Millainen on paikallisten rakastama Lissabon? Löydä sen ihanat kahvilat ja monikulttuurinen historia
Matkailu
Millainen on paikallisten rakastama Lissabon? Löydä sen ihanat kahvilat ja monikulttuurinen historia
Millaisia lissabonilaiset ovat, ja miten Portugalin historia näkyy kaupungissa? Lissabonissa vuosia asunut toimittaja Anna Pöysä kertoo, mikä kaikki tekee kaupungista niin kiehtovan.
4.12.2019
 |
Mondo

Kaupungista saa parhaiten otteen, kun hakeutuu samaan rytmiin sen asukkaiden kanssa. Se perustuu tietenkin ruoka-aikoihin.

Lissabonissa lounasta syödään kello 13, ja António Brito Guterres saapuu silloin Verde Minho -ravintolaan. Hän on kaupunkitutkija ja tekee yhteisötyötä Lissabonin seudulla. Tarkoituksenamme on miettiä Lissabonin vetovoimaa ja olemusta.

Verde Minho on tasca, edullinen ja arkinen portugalilais­ravintola. Seinillä on kaupungille ominaiset sinivalkoiset kaakelit, azulejot. Pöytäliinan päälle on laitettu paperiliina, ja seinän vierelle aseteltu siististi purkki hammastikkuja sekä suola- ja pippurisirottimet. Asiakkaat ovat paikallisia. Yksi ravintolan pitkä pöytä on täynnä miehiä, jotka ovat riisuneet pikkutakkinsa ja syövät päivän annoksia.

Juuri tällaiset ruokapaikat ovat suositeltavia kaupunkiin tuleville matkailijoille, Guterres kertoo. Näissä kuppiloissa menyy on vain portugaliksi, eivätkä ne ensisilmäyksellä vaikuta toivottavan kävijää erityisen tervetulleeksi.

”Lissabonissa kannattaa hakeutua oman mukavuusalueen rajoille, eksyä”, hän rohkaisee.

António Brito Guterres ja tyypillinen tasca-ravintola.

Paikallinen: Ensin ynseä, sitten ystäväsi

Vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, kielimuurit täällä kyllä ylitetään jollakin konstilla, Guterres kuvailee. Eikä ole syytä huolestua, jos toinen osapuoli ei näytä välittömästi erityisen ystävälliseltä. Se on kaupungin tapa – pian paikalliset jo vitsailevat ja taputtelevat olalle.

Ravintolan nimi Verde Minho viittaa Pohjois-Portugaliin. Minho on aluetta, jolta on peräisin maan kuuluisa vihreä viini, vinho verde. Verde viittaa seudun vehreyteen.

Ravintola sijaitsee Santanan kukkulan rinteessä, aivan Lissabonin ydinkeskustan kyljessä. Päätieltä, Calçada de Santanalta, irtautuu täällä kapeita kujia. Taloissa on alakerrosten asuntojen edustalla kukka­istutuksia, ja ikkunoissa roikkuvat pitsiverhot. Keskustan läheisyydestä muistuttavat matka­laukkujensa kanssa katua kulkevat turistit.

Lissabonin suosio matkakohteena on kasvanut nopeasti.

”Se oli väistämätöntä”, sanoo Guterres. ”Ymmärrän hyvin syyt: vanha, autenttinen kaupunki, jossa elämä on halpaa, ranta on lähellä ja sää hyvä.”

Lissabon oli salaisuus, jota oli liian vaikea säilyttää, hän toteaa.

Kaunis, vaalea ja mäkinen kaupunki.

Suuret annokset – voit tilata myös puolikkaan

Tasca-ravintola on mainio kokemus myös siksi, että siellä voi tutustua paikalliseen ruokaan. Tarjolla on sekä lihaa että kalaa. Annokset ovat niin suuria, että joissakin paikoissa voi tilata puolikkaitakin.

Erityisen lissabonilaista ruokaa ovat kuivatusta turskasta valmistetut, öljyssä paistetut pihvit, pataniscas de bacalhau. Niiden seuraksi saa usein tomaatin kanssa keitettyä riisiä.

