Keväällä 2016 seisoin nokatusten Ranskan hallituksen nuoren talousministerin kanssa pariisilaisen start up -klusterin aulassa.

Käteltyämme hän tapitti minua metsälammen kokoisilla vaaleansinisillä silmillään. Kasvot olivat ranskalaispoliitikolle harvinaisen avoimet, ja hän näytti oikeasti kiinnostuneena odottavan, mitä sanoisin.

Ensivaikutelma Emmanuel Macronista oli hämmästyttävä.

Myöhemmin kuulin, että sama tapahtuu kaikkien kanssa: Macron todella kuuluu niihin äärimmäisen harvoihin johtajiin, jotka osaavat antaa sellaisen vaikutelman, että hän todella kuuntelee.

Kuningatar Elisabetilla on kuulemma sama taito.

Vuosikymmenien aikana paljon ranskalaispolitiikkoja tavanneena päättelin sen lyhyen keskustelun perusteella, että tämä ei totisesti jää tähän, vaan tästä nuoresta ministeristä tulee vielä Ranskan pääministeri.

Presidentiksi asti en sentään olisi uskaltanut lyödä hänestä vetoa.

Eikä kukaan muukaan, ei edes Macron itse. Kun hän päätti lähteä hullunrohkeaan yritykseen tavoittelemaan läntisen maailman vahvinta valtionpäämiehen virkaa, hänen tarkoituksensa oli vain tehdä kasvonsa tunnetuksi, jotta hän voisi tosissaan tavoitella virkaa viiden vuoden kuluttua.

Macron on aina kertonut, että hänen elämänsä tärkein henkilö on ollut isoäiti.

Emmanuel Jean-Michel Frédéric Macron syntyi joulukuussa 1977 pohjoisranskalaisessa maakuntakaupungissa Amiensissa lääkäriperheen esikoisena.

Opettajaisoäiti Manette tunnisti kolmen lapsen katraasta erityisen lahjakkaan pikku Manun ja otti tämän joka iltapäivä luokseen tarhan ja koulun jälkeen. Chopinin musiikki soi taustalla, kun juotiin kuumaa kaakaota ja luettiin ääneen Ranskan maantietoa, historiaa ja kirjallisuutta.

Pikku-Manu oli nopea oppimaan ja sai lapsena valtavan tiedonjanon, joka ei ole koskaan sammunut.

Emmanuel Macron soitti isoäidilleen joka päivä, loppuaikoina Élysée-palatsista, kun hän oli presidentti François Hollanden talousneuvonantajana. Tasavallan presidenttinä Manette ei häntä ehtinyt enää nähdä.

Amiensissa pojan elämään astui myös toiseksi tärkein nainen, Brigitte Auzière, koulun söpö äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka tytär oli Macronin kanssa samalla luokalla.

Brigitte ei koskaan opettanut Emmanuelia, mutta kotona hän sai kyllä kuulla, että tyttären luokalla oli poika, joka halusi tietää kaikesta kaiken.

Kohtalo puuttui peliin, kun Macron alkoi käydä perjantai-iltaisin Auzièren vetämässä koulun näytelmäkerhossa.

Presidentinvaalien jälkeen ranskalaislehtiin levisi ensimmäisen yhteisen näytelmän juliste: Näytelmä oli nimeltään L’Épouvantail, ohjaaja Brigitte Auzière, pääosassa Emmanuel Macron.

Nimen mukaisesti pääosan hahmo oli variksenpelätin.

Skandaali vavisutti katolista maakuntakaupunkia ja molempien sukuja, kun opettaja rakastui alaikäiseen oppilaaseensa.

Kaikilla oli mielessä vastaava tapaus 1960-luvun Marseillessa. Siellä erään oppilaan vanhemmat haastoivat naisopettajan oikeuteen, ja jouduttuaan vankilaan tämä teki siellä itsemurhan. Charles Aznavour levytti tragediasta hitti-chansonin Mourir d’aimer.

Macronin vanhemmat ottivat tapauksensa lunkimmin kuin Marseillen vanhemmat omansa ja uskoivat koko jutun ennen pitkää loppuvan omaa mahdottomuuttaan.

Poika lähetettiin kouluun Pariisiin. Lähtiessään Macron totesi Brigittelle: ”Kävi miten kävi, sinun kanssasi minä menen naimisiin.”

Presidentinvaalikampanjan aikana Macron huomasi, että Brigittestä tuli hänelle tärkeä lisävaltti.

