Luurankoranta osa 8 – Avun kesädekkari 2020

Illalla ikäväni kasvoi suunnattomaksi ja minun oli pakko soittaa miehelleni. Kerroin, että naapurinisäntä oli kuollut, ja minä ja Marianne olimme löytäneet hänen ruumiinsa. Hän käski minua tulemaan kotiin välittömästi. En suostunut. Aurinkorannan murhaaja oli selvittämättä.

– Tämä on niin mielenkiintoista, etten voi vielä lähteä. Tuskin täällä kukaan on minun henkeäni vailla, sanoin keskustelun lopuksi.

Kun katkaisin puhelun, mietin sitä mahdollisuutta, että Kallionkatveen ikimetsissä tai jonkun talon vintillä piileksi ihminen, joka ei pitänyt tunkeilijoista. Ei paluumuuttajista kuten Jermu, ei uusista vuokralaisista kuten Lilja eikä kesäasukkaista kuten minä. Joku, joka halusi, että kaikki olisi vain kuten ennenkin.

Lulu makasi räsymatolla sänkyni vieressä. Välillä se kuulosteli ääniä ulkona, välillä uikutti ikäväänsä. Se suri ja kaipasi isäntäänsä. Se, joka väitti, ettei eläimillä ollut tunteita, puhui vastoin parempaa tietoaan.

Kuka oli soutanut venettä, josta Tupu Ojala oli pudonnut ja hukkunut? Sitä tietoa poliisit eivät suvainneet paljastaa minulle. Marianne oli jo nukkumassa enkä viitsinyt herättää häntä, joten päätin ryhtyä tutkivaksi journalistiksi. Tilasin paikallislehden verkkoversion ja aloin lukea läppärillä näköispainosta. Selailin muutamia numeroita, kunnes silmiini osui säännöllinen palsta nimeltä ”Tapahtui viisikymmentä vuotta sitten”.

Jotain ikävää oli sattunut Kallionkatveen kylässä viisikymmentä vuotta sitten. Tarkka ajankohta saattoi olla mitä tahansa neljänkymmenenkahden ja viidenkymmenenseitsemän vuoden välillä. Ihmismuisti oli kovin joustava ja helposti muuntuva. Selailin laiskasti palstoja, kunnes törmäsin kiinnostavaan uutiseen. Artikkeli kertoi, että Turun Ruissalossa järjestetään musiikkijuhla nimeltä Ruisrock ensimmäistä kertaa perjantaina elokuun 21. päivänä vuonna 1970.

Muistin Jermun sanoneen, että hän lähti Kallionkatveen kylästä Ruisrockiin ja jäi sille tielle. Voisiko tämä ajankohta olla se oikea?

Katsoin kelloa. Tänään oli torstai 20. elokuuta. Oliko kohtalokkaista tapahtumista tosiaankin päivälleen viisikymmentä vuotta?

Aloin etsiä vanhempia verkkosivuja. Purin huultani ja pidin peukkuja. Toivoin, että lehden vanhat vuosikerrat olisi digitoitu ja siirretty verkkosivuille. Riemuni oli rajaton, kun huomasin, että vanhoja painoksia oli siirretty verkkoon vuoden 1956 alusta alkaen. Etsin lehdet, jotka olivat ilmestyneet elokuussa 1970. Aloitin lehtien selaamisen loppukuusta kohti kuukauden alkua.

Perjantain 28.8.1970 lehdessä oli Tuula Ojalan kuolinilmoitus. Surijoina mainittiin äidin ja isän lisäksi veli Heikki, sisar Kirsti, kihlattu Ossian ja ystävätär Marianne.

Viimeksi mainitut olivat varmaankin ne ihmiset, jotka tiesin nykyään Kirsti Sundqvistina, Ossi Venetkoskena ja Marianne Jukolana. Ilmoituksen lopussa kerrottiin, että siunaus kirkkomaahan toimitettaisiin sunnuntaina kuudes syyskuuta klo 11.00. Omaiset esittivät ystävällisen kutsun kaikille halukkaille tulla suremaan perheen esikoistyttären kuolemaa.