Myös erilaiset petisco-pikkuannokset ovat tyypillistä syötävää. Peixinhos da horta, kasvimaan pikkukalat, ovat paneroituja vihreitä papuja. Härkäpapuja tarjoillaan mausteisen chouriço-makkaran kanssa – annos on nimeltään favas com chouriço. Amêijoas à Bulhão Pato on puolestaan paikallisen edesmenneen kirjailijan mukaan nimetty simpukka-annos. Siinä maistuvat sitruuna, valkosipuli ja korianteri.

Kasvissyöjille ja vegaaneille ei tascojen ruokalistoilta yleensä löydy mitään. Lyhyen neuvottelun tuloksena saa kuitenkin todennäköisesti paljon enemmän ruokaa kuin jaksaa syödä: riisiä, ranskalaisia, kasviskeittoa, salaattia…

Lopulta Verde Minhon pitkän pöydän miehetkin päättävät ateriansa, kumoavat lasillisensa ja tekevät lähtöä. Ravintola tyhjenee. Tascat suljetaan lounasajan jälkeen ja avataan uudelleen illallista varten, joka nautitaan yhdeksän tienoilla.

Saamme kuitenkin vielä jäädä keskustelemaan ravintolaan, kun henkilökunta kattaa pöydän itselleen ja nauttii lounaansa hyväntuulisesti jutellen sekä televisiota katsellen.

Ginjinha-juomassa on prosentteja ja hapankirsikoita.

Tyypillinen lissabonilainen

Millainen ihminen on tyypillinen lissabonilainen?

”Tyypillisintä Lissabonissa on erilaisten vaikutteiden sekoitus”, António Brito Guterres sanoo.

Monet kaupungin asukkaista ovat alun perin kotoisin jostain muualta Portugalista, esimerkiksi viinistä, oliiviöljystä ja juustoista tunnetulta Alentejon seudulta.

Kaupungissa syntyneitä ehtoja lissabonilaisia kutsutaan nimellä alfacinha. Se tarkoittaa suurin piirtein pikku salaattia. Portugalin sana on peräisin arabiasta: kaupunki oli kauan Pohjois-Afrikasta tulleiden maurien hallussa. Ilmeisesti noihin aikoihin Lissabonissa viljeltiin paljon salaattia.

Pääkaupungin salaatinsyöjiä pidetään maan muita asukkaita hillitympinä, kenties hieman koppavina ja turhan­tärkeinäkin. Niin kuvaillaan pääkaupunkilaisia usein muissakin maissa. Euroopan suurempiin pääkaupunkeihin verrattuna Lissabon tuntuu tosin pieneltä ja ­kylämäiseltä.

Suuri osa lissabonilaisista on tullut kaukomailta. Esimerkiksi Verde Minhon lähellä on ravintoloita, jotka tarjoa­vat nepalilaista, brasilialaista ja länsiafrikkalaista ruokaa.

Kansainvälisyydellä on täällä pitkä historia. Lissabonin elämää on muokannut meren läheisyys. Kaupungista lähdettiin 1400- ja 1500-luvuilla löytöretkille tuntemattomille merille. Lissabon oli tuolloin koko Euroopan mittapuulla tieteen ja teknisen osaamisen huippukeskus.

Näistä vaiheista kertovat monet Lissabonin nähtävyydetkin. Belémin kaupunginosan korea Hieronymuksen luostari on rakennettu löytöretkien aikaan, ja Belémissä on myös retkien muistomerkki, Padrão dos Descobrimentos.

Kaunis, mutta historialtaan epäreilu.

Orjakaupan jäljet

Kaikki tulijat eivät saapuneet kosmopoliittiseen kaupunkiin omasta tahdostaan. Löytöretkien alusta ei kestänyt kauan siihen, että Portugali ryhtyi orjakauppaan.

Ensimmäiset afrikkalaiset orjat tuotiin maahan vuonna 1444, ja monet heistä päätyivät Lissaboniin. Kerrotaan, että 1500-luvulla joka kymmenes kaupunkilainen oli kotoisin Afrikasta.