Varsinkin naiset tulivat vaalikokouksiin vain nähdäkseen miestään 24 vuotta vanhemman puolison.

Chanelin pääsuunnittelija Karl Lagerfeld puolestaan julisti, että Brigittellä on Ranskan kauneimmat sääret.

Valokuvissa näkyy aina tummaan pukuun ja kravattiin pukeutunut arvokas valtiomies rinnallaan muodikas nainen, joka uskalsi tuoda Ranskan ensimmäisen naisen garderobiin minihameet ja pillihousut ja sai maan kuuluisat muotihuoneet hykertelemään.

Kun amerikkalaislehdet hämmästelivät Macronin voittoa viisi vuotta liian aikaisin, totesi Brigitte huvittuneena:

– Ei, kyllähän mieheni piti heti voittaa. Kuvitelkaapa minun naamaani viiden vuoden päästä!

Brigitten kansansuosio on pysynyt aina korkealla, sillä hän osaa lähestyä luontevasti kansaa. Hän on siis kullanarvoinen tuki miehelleen. Suuri ikäero ei tunnu olevan mikään ongelma.

Ensi kertaa Macronin kutsusta Pariisiin tullessaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, kainalossaan 24 vuotta itseään nuorempi Melanie, töksäytti Brigitten nähdessään: ”You look so fit!” – Tehän näytätte olevan timmissä!

Nopealiikkeisen Macronin nousujohteinen ura valtionhallinnossa, investointipankkiirina ja sosialistipresidentin neuvonantajana johti lopulta politiikkaan. Joka etapissa hän oli aina erottunut joukosta, mutta median tietoisuuteen hän pääsi, kun Pariisissa alettiin puhua Hollanden briljantista nuoresta neuvonantajasta, ”Élysée-palatsin Mozartista”.

Odottamaton onnenpotku osui kohdalle, kun hallitus alkoi rakoilla, ja Hollande tarjosi talousministerin salkkua Macronille. Kumpikaan ei aavistanut, mitä siitä seuraisi.

Molemmat miehet tiesivät, että taloutensa rapakuntoon päästänyt Ranska olisi pakko uudistaa, muuten se ei pääsisi koskaan nousemaan entiseen asemaansa Saksan rinnalle. Mutta miten tehdä se uudistusallergisen ja uppiniskaisen kansan kanssa?

Viimeksi Ranskaa oli vakavasti yritetty uudistaa vuonna 1995. Silloin ay-liikkeet saivat koko maan kuukaudeksi täysin pysähdyksiin, hallitus kaatui ja presidentti Jacques Chirac totesi: ”Ranskaa ei voi uudistaa.”

Talousministerinä Macron sai itse nähdä, että maan poliittinen järjestelmä oli tiensä päässä.

Oikeiston ja vasemmiston ikuinen vastakkainasettelu esti kaikki uudistukset: koko järjestelmä piti räjäyttää ja luoda tilalle uusi. Kahtiajako kulkisi Eurooppa-henkisten uudistusmielisten ja kansallisiin poteroihin linnoittautuneiden uudistusvastaisten välillä.

Macron teki isänmurhan täysin ällikällä lyödyn Hollanden silmien alla ja perusti oman poliittisen liikkeen, joka ”ei ollut oikealla eikä vasemmalla”, ja asettui sen presidenttiehdokkaaksi.

Kevään 2017 presidentinvaalikampanja oli tasavallan historian uskomattomin saippuaooppera rötöksineen, skandaaleineen ja kaikkine kiemuroineen. Vanhat poliitikot toinen toisensa jälkeen kompastuivat ja eliminoituivat. Jäljelle jäivät noviisi Emmanuel Macron ja äärioikeiston Marine Le Pen. Ensin mainittu voitti.

Kun Macronin uusi puolue La République En Marche sai lisäksi ehdottoman enemmistön kansalliskokoukseen, britti- ja amerikkalaislehtien kannessa Macron oli tuossa tuokiossa ”Euroopan pelastaja” ja ”Euroopan uusi johtaja”.

Alle puolessa vuodessa hän oli Euroopan uuden järjestyksen henkilöitymä Britannian arvostetuimman asia-aikakauslehden, The Economistin, kannessa. Hän sai maanosan suurimman Eurooppa-palkinnon, Kaarle Suuri -palkinnon rohkaisuksi avata tietä Euroopan unionissa.