”Ota hänet vastaan rantaan suuren rauhan maan. Ota hänet vastaan kotisatamaan.” Kuvana oli kyyhky, jonka nokassa oli öljypuun oksa.

Tupu oli ollut kihloissa Ossin kanssa. Olivatko he olleet soutelemassa, kun onnettomuus tapahtui? Oliko Ossi mies, joka olisi antanut morsiamensa hukkua, kunhan vain sai pelastetuksi itsensä?

Jatkoin verkkolehtien selaamista taaksepäin. Keskiviikkona 26.8. julkaistu artikkeli kertoi onnettomuudesta Aurinkojärvellä. Yhdeksäntoistavuotias Tuula Ojala hukkui Lammasniemen edustalla. Onnettomuus oli tapahtunut edellisviikon torstaina eli 20.8. Sää oli ollut tuulinen ja vene oli kaatunut. Samassa haverissa mukana ollut kaksikymmentäkaksivuotias mies oli pelastunut. Tuula Ojalan ruumista oli naarattu useita päiviä, kunnes se viimein löytyi.

Jutun lopussa mainittiin herra ja rouva Sutinen, jotka pahoittelivat ja surivat kovasti naapurintytön menehtymistä ja lähettivät myötätuntonsa vainajan omaisille.

Enää tällaisissa uutisissa ei mainittaisi vainajan tai silminnäkijöiden nimiä. Mutta miksi Sutisen pariskunnan myötätunto oli kirjattu erikseen lehteen? En keksinyt muuta syytä kuin sen, että Jermu oli ollut se onnettomuudesta pelastunut, 22-vuotias mieshenkilö. Se, joka oli tyynesti uinut turvaan ja antanut Tupun hukkua. Se, joka osasi ainoana kylästä uida niin hyvin, että osasi jopa kroolata.

Olin jättänyt kaikki aiemmin avaamani näköislehdet auki tietokoneen välilehdille. Palasin katsomaan uusinta lehteä ja erityisesti palstaa ”Tapahtui viisikymmentä vuotta sitten”. Tarkistin päivämäärät moneen kertaan ja lopulta tulin siihen tulokseen, että Jermu oli lähtenyt Ruisrockiin nauttimaan musiikista ja loppukesän lämmöstä samaan aikaan, kun Tupun ruumista vielä naarattiin.

Ei ihme, ettei hänellä ollut paluuta kylään ennen kuin nyt. Ei siinä paljon herra ja rouva Sutisen pahoittelut auttaneet. Hänen ei olisi kannattanut tulla nytkään.

Miksi Tupu oli soudellut Jermun kanssa, jos hän kerran oli kihloissa Ossin kanssa? Miltä Ossista tuntui, että naapuritontille muutti mies, joka oli antanut hänen morsiamensa hukkua? Vanhat haavat avautuivat. Ossi ei ollut mennyt koskaan naimisiin. Hän oli hiljainen mies, mutta tiesikö kukaan, mitä hänen päässään oikeasti liikkui? Muistelin, kuinka paljon hän oli painanut, kun olin yrittänyt saada häntä ulos palavasta saunasta. Hänen voimansa olisivat riittäneet vallan mainiosti Jermun kuristamiseen.

Suljin läppärin kannen ja nojauduin taaksepäin. Tässä oli pähkinää purtavaksi. Marianne oli ensimmäinen, jonka kimppuun käytiin. Mikä syy Ossilla olisi ollut pahoinpidellä Mariannea? Puolustiko tämä Jermua? Kenties Marianne oli esittänyt, että turma oli kammottava onnettomuus, mutta Jermu ei ollut syyllinen tappoon eikä murhaan.

Sitten murhayrityksen sai kokea Ossi itse. Sen jälkeen Jalle ja Kirsti. Kenellä oli syytä vihata heitä kaikkia? Oliko se sittenkin Jermu, joka oli ollut kaikkien päälle karkaamisten takana? Oliko hän kantanut kaunaa kaikki nämä vuodet siitä, että hänet savustettiin ulos kotikylästä? Halusiko hän kostaa sen, että veneonnettomuuden jälkeen hänet pakotettiin muuttamaan pois kotoaan?

