Pakkasaamu valkenee kipakkana. Valkoista maisemaa halkoo kohiseva nauha. Joen sulasta vedestä kohoaa huurua. Oksiin törmäillessään pienenpienet, alijäähtyneet vesipisarat jäätyvät huurteeksi. Koski näyttää höyryävän. Uusia vesi­pisaroita nousee ilmaan jatkuvasti.

Kun kosteus osuu jään pinnan rosoihin, syntyy jäälle suuria huurrekukkia. Jääkukkien yksityiskohtien rakenteessa on yllättävää samankaltaisuutta saniaisten kanssa. Sama rakenne toistuu yhä uudelleen, vain eri mittakaavoissa. Kauneus on katoavaista. Seuraava lumisade peittää huurrekukat alleen.

Joki toimii vesiluonnon keuhkoina. Virtaavat vedet ovat yleensä matalia ja ne ovat tehokkaasti kosketuksissa ilman kanssa. Varsinkin kosken kuohuissa veteen liukenee runsaasti happea, eikä happiongelmia ole juuri talvellakaan.

Paljon happea vaativat kalat, kuten purotaimenet, viihtyvätkin kirkasvetisissä, kivipohjaisissa metsäpuroissa. Puro­taimen oli ennen yleinen koko maassa, mutta nyt se luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Laji on hävinnyt kokonaan jo monista puroista.

Vuolaan veden liike on niin nopeaa, ettei pakkanenkaan kykene jähmettämään sitä. Hitaasti virtaavissa paikoissa vesi painuu tukevan jääkannen alle.

Kylmyys saa kahlittua jopa kosken. ­Pakkanen jähmettää vesiroiskeet kiviin sekä puiden oksiin ja saa aikaan mestarillisia veistoksia. Pakkasen jatkuessa koski saa jääkannen peitokseen. Joen pauhu muuttuu jään alta kantautuvaksi kumeaksi kohinaksi.

Sulassa virrassa veden lämpötila voi kovalla pakkasella laskea nollan ala­puolelle. Silloin alijäähtyneeseen veteen syntyy neulas- tai levymäisiä jääkiteitä, hyydettä. Hyyde voi kasaantua supoksi, kovaksi ja huokoiseksi sohjojääksi. Se ­tukkii veden virtausta ja tällöin vesi voi nousta joenpenkan yli rannoille.

Vesieläimille talven ongelmana ei ole kylmyys eikä kuivuus, vaan ennen kaikkea ravinnon puute. Happikatokin saattaa yllättää jääkannen alla. Sulissa virtapaikoissa vesi tuo ravinnoksi kasveille ja eläimille hajoavaa elollista ainetta eli detritusta sekä sitä hajottavia eliöitä.

Elämää on myös pinnan yläpuolella. Koskikaroille ja saukoille sulana pysyvät kosket ovat elinehto, sillä molemmat lajit pyydystävät ravintonsa vedestä ympäri vuoden. Saukko kalastaa sukeltamalla. Se on solakka kuin hylje. Varpaanväliensä räpylöillä se saa aikaan aimo vauhdin.

Saukko on sopeutunut monin tavoin vesielämään. Sen vedenpitävä turkki on erittäin tiivis. Pakkasen paukkuessa saukko sukeltelee hyisessä vedessä kaloja saalistaessaan. Korvansa ja sieraimensa se sulkee ihopoimulla.