He ovat jättäneet jälkensä Lissabonin historiaan ja kulttuuriin, Guterres muistuttaa. Esimerkiksi perin portugalilaiseksi mielletyn fadomusiikin juuret eivät ole täysin selvillä, mutta siinä kuuluvat afrikkalaiset vaikutteet, hän kertoo.

”Fado syntyi naapurustoissa, joissa asui orjuudesta vapautuneita afrikkalaisia.”

Köyhissä Alfaman ja Mourarian kortteleissa kehittynyttä, merimiesten suosimaa urbaania musiikkia ei sen synty­aikoihin juuri arvostettu. Nyt fado on monille syy tulla istumaan iltaa Lissabonin musiikkibaareihin.

Lyhyen kävelyn päässä Verde Minho -ravintolasta on Lissabonin ydinkeskustan sydän, Rossion aukio. Sen laidalla oli kaupunkia tuhonneeseen vuoden 1755 maanjäristykseen asti sairaala, jonka edustalla afrikkalaiset, orjiksi tuodut naiset myivät ruokaa ansaitakseen tuloja omistajilleen.

Samoilla kulmilla kokoontuu nykyään Portugalin entisistä Afrikan siirtomaista tulleita lissabonilaisia. Jotkut myyvät pähkinöitä, toiset tekevät käsitöitä puiden varjossa istuskellen. Lissabonissa kuulee usein kreolikieliä, joita puhutaan Kap Verden saaristossa ja Guinea-Bissaussa. Kun Portugalissa syrjäytettiin oikeistodiktatuuri vuonna 1974 ja siirtomaat vapautuivat, kaupunkiin muutti paljon uutta väkeä.

Perinteisessä Casa de Alentejossa on sunnuntaisin tanssit.

Ginjinha-viinaa ennen työpäivää

Elämää Rossion kulmilla leimaa myös ginjinha-juoma. Vaikka Portugali tunnetaan portviinistä, se on perinteisesti ollut vientituote. Ginjinhan ympärille taas on syntynyt omia lissabonilaisia perinteitään.

Vuonna 1890 avattu Ginjinha Sem Rival on kaupungin vanhimpia edelleen toimivia ginjinha-baareja. Nimi tarkoittaa, että paikan ginjinha on verratonta, vailla kilpailijoita.

Myyjä kaataa pieneen lasiin hapankirsikoilla ja sokerilla maustettua aguardente-viinaa ja kysyy: ”Com ou sem?” ­Haluaako asiakas juomansa viinassa muhineiden kirsikoiden kera (com) vai ilman (sem)?

Baarikioskin lattia on juomasta tahmea. Tila on niin pieni, että sisällä ei mahdu ginjinhaansa nauttimaan. Lasi tyhjennetään kadulla seisoskellen, kirsikankiviä syljeskellen.

”Avaamme ovet arkisin kello kahdeksan aamulla", kertoo juomia annosteleva Miguel. ”Silloin ihmiset käyvät juomassa lasillisen ennen töihin menemistä.”

Viimeiset ginjat nautitaan usein keskiyöllä.

Sao Roque -kahvilan herkku on broa-leivonnainen, jossa on kuivattuja hedelmiä.

Kahvila: Pastelaria, Padaria vai Café?

Mutta jos jokin juoma todella rytmittää lissabonilaista arkea, se on kahvi. Sen makuun kaupungissa päästiin 1800-luvulla. Kahvia viljeltiin Portugalin siirtomaissa, kuten Brasiliassa, Kap Verdellä ja Angolassa.

Kahviloita on Lissabonissa paljon, ja ne ovat mutkattomia. Pastelaria tarkoittaa varsinaista kahvilaa, jossa on hyvä valikoima leivonnaisia. Padaria on kahvila, josta voi ostaa tuoretta leipää. Café on usein paitsi kahvila myös ravintola.

Herkkuihin kuuluvat keksit, munkit ja maineikkaat pastel de nata -leivonnaiset. Suolaista tarjontaa edustavat usein sämpylät, joissa on runsaasti juustoa sekä mahdollisesti kinkkua. Kesto­suosikkeihin kuuluu pão com chouriço, eli sämpylä, jonka sisään on leivottu mausteista makkaraa.

