oli totta ja valetta yhtä aikaa, mutta Sami ei kommentoinut mitään. Valtteri aukaisi kirjansa, johon oli liimattu kellastuneita lehtileikkeitä.
– Tiesittekö, että Artturi Merlin oli erittäin taitava taikuri? Hän esiintyi kaikilla mantereilla ja oli kuuluisa katoamistempuistaan. Tässä hän esiintyy Pariisissa ja katsokaapa, mitä tuossa pöydällä on.
Valtteri käänsi pölyistä leikekirjaa kolmikkoon päin. Lehtikuvassa oli mies, jonka musta parta oli järjettömän pitkä ja silmät näyttivät hehkuvilta kekäleiltä. Miehen ympärillä leijui utua, ja pöydällä hänen edessään oli tuttu rasia.
– Näyttää tältä, Liisa sanoi ja sipaisi poikien löytämää rasiaa.
– Kyllä. Se on vanha nuuskarasia, Valtteri sanoi.
– Yäk! Säilyttikö Merlin siinä limaisia purutupakkamällejä? Sami kauhistui.
– Vanha nuuska oli enemmänkin aivastuspulveria, jota keskiaikaiset kreivit ja paronit tupsuttelivat nenäänsä, kun jossakin haisi pahalle, Liisa sanoi.
– Vähän siihen suuntaan, mutta Merlinin rasiassa ei ollut edes aivastuspulveria, Valtteri paljasti.
– No mitä siinä oli? Jalokiviä? Kurkkupastilleja? Sami ihmetteli.
– Ei, vaan kadotuspulveria!
Samilla ei ollut aavistustakaan, mitä oli kadotuspulveri, mutta mitään hyvää se ei voinut olla.
– Ajatelkaa, että tässä rasiassa on ollut kuuluisan Merlinin kadotuspulveria, Joni innostui.
Hän siveli nyrkinkokoisen rasian kanteen taottua kohokuvaa, jonka ympyräinen kuvio oli häntäänsä syövä käärme.
– Eikös se tavaroita heitellyt mies sanonut, että Artturi Merlin on kadonnut? Meinaan vaan, että pulveri voi olla aika tehokasta, Sami sanoi.
– Mikä tavaroita heitellyt mies? Valtteri ihmetteli.
– Ei mikään, Joni sanoi ja potkaisi pöydän ali Samia sääreen.
– Tarkoitin palloja heitellyt mies. Sellainen jonglööri kävi meillä koulussa puhumassa taikureiden ammattikunnasta, Sami ähkäisi.
– Kävikö? Liisa kysyi.
– Kävi. Mutta mitä te nyt sitä jankkaatte? Minusta meidän on parasta hankkiutua eroon tuosta rasiasta mahdollisimman pian, ettei meille käy kuten Artturille, Sami sanoi.
Joni pyöritteli rasiaa kädessään ja hieraisi sojottavia hiuksiaan.
– Meinaatko, että Artturi olisi vahingossa kadottanut itsensä?
– En meinaa yhtään mitään. Mutta sinuna en aukaisisi tuota rasiaa, Sami varoitti.
Valtteri naurahti ja otti rasian Jonilta. Hän napsautti kannen auki ja Sami kavahti vaistomaisesti taaksepäin.
Wirtasten sukuvika oli ottaa älyttömiä riskejä. Koko liike oli täynnä vanhaa ja likaista rojua, sitten piti vielä aukoa rasioita, joissa saattoi olla mitä tahansa kuivunutta rotankuolaa.
– Eihän täällä ole muuta kuin tomua, Valtteri sanoi ja pyyhkäisi rasian sisäpintaa etusormellaan.
Jonin isän sormeen jäi harmaata pölyä ja Sami toivoi, ettei kukaan vahingossa aivastaisi.
Jatkuu...