Koko vaalikampanjansa aikana Macron oli puhunut rohkeasti Euroopan unionin tärkeydestä ranskalaisille, kun taas kukaan muu ei uskaltanut hiiskuakaan Brysselistä eikä sen merkityksestä Ranskan päätöksenteossa.

Gallialaisillehan piti päinvastoin kehua sillä, ettei Pariisista pokkuroida Brysseliin päin, mon Dieu! Macron toi vaalikokouksiinsa EU-liput liehumaan Ranskan lippujen rinnalle  –  ja voitti siitä huolimatta.

EU-komission puheenjohtaja, kriisien masentama Jean-Claude Juncker, alkoi yhtäkkiä puhua toivosta ja uusien tuulien puhaltamisesta Euroopassa.

EU-parlamentti yli puoluerajojen toivotti nuoren valtionpäämiehen tervetulleeksi: ”Olemme odottaneet 30 vuotta, että Ranska saisi viimeinkin Eurooppa-henkisen johtajan, jolle EU on tärkeä.”

Myös Saksan liittokansleri Angela Merkel otti Macronin avosylin vastaan Berliinissä. Ranskan kolmen edellisen presidentin kanssa yhteistyö jäi merkityksettömäksi, mutta viimeinkin näytti, että Ranska–Saksa-akseli voisi taas toimia ja unioni nytkähtää eteenpäin.

Merkelin ja Macronin kemiat toimivat erinomaisesti. Kokenut ja vakaa Merkel sai täydennystä nuoresta ja energisestä miehestä, jossa oli visionäärin vikaa.

Merkel ei ole koskaan ollut mikään eurooppalainen johtaja, vaan saksalaisen ”Germany first” -politiikan vetäjä.

Mutta siinä vaiheessa Merkel alkoi huomata, että hän oli jättämässä historiaan kaikkien aikojen hajanaisimman unionin. Sellaista hän ei halunnut kontolleen.

Syntyi diili Macronin kanssa: Ranska panee taloutensa kuntoon, ja Saksa lähtee mukaan EU:n tiivistämiseen. Macron esitti visionsa Sorbonnessa opiskelijanuorison, Euroopan tulevaisuuden, edessä. Sellaista syvältä luotaavaa Eurooppa-puhetta ei ollut kuultu vuosikymmeniin.

Taas puuttui kohtalo peliin: Saksan vaalit murensivat Merkelin vallan, ja Macron jäi Eurooppa-visioineen ypöyksin.

Sen jälkeen hän on saanut kylmää kyytiä Saksan muilta johtajilta. Vahvan EU:n perusedellytys, Ranskan ja Saksan yhteistyö, ei ole aikoihin ollut yhtä huonossa jamassa kuin nyt.

EU-vaalien alla Macron asettui vetämään EU-änkyröiden populistien vastaista rintamaa, vastassaan Italian Matteo Salvinin johtamat porukat.

Populistien jytkyltä säästyttiin, mutta EU:n huippuviroista käydyssä taistelussa Ranskan ja Saksan välit rapautuivat silmissä.

Macron veti taistossa täyskädellisen, minkä EU-parlamentti kosti kaatamalla Ranskan komissaariehdokkaan.

Mutta sinnikkyyttä ei Macronilta totisesti puutu. Säännöllisin väliajoin hän on tuonut ehdotuksiaan framille milloin Euroopan puolustuksesta, milloin euroalueen tiivistämisestä. Viimeksi hän aiheutti myrskyn kutsumalla Natoa aivokuolleeksi. 

Samaan aikaan Macron on pitänyt langat kuumina myös maailman muiden  johtajien kanssa aikana, jolloin Eurooppa on sille vihamielisten tahojen ympäröimä enemmän kuin koskaan. Ja kun ystävissä on sellaisia kuin Donald Trump, mihin Eurooppa enää vihollisia tarvitseekaan?

Uhkina pysyvät Venäjän tsaari Vladimir Putin ja Kiinan keisari Xi Jinping. Macron aloitti viime kesänä liennytyksen Venäjän kanssa kutsumalla Putinin Rivieralle Ranskan presidentin kesäpaikkaan Bregançoniin juuri ennen isännöimäänsä maailman johtavien maiden G7-huippukokousta Biarritzissa.

Emmauel Macronia on usein verrattu Napoleoniin. Ei vertaus paljon onnukaan, sillä molemmille on ominaista poikkeuksellinen rohkeus.