Kahvilat ovat olennainen osa lissabonilaista sosiaalisuutta.

”Katu on täällä kodin jatke ja kohtauspaikka”, Guterres sanoo. Pieni, vahva espresso, eli cafézinho tai lissabonilaisittain bica, juodaan ulkona. Kotona kahveja ei juuri keitellä.

Historiallinen keskusta on rakennettu seitsemälle kukkulalle.

Kaupunkilaisten olohuoneet

Suosittu kaupunkilaisten olohuone on esimerkiksi kauniilla azulejokaakeleilla koristeltu São Roque. Kahvila sijaitsee tyylikkäässä ja avarassa Príncipe Realin kaupunginosassa.

Yhdessä pöydässä istuu portugalia opiskeleva mies, toisessa sämpylän ja viini­lasillisen tilannut eläkeläisrouva. Tarjoilija Solange kertoo, että nykyään suuri osa kävijöistä on matkailijoita, mutta paikallisia kanta-asiakkaitakin riittää.

Heihin kuuluu joka iltapäivä samaan aikaan saapuva ­valkotukkainen nainen. Hän kieltäytyy haastattelusta mutta pyytää olemaan pahastumatta. Hän vain tahtoo nauttia leipänsä ja maitokahvinsa omassa rauhassaan.

”En halua hermostua, koska lempijoukkueeni pelaa tänään”, Lissabonin Benfica-joukkuetta kannattava nainen perustelee.

Kaupunkilaisten olohuoneen virkaa toimittavat myös puistojen ja bulevardien kahvilat terasseineen. Viikonlopun vieton suosikkipaikkoja on vehreä Estrelan puisto, jossa on eksoottisia puita, palmuja, kaktuksia ja ankkalampikin. Sinne suunnataan esimerkiksi päivän lehdet kainalossa nauttimaan hyvästä säästä, mutta siellä järjestetään lissabonilaiseen tyyliin myös lasten synttäreitä ulkoilmassa.

Kaupungissa on myös vanhoja kahviloita, joissa on juonittu niin vallankumouksia kuin luotu uusia taidesuuntauksiakin. Niissä istuskeli esimerkiksi vuonna 1888 syntynyt Fernando Pessoa, Portugalin maineikkain runoilija. Hän vietti aikaansa esimerkiksi yhä toimivassa A Brasileira -kahvilassa, jonka terassilla on runoilijaa esittävä patsaskin.

Kiinnostava baari-kahvila

Kahviloiden perinnettä jatkaa omalla tavallaan Lugar de Fala. Carla Fernandesin hiljattain avaamassa baari­kahvilassa järjestetään keskustelutilaisuuksia, esitetään runoutta ja kuunnellaan musiikkia.

Paikan menyy koostuu pienistä annoksista, joissa on vaikutteita sekä Espanjasta että Afrikan maista, kuten Angolasta, josta Fernandes saapui Portugaliin pikkulapsena. Vegaanitkaan eivät täällä jää pulaan: kurpitsansiemenistä valmistetut, tomaattikastikkeen kanssa tarjoiltavat pyörykät ovat herkullisia. Fernandes tekee pienen ja kodikkaan tapasbaarinsa tarjottavat itse, ja palanpainikkeeksi voi tilata esimerkiksi mosambikilaista olutta.

Toinenkin ero perinteisiin Lissabonin kahviloihin on. Vaikka tänne ovat tervetulleita kaikki, Fernandesin tila on omistettu kaupungin mustalle yhteisölle ja sen kulttuureille.

”He ovat täällä etusijalla, ja pyrin tukemaan afrikkalaisia kulttuureita kaikilla tavoilla”, hän kuvailee.

Pieneen hyllyyn on koottu afrikkalaista ja afroamerikkalaista kirjallisuutta, jota Fernandesin mukaan on vaikea löytää muualta Lissabonista.

Estrela-puistossa kukkii kesällä juudaksenpuu.