Jermu Sutinen oli häikäilemätön mies, joka oli saanut tuomioita monenlaisista rikoksista. Hän oli elänyt lain ja järjestyksen ulkopuolella, eikä hänelle tuntunut tuottavan omantunnontuskaa minkäänlainen rötös. Kenties Jermu oli ollut iltakävelyllä ja törmännyt Marianneen, ja heillä oli tullut riitaa vanhoista asioista. Saatoin hyvin kuvitella, että äkkipikainen Jermu olisi tulistunut ja lyönyt Mariannea.

Tämä ajatus avasi uuden mahdollisuuden menneisyyteen. Ehkä venesurma oli johtunut mustasukkaisuudesta. Kenties Jermu oli havitellut Tupua vaimokseen ja suuttunut verisesti, kun tämä oli mennyt toiselle. Jos en sua saa niin ei saa kukaan muukaan.

Saunapalo oli ollut vähällä kääntyä murhapoltoksi. Silloin Jermu olisi päässyt eroon ikävästä naapurista, jonka läsnäolo viereisellä tontilla muistutti jatkuvasti Tupusta ja tämän kuolemasta sekä Jermun omasta elämästä, joka lähti kulkemaan väärään suuntaan. Jalle ja Kirsti olivat Tupun lähiomaiset, eikä heillä varmasti ollut kovin lämpimiä tunteita Jermua kohtaan. Kenties se oli ollut Jermu, joka halusi päästä heistä kaikista eroon. Mutta joku heistä oli ollut sitä mieltä, että Jermun kuuluu maksaa aiemmista teoistaan ja tekemättä jättämisestään. Ja niin oli tullut Jermun aika siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Taputin peitonkulmaa vierelläni ja Lulu hyppäsi sänkyyni.

– Näitkö sinä isäntäsi kuoleman? Sinä voisit paljastaa minulle kaiken, jos osaisit puhua.

Koira katseli minua tummilla silmillään ja kallisti päänsä syliini. Lemmikin läheisyys rauhoitti minut, ja pian uni armahti minut miettimästä synkkiä asioita. Aamuyöstä näin painajaisunta, jossa Sakulla oli joku hätä. Häntä vietiin tuntemattomaan paikkaan lujaa vauhtia autolla, jonka perässä yritin juosta. En pysynyt auton perässä, vaan jäin jälkeen. Takavalot katosivat ja jäin yksin pimeyteen.

Uni oli niin ahdistava ja todentuntuinen, että heräsin siitä henkeä haukkoen ja hiestä märkänä.

Katsoin kännykkääni. Kello oli seitsemäntoista yli neljä. En viitsinyt soittaa poikani puhelimeen siihen aikaan, vaan kiedoin käteni Lulun ympärille. Se painoi kostean kirsunsa peukaloani vasten ja huokaisi. Vajosimme yhdessä uudestaan uneen.

Aamulla kuulin jälleen ambulanssin ja poliisiauton sireenien soiton. Katsoin järvelle ikkunasta ja näin, että hälytysajoneuvot kaahasivat jälleen Kallionkatveen tiellä. Tällä kertaa ne pysähtyivät Sundqvistien pihalle.

Aurinkoranta, rauhallinen pikkukylä.

Luurankoranta tämä oli.

Juoksin pihalle ja Mariannen ovelle. Ovi oli auki ja säntäsin suoraan keittiöön. Marianne kuori perunoita silmälasit päässään.

– Kuulitko? Ambulanssi ja poliisi ajoivat nyt Sundqvisteille.

– Mitä ihmettä siellä on tapahtunut? Marianne oli heti tilanteen tasalla. Kuulin, kuinka hän korosti siellä-sanaa. Hän heitti lukulasinsa pöydälle, tempaisi auton avaimet naulasta ja kohta istuimme autossa matkalla järven toiselle puolelle.

– Mitä sinä näit? Marianne kysyi.

– Ambulanssin ja poliisiauton.

– Joku on kuollut taas. Tiedän sen, tunnen sen. Näin eilen kaksi kyykäärmettä kietoutuneena yhteen. Sitä se tiesi. Kaksi kuolonuhria.