Kun nuori tuntematon, huonosti ranskaa puhuva korsikalainen upseeri saapui Manner-Ranskaan, ei kukaan olisi totisesti uskonut, että 35-vuotiaana hän olisi Ranskan keisari. Macron valittiin presidentiksi 39-vuotiaana, vaikka hän oli vielä kaksi vuotta aikaisemmin tuntematon suurelle yleisölle.

Macronia ja Napoleonia yhdistää myös äärimmäinen uutteruus. Yhä vieläkin Ranskassa suurin osa lakiteksteistä kulkee nimellä code Napoléon, ja tieverkosto perustuu Napoleonin raivaamiin reitteihin.

Historiankirjoissa sekä Napoleon että Aurinkokuningas tunnetaan jatkuvista sodistaan, mutta molemmat olivat erittäin ahkeria ja aikaansaavia kaikilla hallinnon aloilla.

Macron tuntee historian hyvin, ja myös hän on työjuhta. Hän tekee töitä aamukolmeen asti ja nukkuu vain neljä tuntia yössä. Ruokavaliota vahditaan tarkasti. Työtahti Élysée-palatsissa on ennennäkemätön, ja se vaatii virkamiehien venymistä äärimmilleen, monessa tapauksessa hintana on avioero.

Macron on itse sanonut, että hänen päämääränsä on jäädä historiaan Ranskan uudistajana, ja sen toteuttamiseen hän käyttää koko viisivuotiskautensa joka minuutin. Ei hassumpi päätös poliittiselta johtajalta.

Macron on myös tunnettu siitä, että hän haluaa aina tietää itse kaikesta kaiken. Sekin piirre panee Élysée-palatsin porukan tiukille niin kuin vierailijatkin.

Kun Macron pyysi pääministeri Juha Sipilää tulemaan Pariisiin kertomaan hänelle, mitä kiky oikein on, oli Sipilän parasta tuntea konseptinsa pienintä nippeliä myöten. Esityksen aikana sateli kysymyksiä tarkkaan tapittavalta presidentiltä tiuhaan tahtiin.

Macronilla on plakkarissa peräti kolme korkeakoulututkintoa, ja yli puoluerajojen häntä luonnehditaan sanalla surdoué, yliälykäs.

Kun hänet valittiin presidentiksi, haastattelivat mediat hänen entisiä opettajiaan, ja selvisi, että kouluaikanaan Macronilla oli ollut tapana viettää kaikki välitunnit opettajien kanssa keskustellen. ”Mutta emme me aivan hänen tasollaan olleet”, muistelivat opettajat.

Nykyään kiertää liuta vitsejä, joissa presidentin älynlahjoja irvaillaan.

Paradoksaalista on, että johtaja, jolla on valmiuksia kohdata suuriakin haasteita, kompastuu lillukanvarsiin.

Macron onnistui puolessatoista vuodessa uudistamaan Ranskaa enemmän kuin neljä edeltäjäänsä yhteensä ja saada jopa maan budjettivajeen kuriin ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen  –  kunnes tulivat keltaliivit ja heidän vanavedessään silmitöntä tuhoa kylvävät anarkistit.

Amerikkalainen Time oli otsikoinut Macron-kannessaan ”Euroopan seuraava johtaja – jos hän vain onnistuu johtamaan Ranskaa”. Siinäpä se. Superhyperbriljantti visionääri voi kaatua bensaverosta lähteneeseen kapinaan.

Aina tyytymättömät ranskalaiset vaativat alituiseen muutosta, mutta sitten, kun sitä aletaan toteuttaa ja se koskee omaan kukkaroon, he ryntäävät kiljuen kadulle: – Ei me tällaista muutosta haluttu!

Koronakriisin johtaminen on nostanut Macronin välillä sukeltanutta kannatusta. Nyt se on kohtuullisella tasolla,  noin 46 prosenttia.

Muuten tilanne on sama kuin presidentinvaaleissa: ketään varteenotettavaa vastustajaa ei ole näköpiirissä.

Aivan samanlainen on asetelma Euroopassa. Edes horisontissa ei näy muita vahvoja johtajia.

Britannian poistuessa Euroopan Unionista tilanne on entistä selkeämpi: Euroopan johtamiseen tarvitaan E ja U, Ranska ja Saksa, molemmat.

Merkelin seuraajavalinta ratkaisee myös Macronin kohtalon.