Tekeillä muistomerkki orjakaupan uhreille

Toimittajaksi ja kääntäjäksi opiskellut Fernandes työskenteli kauan ulkomailla, kunnes päätti joitakin vuosia sitten palata Lissaboniin. Hän halusi vaikuttaa yhteiskuntaan ja koki sen täällä mahdolliseksi. Fernandes perusti Rádio Afrolis -sivuston, josta kasvoi myös kulttuuriyhdistys.

Sivusto käsittelee Lissabonin mustan väestön asioita täkäläisittäin uudella tavalla, myönteisten haastattelujen kautta.

”Haluan kuvata tätä yhteisöä positiivisessa valossa. Tarinat eivät ole aina onnellisia, mutta ne ovat inspiroivia”, Fernandes kertoo.

Kaupungin aktivistit, kuten Fernandes, pyrkivät myös laajentamaan Lissabonin ja Portugalin historiasta kertomisen tapoja. Heidän ansiostaan kaupunkiin on esimerkiksi tekeillä muistomerkki orjakaupan uhreille.

”Me haluamme, että tarinan molemmat puolet kerrotaan”, hän kertoo viitaten löytöretkien aikaan.

Myös Lugar de Fala edustaa eräänlaista tilan raivaamista fadon syntyseutuna tunnetussa, perinteikkäässä Alfaman kaupunginosassa. Baari on otettu hyvin vastaan, ja Fernandes kertoo monien vieraiden olevan ulkomaalaisia.

Ennen kaupunki vaikutti sulkeutuneemmalta, nyt se on muuttunut muiden eurooppalaisten pääkaupunkien kaltaiseksi, Fernandes arvioi. Toisaalta hän on huolissaan Lissabonin suosion haittapuolista. Keskustan vuokrat ovat nousseet ja monet perinteiset liikkeet suljettu. Huoli kaupungin muutoksesta on esillä usein julkisuudessa ja keskusteluissa.

Kirpputori Feira da Ladra – pakko nähdä

Alfaman kyljessä on tiistaisin ja lauantaisin yksi kaupungin suosituimmista tapahtumista, kirpputori Feira da Ladra. Kauppaa käydään kovaan ääneen, katusoittajat musisoivat. Myynnissä on vaatteita, käsitöitä, azulejo-­kaakeleita, kodin elektroniikkaa ja kosmetiikkaakin. Torilla kiertely kuuluu monen lissabonilaisen rutiineihin.

Oman kojunsa pystyttää tänne aina myös Graça, joka on myynyt torilla vinyylilevyjä puolisonsa kanssa jo 30 vuoden ajan. Levyistä löytyy vaikkapa fadoa. Graça pitää erityisesti Ana Mouran fadoista, mutta myynnissä on myös kuuluisimman fadistan Amália Rodriguesinkin levyjä.

Aurinkoisena iltapäivänä kojun kaiuttimista kuuluu kuitenkin rempseää haitarimusiikkia. Se on lissabonilaista pimbaa, kaksimielisesti sanoitettua, vauhdikasta tanssi­musiikkia. Kesäkuussa pimba raikaa aina koko kaupungissa Lissabonin suojelus­pyhimyksen Pyhän Antoniuksen juhlien kunniaksi. Ei ihme, että Graçan ystävä alkaa tanssia kojun edustalla, ja naapurikojun myyjä liittyy seuraan.

Lissabonista on tullut Euroopassa myös afrikkalaisvaikutteisen elektronisen musiikin tyyssija. Lajin juuret ovat kaupungin laitamien lähiöissä, joissa asuu maan entisistä siirto­maista tullutta väkeä ja heidän jälkeläisiään.

Kun Feira da Ladran kojut on purettu ja pimba vaiennut, Alfaman ravintoloissa viritellään kitaroita, ja pian alueen kujilla kuuluu surumielistä fadolaulua. Carla Fernandesin kuppilassa taas ilta on omistettu brasilialaisen kitaristin ja saksofonistin jazzille. Juuri tällaisena Lissabon on hurmaavimmillaan: yllättävä ja kiehtovan monipuolinen.

Kommentoi »