Samin silmät vuosivat vettä sakean rikinkatkun vuoksi, mutta hän ei todellakaan nähnyt näkyjä. Artturi Merlin seisoi keskellä tornia ja venytteli käsiään niin, että selkäranka paukkui.

– Saateri soikoon, hyvä etten sotkenut housujani, Kanulauskis parahti.

– Miksi et vääntänyt tuota nuppia jo kymmenen vuotta sitten, kuten sovittiin? Artturi jyrähti.

Kanulauskis otti hatun päästään ja raapi korvallistaan.

– Sovittiinko? Perhana, en muista mitään sellaista.

– Minähän annoin sinulle kirjeen, jossa oli selkeät ohjeet.

Pieni kodinhaltija kalpeni ja alkoi kaivella puvuntakkinsa taskuja.

– Jaa niin. Minä en ole oikein lukuhaltijoita, joten taisin tunkea kirjeen tänne, hän änkytti.

Kanulauskiksen povitaskusta löytyi kellastunut kirjekuori. Haltija repi sen auki ja otti esiin kelmeän paperiarkin.

– Perhana, niinhän täällä lukee. ”Kun kymmenen vuotta on kulunut, väännä ruhtinas Egbertin vaatekaapin tummunutta puunuppia.” Saateri, se jäi nyt tekemättä.

– Lukeminen kannattaa aina, Liisa huomautti.

– Miksi Waldemar ei ole hävittänyt tätä kaappia, kun melkein kaiken muun hän on hävittänyt? Joni kysyi.

– Siinä on pysyväisyystaika, ei sitä voi hävittää. Mutta keitä te olette ja mitä te teette täällä kylmällä ullakolla? Artturi ihmetteli.

Joni, Sami ja Liisa selittivät koko sotkun. Artturi pyöritteli tummia silmiään ja huokaili. Lopuksi Joni ojensi tälle nuuskarasian ja naksautti salalokeron auki.

– Tämän lapun vuoksi olimme varmoja, että Waldemar on katoamisesi takana, Joni sanoi.

– Tavallaan onkin. Aloin kyllästyä Waldemariin, kun hän ei oppinut yhtään mitään. Taisin olla liian ankara, mutta joskus kovapäisten oppilaiden kanssa menee hermot, Artturi myönsi.

– Koskaan ei ole liian myöhäistä sopia riitoja. Et sattumoisin osaa taikoa tuota ovea auki? Sami kysyi toiveikkaasti.

– Tietysti osaan, mutta sehän on jo valmiiksi raollaan, Artturi ihmetteli.

– Saateri, se taisi sittenkin aueta, kun jyskytin sitä, Kanulauskis innostui.

– Waldemar on entisellään. Ei osaa edes lukita ovia kunnolla, Artturi mutisi ja harppoi tornista ulos.

Sami ehti ajatella kaikenlaista, kun he rymistelivät alakertaan. Tietysti Waldemar oli oikukas tyyppi, mutta ei Artturikaan vaikuttanut kovin ymmärtäväiseltä isältä.

– Missä sinä olit kaikki nämä vuodet? Joni kysyi, kun he ehtivät ala-aulaan.

– Opetin Etelänavalla pingviinejä lentämään, etsin Afrikassa kaivonpaikkoja ja istutin puita Amazonin sademetsissä. Jatkuvan kadottamisen sijaan oli mukava välillä löytää jotakin.

– Et sitten tullut ajatelleeksi, että olisit voinut palata kotiin ihan vaikka laivalla taikka lentokoneella? Sami ihmetteli.

– Se olisi ollut noloa, Artturi tuhahti.

Liisa vilkaisi Samia Artturin selän takana ja pyöritteli etusormeaan ohimollaan. Kieltämättä Samistakin Artturi kuulosti melkoiselta jääräpäältä.

Kanulauskis kipitti edellä saliin ja muut seurasivat perässä. Waldemar röhnötti tuolissa taikapöytänsä takana ja kuorsasi.

– Näinkö sinä niitä temppuja harjoittelet! Artturi jyrähti.

Waldemar pomppasi pystyyn niin kiivaasti, että tuoli kaatui lattialle.

– En isä! Kyllä isä! Juuri tein… hetkinen, mistäs te kaikki siihen putkahditte?

– Ihan sama mistä. Nyt kyllä unohdatte riitanne. Teidän typeryyksien vuoksi minulta on jäänyt väliin kaksi välipalaa ja päivällinen! Ja sinä, Artturi, vaikka olisit kuinka loistava taikuri, ei sinun tarvitse tölviä muita siitä, etteivät he ole yhtä taitavia kuin sinä. En minäkään koskaan irvi Jonille, vaikka hän ei ole niin fiksu kuin minä, Sami puuskahti.

Joni yritti protestoida mutta Sami ei antanut hänelle suunvuoroa.

– Opetat Waldemarille pari kunnon temppua. Ja jos hän ei opi, se on tollon opettajan vika!

– Saamarin hyvin sanottu, Kanulauskis säesti.

Artturin tummat silmät kipinöivät, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy.

– Onhan se noinkin. Tulehan Waldemar tänne, niin halaan sinua, Artturi sanoi ja levitti kätensä.

Waldemarin äreät kasvot sulivat ja hän riensi halaamaan isäänsä.

– Kyllä minä opin, hän lupasi.

– Upeaa ja mahtavaa. Mutta ystävyytemme jää lyhyeksi, sillä ainakin minä kuolen nälkään ja luulen, että te seuraatte pian perässä.

Samin maha alkoi murista sanojen vakuudeksi niin surkeasti, että kaikki purskahtivat nauruun.