– Toivottavasti ei.

Kirsti seisoi kotipihallaan kädet syvällä takin taskuissa. Näin, että hän vapisi, niin paljon häntä järkytti poliisien tulo. Marianne kiiruhti hänen luokseen ja halasi häntä.

– Ei kai Jallelle ole tapahtunut mitään ikävää?

Kirsti pudisti päätään.

– Piti soittaa poliisit, koska...

Nyt ei ollut kyse pikkujutusta, jos he olivat turvautuneet poliisin apuun. Autokolari ja siiloon putoaminen eivät olleet heitä säikäyttäneet.

Ambulanssi oli ajanut Lilja Kesannon kesämökin pihaan. Näin, että poliisit jututtivat Jallea mökin pihassa. Pian ensihoitajat lähtivät ja rikosteknikot saapuivat paikalle. Teknikot menivät sisälle Liljan vuokramökkiin ja Jalle käveli meitä kohti. Hän otti Kirstin syleilyynsä ja halasi tätä pitkään.

– No niin. Koetetaan rauhoittua, hän sanoi vaimolleen.

– Mitä siellä on tapahtunut? Marianne kysyi.

– Vuokralainen Lilja Kesanto.

– Mitä hänestä?

– Menin kysymään, mitä hänelle kuuluu. Emme nähneet häntä pariin päivään, ja ajattelin, että hän voi olla vaikka sairas.

– No, oliko hän? kysyin.

– Ei ollut sairas, ei. Hän makasi lattialla. Hänellä oli vaahtoa suussaan. Koetin hänen pulssiaan, mutta en tuntenut sitä. Joten en voinut muuta kuin soittaa hätäkeskukseen.

– Onko Lilja kuollut? Marianne huudahti.

– Ikävä kyllä, Jalle sanoi.

– Miten hän kuoli? Kirsti halusi tietää.

Jalle levitteli käsiään.

– Mahdoton sanoa. Ei hänessä näkynyt mitään vammoja tai jälkiä. Pöydällä oli jotain pilleripurkkeja. Ahdistukseen, niin niiden resepteissä luki.

– Oliko hän ottanut yliannostuksen? Oliko poliiseilla mitään teoriaa siitä, oliko se itsemurha? minä kysyin.

– Eivät he ruvenneet minulle mitään arvailemaan. Liljalle on tehtävä ensiksi ruumiinavaus. He kertovat sitten, jos kertovat. Emmehän me ole hänen lähiomaisiaan. Emme saa välttämättä koskaan tietää hänen kuolemansa syytä.

Ruumisauto ajoi Sundqvistien pihaan. Jalle viittilöi hautausurakoitsijoita jatkamaan matkaa eteenpäin vuokramökin suuntaan. Kiirettä ei ollut, koska teknikot tuskin olivat vielä valmiita.

– Lilja oli hyvin sisäänpäin kääntynyt ja sulkeutunut, Kirsti sanoi. – Vaikka eihän se mikään ihme ollut.

– Mitä tarkoitat? kysyin.

– Hän muutti tänne puolitoista vuotta sitten Helsingistä. Hän halusi juuri sellaiseen paikkaan, missä ei ollut kunnolla toimivaa internetverkkoa.

– Miksi? Oliko hän nettiriippuvainen? kysyin.

– Saattoi hän olla sitäkin. Mutta suurin syy oli se, että häntä kiusattiin internetissä, Kirsti sanoi.

– Hän halusi elää niin normaalia elämää kuin oli mahdollista.

– Miksi häntä kiusattiin? Marianne uteli.

Jalle ja Kirsti katsoivat toisiaan.

– Lupasimme Liljalle, ettemme hiisku siitä yhdellekään elävälle olennolle, mutta nyt kun hän on kuollut, tilanne on vähän toinen, Jalle sanoi.

Ajattelin, että heidän puheensa oli raivostuttavaa jahkailua. Jokainen sana piti lypsää heistä hohtimilla.

– Ei teidän ole pakko kertoa, huomautin.

– Ehkä Lilja ei olisi halunnut, että hänen salaisuutensa paljastetaan hänen kuolemansa jälkeen.